Videopelihistoriani keskipitkä oppimäärä

Ennen kuin aloitan tämän postauksen, niin ilmoitan teille että laskin juuri kaikki asunnossani olevat PC-pelini. Luvuksi tuli hulppeat 136 kappaletta. Muistakaa siis tämä. 136kpl PC-pelejä. Jos te ette muista, niin siinä tapauksessa minä sitten muistan. Joku tulee kuitenkin aina muistamaan - ja pahaenteistä naurua päälle.

Tämän postauksen tarkoituksena on oikeastaan kirjata ylös hieman videopelihistoriaani lähinnä laitteiden sekä pelien osalta. Tiedostan sen että aivan alkutaipaleet ovat tosiaankin hämärän peitossa muistissani, mutta yritän jotenkin rationalisoida muistikuviani tarinan kulkeutuessa eteenpäin.

OK, here it goes.


Ensimmäiset kaksi pelikonsoliani - addiktion alkutaipaleella


Ensimmäinen pelikonsoli joka minulle ostettiin oli Segan kehittämä 16-bittinen Megadrive. Ensimmäinen videopelini oli siis loogisesti Sonic The Hedgehog. Minulla oli heti alusta alkaen tähän vain yksi ohjain, ja näin asiat tulisivat olemaan koko konsolin pääasiallisen käyttöajan. Muistelisin että minulla oli tälle konsolille peleinä ainakin Alien 3, Sonic The Hedgehog, Sonic The Hedgehog 2, 688 Attack Sub, Batman Returns, Batman, Terminator 2: Arcade Game, Asterix And The Great Rescue, GhostBusters, McDonald's Treasureland Adventure, Greendog - The Beached Surfer Dude, Rambo III ja Fire Shark. Aikalailla siis näyttäisi siltä että lisenssipelit oli tuolloin alle kymmenen vuotiaana melkoisen kova juttu. Minulla oli myös tälle konsolille se Menacer-valopistooli-hässäkkä.

Sega Megadrive minulla on yhä tänäkin päivänä. Pelivalikoima on tosin aikalailla kutistunut, sillä olen aikoinani myynyt Megadriven pelejä pois aikamoisella kiirellä silloin kun Playstation tuli. Tyhmä valinta - mutta minkäs teet kun se on nyt tehty.

Kiitos upporikkaiden sukulaisteni, iloa Megadriven kanssa kesti kai vaan jotain pari viikkoa - ja jo eteen tuotiin 8-bittinen Nintendo. En tiedä tarkalleen että mistä se oli hankittu, mutta uusihan se oli ja mukana tuli kaksi ohjainta, 14 peliä ja kaksi kappaletta omituisia 80-luvun designilta haiskahtavia kantolaatikoita pelikaseteille. Näistä "säilytyslaatikoista" en ole löytänyt mitään kuvaa, mutta ne olivat harmaita, kulmikkaita ja niissä oli Nintendon logot, joten olettaisin niiden olleen virallisia eikä mitään piraattituotteita. En ole kuitenkaan onnistunut löytämään netin syövereistä kuvaa näistä laatikoista - kenties yritykseni palkitaan. Myös mainittavan arvoista oli se, että tässä konepaketissa minkä sain ei tosiaan ollut alkuperäistä Super Marioa mukana ollenkaan - eikä sen puoleen muuten Duck Huntiakaan valopistooleineen.

Nyt kuitenkin yritetään muistella 8-bittisen pelejä: Batman, Prince of Persia, Rush N' Attack (Konami FTW!!), Dr. Mario, Bionic Commando, Teenage Mutant Hero Turtles, Batman, Adventures In The Magic Kingdom, Megaman 4, F-15 Strike Eagle, Rollergames, Bucky O'Hare, Sword Master, Lemmings, The Goonies II, Adventure Island 2, Contra, Double Dragon II: The Revenge sekä Tiny Toon Adventures 2: Trouble in Wackyland.

Eli tuossa pitäisi nyt olla about kaikki 8-bittisen Nessin peleistä mitä muistan omistaneeni. Eipä noista nyt oikeastaan kovinkaan moni ole mitenkään erikoinen. En koskaan omistanut esim. Metal Gearia, ja alkuperäinen Zeldakin oli aina minulla lainassa. Vasta myöhemmin on tullut sitten pelailtua nekin lävitse - tosin valitettavasti edelleenkin emulaattorilla.

8-Bittisen Nintendon kohtalo oli sitten toisenlainen. Myin sen pois tyhmyyksissäni jollekin sukulaispojalle muistaakseni aikoinaan 500 markasta. Varmaan aika halvalla lähti silloinkin, mutta minkäs teet kun hankkiuduin tyhmänä kersana kaikesta "vanhasta" eroon silloin. Nintendoni oli vieläpä ihan hyväkuntoinenkin, että sikäli en todellakaan myynyt pois mitään aivan väsähtäneessä kunnossa olevaa laatikkoa, mutta kyllä tuo edelleen kirpaisee kun sitä ajattelee.

Super Nintendo - välimallin jätkän väliaikainen malli

Super Nintendo päätyi kotiini hieman surrealistisemmalla tavalla kuin aikaisemmat kaksi konsolia. Eräs minua tuolloin yli kymmenen vuotta vanhempi "hunsvottipoika" naapurissa vietteli aikaansa lähinnä kaljaa juoden, Metallicaa kuunnellen ja mainitulla SNES:llä pelaten. Ystävystyin hänen kanssaan, ja kävimmekin muutaman silloisen toverini kanssa pelaamassa hänen luonaan Super Nintendoa. Tällä tyypillä oli kourallinen pelejä SNES:lleen. Positiivisena asiana muistan myös tuolloin että pelejä oli vielä tapana vuokrata esim. Videovuokraamojen yhteydessä, josta tuolloin pelejä SNES:lle hankittiin aina viikonlopuksi kun muiden koneiden pelit oli aika pitkälti kaluttu jo loppuun.

Tällä hunsvotilla oli myös luonnollisesti jatkuvia raha-ongelmia. Täten raha-ongelmien takia hän päätyi myymään minulle SNES:nsä muistaakseni n. 300 markalla. Kyseisen Snessin joku elintärkeä liitäntäkaapeli oli rikki, ja tämä Hunsvotti (terveisiä muuten hänelle, mikäli olet nykyään keski-ikäisenä vielä elossa! Tuu käymään!) oli sitten jollain välttävällä kolvaustaidoillaan yrittänyt sitä korjailla. Tämä "korjaus" ei tietenkään pitemmän päälle toiminut, ja jouduin kaikenmaailman epämääräisillä teippiyhdistelmillä pitämään sitä piuhaa koossa kunnes sitten yhdessä vaiheessa se ei vaan enää pysynyt kasassa. Tästä johtuen minulle ostettiinkin sitten ihan ihka upouusi Super Nintendo Entertainment System. Minulla oli tähän kyseiseen laitteeseen kaksi ohjainta.

Tässäpä taas listaa peleistä joita muistan omistaneeni: Judge Dredd, Alien 3, Super Turrican II, Super Star Wars, Super Star Wars: Return Of The Jedi, Super Mario All Stars, Adventures of Yogi Bear, Donkey Kong Country, Earthworm Jim, Street Fighter II Turbo ja Mortal Kombat 3.

Jälleen kerran voin todeta että erilaiset elokuvalisenssipelit miellyttivät tuon ikäisenä. Oikeastaan aika paljolti omistinkin vain leffalisensseihin perustuneita pelejä näillä kolmella ensimmäisellä konsolillani, ja jätin esim. 8-bittisen Nintendon ja 16-bittisen Segan monet klassikot SNES:n vastaavien kanssa täysin kokematta. Myönnän että sitten vanhempana ollaan korjailtu tätä valitettavasti emulaattoreilla - mutta minkäs teet kun ko. pelit ovat niin vaikeasti saatavilla nykyään.

Super Nintendo jää kuitenkin konsoliarsenaaliini 8-bittisen Nintendon tapauksesta huolimatta. Se ei kuitenkaan säily samaan tapaan kellareiden komeroissa kuten Sega Megadrive, vaan se myydään pois muutaman vuoden jälkeen uusien ja parempien konsolien tieltä.

Nyt kun siis Super Nintendo on hankittu, ruvetaan aikalailla lähestymään 1990-luvun ylempää puoltaväliä. Täten myös 16-bittisten konsolien taantuma alkaa. Loogisesti tätä aikaa seuraa:

Playstation - uhka idän ihmemaasta!

Eletään noin vuotta 1996-1997. Uudet, 32-bittiset konsolit Sega Saturnin ja Sony Playstationin johdolla ovat aloittaneet tiensä markkinoille hiukan aikaisemmin. Myös minä kiinnostun uusista konsoleista, sillä uusi formaatti niissä hätkähdyttää: itse peli on tällä kertaa kasetin sijaan CD:llä, joka vaikuttaa varsin modernilta vaihtoehdolta kömpelöiden muovikasettien sijaan.

Jonkin aikaa olen täysin kahden vaiheilla ostopäätöksessäni. Ostaako PSX vai Saturn? Sonyn vehje on minulle täysin tuntematon tuttavuus - enkä ole muuten sen puoleen koskaan kuullut kyseisen yhtiön mitään pelikonsoleita valmistaneenkaan. Kovin suosittu se kuitenkin näyttää olevan. Segan Saturn kuitenkin sentään omaa minun puolestani vankan luottamuksen - onhan Sega Megadrive edelleen tällöin tallella ja monta hyvää hetkeä sen parissa on vietetty.

Yksi kavereistani tekee ensimmäisen siirron - ja hankkii yllätyksellisesti Sega Saturnin. Luonnollisesti sympatiani ovat Saturnin puolella, mutta saatuani mahdollisuuden päättää - siirryn kuitenkin Playstationin riveihin täysin odottamattomasti. Miten näin kävikään? Kyse on niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin ihmissuhteista. Kyseinen Saturnin ostanut tyyppi on hieman epäsuosiossa, joten päätän infantiilisti hankkia Playstationin ihan senkin takia ettei tarvitse käydä kyseisen tyypin luona pelailemassa. En muista tarkalleen PSX:ni hankintavuotta, mutta se oli muistaakseni viimeistään 1996.

Vaikka Playstationin hankinkin - niin se ei kaveriporukassani hirveästi herätä mitään negatiivisia tunteita. Paitsi tietenkin Sega Saturn - jätkässä. Tuolloin tunnen eläimellistä ylemmyydentunnetta häntä kohtaan, sillä minun päätökseni tulee influensoimaan kaikkien muiden kakaroiden pelikonsolisuunnan seuraavan kymmenen vuoden ajaksi kulmillani. He ostavat Playstationin. Saturn kuolee pois muutamassa vuodessa.

Näin jälkeenpäin ajateltuna olisi pitänyt ostaa Saturn. Se on nykyään äärimmäisen vaikea saada, ja omaa todella korkean kulttuuriarvon retrovehkeenä. Saturn kuoli pian pois vuoden 1996 jälkeen, toisin kuin PSX. Kyseisen Playstationin olisi ehtinyt hankkia sitten myöhemminkin. Noh, elämähän on valintoja täynnä.

Sitten Playstationin pelivalikoimaan, jota minulla oli seuraavien julkaisujen muodossa: Final Fantasy VI, Final Fantasy VII, Killing Zone, Syphon Filter, Syphon Filter 2, Dark Forces, Rebel Assault II: A Hidden Empire, Metal Gear Solid, Alien Trilogy, Die Hard Trilogy, Tekken, Tekken 3, Resident Evil, Resident Evil 2, Resident Evil 3, Grand Theft Auto, Silent Hill, Mortal Kombat Trilogy, NHL 97, Tomb Raider, Crash Bandicoot, Abe's Odyssee ja Resident Evil Director's Cut.

Tällä kertaa minulla oli sen verran älliä päässä että onnistuin hankkimaan ihan oikeasti hyviä pelejä Playstationilleni. Hyvien PSX-pelien osa-alueelta otanta on siis laaja, ja tutustunkin ensimmäistä kertaa mm. Final Fantasy-sarjan peleihin seiskan kautta - joka jääkin elämäni yhdeksi vaikuttavimmista pelikokemuksista ikinä. Myös sellaiset pelisarjat kuten Silent Hill, Grand Theft Auto, Tomb Raider ja Resident Evil tulevat tässä vaiheessa tutuiksi ensimmäisillä osillaan.

Kun Playstationin valtakausi alkaa joskus vuoden 1996 kesällä, myydään vielä samana syksynä SNES pois serkuilleni. Tämäkin on tosiaan todella typerähkö idea, mutta minkäs teet kun järki ei vieläkään paina päätä. Playstation jonka ostan toimii moitteettomasti vuoteen 2000 saakka, kunnes sen lukupää sanoo itsensä irti. Moista masiinaa ei kannata korjata. Päädytään ostamaan uusi.

Jo tässä vaiheessa PC-pelaaminen on alkanut myöskin kasvattamaan suosiota keskuudessani. Oikeastaan se on ollut mukana kuvioissa jo vuodesta 1997 määrin - tosin joka vuosi kasvavassa osassa, vieläpä. Siksipä toisen Playstationin tultua taloon PC alkaa kasvattamaan suosiotaan pelimuotona. Konsolipelaaminen jää sivuraiteille vuosina 2001-2007, jolloin pääasiallisesti en omaa minkäänlaista konsolia vaan myyn 2005 PSX:n pois suurimman osan peleistä mukaanlukien. Huomionarvoista on myös se että en hanki Playstation 2:ta suinkaan silloin kun se ilmestyy - vaan tuumaan PC:n näyttöruudun takaa ynseän penseähkösti moisesta vehkeestä että "ihan kiva olis, mutta tuntuu että on hiukka kallis PC-peleihin verrattuna". Microsoftin vähäpätöinen aluevaltaus, X-Box, ei myöskään saa minua millään tapaa syttymään: se vaikuttaa halvalta PS2-kopiolta, ja jopa minä tajuan sen tulevaisuuden olevan synkkääkin synkempi.

PC-pelaamiseni on myös aikalailla isohko osa kokonaista videopelihistoriaa. En kuitenkaan aio käsitellä sitä nyt, sillä se vie myös aikaa. Kenties seuraava tätä aihealuetta luotaava postaus voisi hyvinkin käsitellä PC-pelaamista. On siitäkin kaikenlaista ihan jännää kerrottavaa, vaikka sen historia on kyllä pikemminkin aikalailla monien pelien osalta vähän jälkijunassa matkustamista. Huomionarvoista sekin kuitenkin on.

Mutta sitten takaisin päätarinaan:

Yläasteen loppu ja koko lukio pelataan PC:llä. Hyvin äkkiä kuitenkin PC:ni vanhenee suorituskyvyltään, ja jo vuonna 2005 voidaan sanoa että uusia pelejä ei sillä voida pelata ollenkaan. Sivu suun menneitä PC-klassikoita pelaillaan kuitenkin vielä PC:llä muutamien vuosien ajan - jatkuen tähän päivään. Aina kuitenkin auttamattomasti vanhentuneella kalustolla varustettuna.

Silloisella tyttöystävälläni on onnekseni PS2 ja Gamecube. Muutamia molempien pelien klassisimpia julkaisuja pelailen niillä lävitse, mutta seuraava pelikonsolihankinta sijoittuu kuitenkin vasta loppukesällä 2007.

Konsolien väistämätön paluu

Kesä 2007. Kuumia kesäpäiviä värittää ajatus ylimääräisen rahan kuluttamisesta puhtaasti sen johdosta että PC:llä kuivien klassikoiden pelaaminen alkaa aika pitkälti väsyttämään. Ihan kivasti ollaan nyt jo vanhalla nuhapumppu-PC:llä yritetty saada iloa irti tyhjästä. Käännyn konsolimarkkinoiden suuntaan:

Jälleen totean että konsolien vastakkainasettelun aika ei ole suinkaan ohitse: markkinoilla riehuu kapitalistinen sota Microsoftin Xbox-360-konsolin ja perinteikkään Sonyn upo-uuden Playstation 3:n välillä. Tutkiskeltuani hieman Playstationin kolmanteen tulemiseen liittyviä yksityiskohtia, saan tietää että a) uusi konsoli on sillä hetkellä tuhottoman kallis vaikkakin muuten ihan kiva b) sille on vielä kovin vähän ihan oikeasti hyviä pelejä myynnissä.

Microsoftin X-Box 360 - taas aiheuttaa myöskin omalla tavallaan universaalia pahennusta. Enemmistön mielestä - eikä suinkaan syyttä - se omaa todella perustavanlaatuisia teknisiä vikoja. Pääoman sijoittamista moiseen vehkeeseen vahvasti epäillään laajalla rintamalla.

Otan tällä kertaa tietoisen riskin. Xbox-360:n pelivalikoima vain kiinnostaa enemmän. Järkeilen molempien laitteiden kuitenkin omaavan noin suunnilleen samat tehot ja ominaisuudet. Lähden siis kauppaan ja heitän rahat pöytään Xbox 360:n hyväksi.

Oma X0:ni osoittautuu luotettavaksi. Tätä kirjoittaessani se on pian kaksi vuotta vanha laite, eikä pelättyä "punaista rinkulaa" ole näkynyt vielä kertaakaan. Pelivalikoima on myös lähes identtinen PS3:n kanssa, joten sikäli en mielestäni menetä paljoa. X-Box 360:lle julkaistaan myös paljon käännöksiä PC-peleistä, täten mahdollistaen myös minun tutustumiseni PC:n uusimpiin tuotoksiin. Tuhannet kiitokset "Multi Platform"-julkaisuille.

Vuoden 2008 syyskuussa tapahtuu myös elämässäni iloinen sattuma: Playstation 2 on saavuttanut jo ihan kunnioitettavan iän ja markkinavoimat ovat sitä mieltä että sen hintaa voidaan alentaa. Playstation 2 liikkuu enää n. 150:n €:n tienoilla - ja saan jopa tiedon siitä että paikoitellen niin suomesta kuin erityisesti naapurimaastamme Ruotsista moinen konsoli irtoaa noin sadalla eurolla.

Syyskuussa 2008 hankin itselleni armeijasta pitkää, yli kymmenen päivän lomaa viettäessäni Playstation 2 - konsolin Helsingistä. Tilanne on sikäli kutkuttava että alan hiljalleen muurahaisen ja metsästäjän lailla keräämään lähes yksitellen kaikkia niitä kymmeniä PS2:n klassikoita hyllyyni näin jälkijunassa monien vuosien jälkeen. Moinen aarteen etsintä on ihan kivaa, sillä olen kuitenkin missannut niin monta peliä vuosien aikana PS2:lta kaikesta huolimatta, että on kivaa jälleen päästä etsiskelemään pelejä ihan omalta havainnointipohjalta pitkästä aikaa.

Minulla on nyt siis pitkästä aikaa kaksi konsolia. Yllättävä tilanne.

Tästä pääsemmekin siis loogisesti loppukaneetteihin:

Epilogi - Henkilökohtainen pelikonsolien renessanssi

Elän vahvasti pelikonsolien uudelleensyntymisen aikoja elämässäni. Vihdoinkin pääsen nauttimaan Playstation 2:n monista, jo useita vuosia vanhoista klassikoista, sekä pelaamaan vähäisiä jäljellä olevia PSX:n pelejäni myöskin samalla koneella. Vanha kunnon Dualshock-ohjain on aikalailla muistoja herättävä tunne käsissäni.

Tulevaisuuden suunnitelmani pelikonsolien osalta tulee olemaan väistämättömästi se, että ne ovat nyt tulleet jäädäkseen. Hyvin epätodennäköistä on se että tulen totaalisesti enää poistamaan mitään konsolia elämästäni samaan tapaan kuin lukiovuosinani. Vaikka konsoli teknisesti vanhentuisikin, niin ei se koskaan tule antamallaan sisällöllä - eli peliensä tarinoilla - vanhenemaan. Samat juonet ne VHS-nauhalla julkaistut elokuvatkin sisältävät uudempiin formaatteihin verrattuna - vaikkeivät välttämättä olekaan niin teräväpiirtotasoisia kuin DVD-, tai Blu-Ray - julkaisut.

Tulevaisuus tulee näyttämään sen mille tielle lähden pelikonsolihankintojenikin osalta. Tälläkin hetkellä havittelen kieltämättä kokoelmaani muutamaa hiukan vanhahtavampaa laitetta, toisena niistä Gamecube. Myös PS3:n hankintaa olen pohtinut, sillä sananlaskun mukaisesti "ei kahta ilman kolmatta". Olen kokenut kaikki tähänastiset Playstation-konsolit kolmatta lukuunottamatta, joten miksipä pysähtyä kahteen? Kolmannen hankinta on vain ajan kysymys, kuten moni muukin asia elämässä.