Väkivaltaisen nuuskamuikkusen tapaus

Joskus sitä näkee outoja juttuja.

Todella outoja.

Eilen illalla sukelsin saaremme syksyisen tummaan yöhön ihan vaan kävelytarkoituksessa.Yhtäkkiä näin edessäni muutaman sadan metrin päässä miehen jolla oli musta pitkä takki sekä päässään sellainen vihreä "piippahattu" Nuuskamuikkusen tapaan.

Jo tuossa vaiheessa pystyi sanomaan tyypin horjahtelusta että tyyppi oli melko rankasti kännissä. Hän tuijotteli sisään kaduille parkkeerattuihin autoihin ja mutisi epämääräisiä siitä kuinka joko hän tai "joku jätkä" pian tappaa teidät kaikki. Ongelma tietysti oli se että kyseinen hemmo räyhäsi enimmäkseen itselleen, sillä vähäiset ihmiset kadulla vaihtoivat puolta välittömästi tyypin maneerit nähtyään.

Yhtäkkiä tyyppi kääntyi läheisen pienen bensa-aseman pihaan ja sieltä kuului karjahteluja ja sitten vissiin joku taisi käskeä tyypin painumaan helvettiin. Tämän jälkeen hän jatkoi läheisen kaupan pihaan ja isotteli valtavalle rekka-autolle, joka oli juuri poistumassa kaupan pihasta.

Tyyppi kirjaimellisesti hortoili ympäriinsä useita hetkiä, jonka jälkeen sitten tajusi mennä läheiseen räkälä-pubiin täysin spontaanisti sisälle. Äkkiä pubista kuului helvetillinen kahina ja ilmeisesti portsari tai joku vastaava heitti tyypin ulos pubista. Portsari työnteli nuuskamuikkusta ulos ovesta, jonka jälkeen tyyppi jäi isottelemaan pubin pihaan ja huuteli heitellen käsiään ilmaan. Tässä vaiheessa ohi oli ajanut jo kaksi poliisipartiota, mutta kukaan ei ollut viitsinyt soittaa heitä hakemaan tätä tyyppiä pois.

Noh, heppu kuitenkin räyhäsi vielä pihalla hakkaavansa ja tappavansa kaikki. Tämän jälkeen hän poistui toiselle puolelle katua hoippuen ja räyhäsi muutamille vastaantuleville ihmiselle. En osannut oikeastaan enää tässä vaiheessa varmasti sanoa että oliko kyseessä hullu vai humalainen, sillä tyyppi selkeästi oli jossain aivan eri sfääreissä. Huumeet kieltämättä kävivät mielessä- toki olemus ja ikä eivät viitanneet mihinkään satavarmaan huumeidenkäyttäjäänkään.Nuuskamuikkunen sitten hiukan rauhoittui päästyään metrotyömaalle ja yritti mennä makaamaan kadun vieressä sijaitsevaan kukkapenkkiin.

Maassa oli ilmeisesti kumminkin niin kylmä, että tyyppi päätti nousta sieltä pois ja huomasi että aivan hänen nenänsä edessä toisella puolella katua oli kaksi taksia parkkeerattuna. Tässä vaiheessa repesin hihittelemään itsekseni ja seurasin suurella mielenkiinnolla sitä että mitähän tyyppi meinaa oikein tehdä.

Noh, äijä vaappui taksiin ja hetken "mietinnän" jälkeen taksi lähti liikkeellekin.Olisi helvetin mielenkiintoista saada tietää että miten tuo taksimatka eteni ja mihin helvetin Muumilaaksoon tuo tyyppi lopulta halusi mennä.Joka tapauksessa tämä illan ohitsemme kiitävä välikohtaus sai minut jälleen miettimään asiaa siltä kantilta, että ehkäpä tämäkään mesta ei ole yhtään parempi Ruoholahden ohella, vaan on etsittävä mukavampia seutuja jostain ihan muualta.

Lauttasaari by night.

Oleilun sietämätön keveys

No hohhoijaa.

Mä tulin miettineeksi taas kaikenlaista luettuani tuosta eilisestä "Maria!"-nimisestä telkkariohjelmasta. Kyseessä on niin kuin sellainen ohjelma, missä joku Helsinkiläisnainen vittuilee ja vihjailee ihmisille talk show'n muodossa

Siinä oli vieraana joku varhaiseläkkeellä oleva natsi, Jussi&Saana Parviainen sekä sitten joku jätkä veti siellä sellaisen biisin kuin "terveisiä lattianraosta" tai jotain sellaista.

Siis helvettiläinen mitä p*skaa. Täytyy kuitenkin tietyllä tavalla arvostaa sitä taitoa miten televisio-ohjelmat nykyään masentavat minua tasollaan ihan oikeastikin.

Olen muuten myös miettinyt sitä että nykyään tuntuisi siltä että ilmaisen todella paljon itseäni kirjoittelun ja lukemisen kautta. Tai siis, lähinnä ilmaisen itseäni paljon kirjallisesti mutta luen siinä sivussa myös kaikenlaista. Tuntuu että jotenkin tätä harmaata todellisuutta on helpompi navigoida kirjallisen ilmaisun kautta ja muutenkin tuntuu hyvältä päästää ulos kaikkea kirjallisessa muodossa ja tietää että jotkut niitä juttuja jopa lukevat. Tämä blogi on alkanut muodostumaan ja onkin jo vuosikaudet ollut päiväkirja. Mä olen jälleen alkanut miettimään että miksi kirjoitan näinkin julkisesti omasta elämästäni. Se on erään kaverini kauan aikaa sitten lausuman syvän viisauden mukaan vaikeaa ja kenties turmiollistakin- etenkin jos kirjoituksiasi sitten lukee sellaiset tyypit jotka haluavat löytää niistä jotain pahaa. Näin minulle on ennen käynytkin, mutta sellaiset henkilöhahmot ovat jo kauan aikaa sitten jätetty taakse ja oikeastaan heidän kaltaistensa henkilöiden takia olisikin aikoinaan pitänyt ymmärtää pitää tällaiset blogit kokonaan päivänvalosta.

Eivätpä nuo asiat minua nyt niin enää haittaakaan. Tietysti onhan ne kivuliaita muistoina- että kykeni sallia jonkun päästä niin lähelle itseään että sitten heikolla hetkellä sitä kyettiin käyttämään verisesti hyväkseen ja vielä valehtelemaankin ihan vaan koston merkeissä.

Nykyisille seurustelukumppaneilleni en ole kertonut pitäväni mitään blogia enkä koskaan maininnutkaan moisesta. Vaikka tämä onkin julkinen blogi, niin kuitenkaan en aio heille koskaan paljastaa että pidän tällaista blogia enkä suinkaan halua heidän koskaan lukevankaan näitä juttuja täältä. Luonnollisesti kourallinen ystäviäni kyllä tietää tästä blogista, mutta tuntuu että suurinta osaa ei taida onneksikaan tällaiset jorinat niin paljoa kiinnostaa ettäkö sillä olisi mitään väliä. Toisekseen olen kyllä saanut kavereiltani sellaistakin palautetta että tämä blogi on kuulemma siitä haasteellinen lukea että tässä ei kerrota tarpeeksi eikä mitään sanota suoraan muutenkaan, joten täytyy olla aika lähellä minua että näitä juttuja ylipäätään ymmärtää.

Uskon kuitenkin että avoimuuden ajat tällaisista jutuista ovat olleet jo kauan aikaa ohitse. Tämä kuitenkin pysyköön yhä edelleen julkisena testamenttina minulle itselleni sekä kenties jälkipolvillekin siitä että.. minä kai joskus olin olemassa.

Dalai laman tyyliä mukaileva korkeamman henkimuodon valaistuminen

Tänään taas töissä ollessani ja tavallisia tyhjäntoimittajan rutiineja askaroidessani löysin vihdoinkin edes jonkinlaisen kokonaiskuvan siitä mikä minua näin niin kuin työasioiden osalta oikein vaivaa.

Wikipedia kykenee määrittelemään sen melko yksinkertaisesti:

BOREOUT

Boreout tarkoittaa työssä turhautumista ja pitkästymistä mielekkäiden työtehtävien puutteesta johtuen..

..Ongelma syntyy, kun työntekijän taidot ja työtehtävien laatu tai määrä eivät ole tasapainossa. Työntekijä saattaa tehdä päivän työt muutamassa tunnissa jolloin loppupäivä on joutoaikaa. Tällöin valtaosa työntekijän "työpanoksesta" kuluu ajantappamiseen, kuten näennäisiin "palavereihin" tai tietokoneella pelattaviin peleihin, internetin keskustelufoorumeihin ja chatteihin.

VOE PYHÄ LEHMÄ, MULLA ON BOREOUTTI!

Itseasiassa, näinhän tämä asia juurikin on. Nuo tuon Wikin artikkelin tekstit ovat juuri tasan sitä mitä minä teen ja miltä useasti tuntuu. Englanniksi tuosta samasta artikkelista löytyy myös mielenkiintoisia otteita:

Consequences of boreout for employees include dissatisfaction, fatigue as well as ennui and low self-esteem, while for the business itself there are the problems of an unnecessary financial burden, high levels of sick leave and low company loyalty. The paradox of boreout is that despite hating the situation, employees feel unable to ask for more challenging tasks, to raise the situation with superiors or even look for a new job. The authors do however propose a solution: first, one must analyse one's personal job situation, then look for a solution within the company and finally if that does not help, look for a new job.

Helvetin hyvä että tämäkin asia itseasiassa selvisi. Hetken jo luulin että mulla olisikin burnout, mutta se olikin trendikkäästi ihan vaan boreout.

Syvyys (osa 2)

Viime viikolla oli jo niin kylmä että pidin muutamina päivinä talvitakkia.

Tai ehkä se vaan johtui siitä että liikkumillani kulmilla ihanan raikas meri-ilma toi mukavan, useita asteita kylmemmän lämpötilan sille alueelle muutenkin.

Eilen piti olla taasen vapaapäivä, mutta kello seitsemältä aamulla soitettiin että voisinko tulla kymmeneksi töihin ja siitä iltapäivään asti. Hetkellisesti romahdin, mutta toisaalta päätin kuitenkin suostua. Tällä viikolla on muuten sitten jälleen kerran edessä seitsemän päivän työviikko, joka kyllä onnistuneesti syö kaiken sosiaalisen puolen elämästäni ja muutenkin muuntaa minut jonkinlaiseksi yöeläimeksi urbaanissa ympäristössä.

Aloitin lukemaan kirjaakin. Hankin Stephen Kingin "Cell"-nimisen teoksen, joka on vähän niin kuin Romeron Zombie-leffat, paitsi että tässä vaan Zompparit voi korvata verenhimoisilla hulluilla, jotka ovat tulleet hulluiksi heidän puhuessaan kännykkään ja saaden samalla osansa jostain ihmeen pulssista. Todella groovyä.

Kiva pitkästä aikaa kuitenkin lukea jotain. Sitä rakasta harrastusta en olekaan pitkään aikaan harjoittanut, enkä muistikuvieni mukaan ole lukenut kai koskaan yhtään Stephen Kingin kirjojakaan. Melko ällöttäviä ja shokeeraavia juttuja tässä kirjassa kyllä on jo ollut, mutta kenties se on viihdearvoltaan vain hyvä asia.

Syvyys (osa 1)

Olen joskus kirjoittanut tästä ennenkin, mutta aika usein minusta tuntuu että olen laumojenkin keskellä täysin ulkopuolinen.

Vaikka ihmisiä olisikin ympärilläni ja olisin jopa parisuhteessa jonkun kanssa, niin siltikin tuntuu siltä että olen vain minä itse. Olen taipuvainen nykyisin- ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin vaipumaan omiin maailmoihini suuremmaksi osaksi päiviäni. Harrastan jonkinlaista eskapismia, enkä oikein usko että kukaan vaikkapa nyt töissäkään huomaa että alan olemaan melko poissaoleva jatkuvasti vaikka jatkuvasti olenkin paikalla.

Se huvittaa minua miten tämä yhteiskunta on jotenkin täydellisen välinpitämätön. Eniten tuo asia nousi kai taas mieleeni kun luin ja katsoin sen uutisjutun siitä bussinkuljettajasta, joka hakattiin yövuorossa joitakin kuukausia vai oliko vuosi sitten. Hän sai aivovamman ja jälleen kerran tekijät päätyivät enemmän tai vähemmän "kuin koira veräjästä"-tilanteeseen.

Pitäisi kasvattaa jonkinlaiset liskon suomut ja käärmeen kieli jotta tämän yhteiskunnan aallokossa jaksaisi ja kykenisi uimaan. Ymmärrän molempien tarpeen, mutta kunnioitan niitä yksilöitä jotka eivät halua ihan periaatteellisestikaan tehdä niin kuin ympäröivä yhteiskunta normeiltaan vaatii.

Tuntuu että olen jälleen päätynyt pimeyden sydämeen. Sen tekee tämä vuodenaika sekä moni muukin asia elämässäni tällä hetkellä. Tuntuu että jos vain olen ihan hiljaa enkä tee mitään muuta kuin tasan sen minimaalisen mahdollisen, niin jaksan vielä vähän aikaa.

En myöskään vieläkään tiedä mitä lopulta tunnen Helsinkiä kohtaan. Oliko tänne(kään) tuleminen lopulta hyvä idea? Kuvittelinko tosiaan että minusta tulisi jonkinlainen urbaanin legendan kaltainen asfalttien Fred Astaire? Että kävisin keskustan baareissa pikkutakki päällä jauhamassa paskaa pinnallisten Helsinkiläisnaisten seurassa tai ehkäpä jopa heidän kustannuksellaankin? Ehei, urbaani todellisuus täällä on paljon synkempi ja sanotaanko että "maallisempi" kuin saatoin kuvitellakaan, sillä totuushan on tarua ihmeellisempää.

Vihaan näitä pimeitä vuodenaikoja suunnattomasti. Ne imevät minusta kaiken mahdollisen elämänilon ja muodostavat kaikennäköisiä tunnetiloja, joista ei ole pitkään aikaan ulospääsyjä.

Välillä olen aivan helvetin ylpeä siitä etten puhu asioistani kenenkään ulkopuolisen- varsinkaan "läheisteni" kanssa. Tunnen kai siitä jonkinlaista moraalista ylpeyttä, että yhä ja edelleen kaikesta huolimatta en murru.. vaikka välillä koettelenkin itseäni.

Kahvipaussien maa (open your eyes)

Ette saa. Ette voi. Ei kiinnosta.

Taas yksi päivä töissä. Samaa paskaahan tämä nyt on jo- se on käynyt selväksi.

Ilmat ovat kyllä ihan kummallisia nykyään. Tavallaan on niin kuin joka aamu sekä yö helvetin kylmä, mutta jos laitat päälle yhtään lämpimämpää vaatetta, niin sitten onkin taas yllättäen liian lämmintä.

Nyt tässä olisi yksi melko tärkeä työasia, mutta en suoraan sanottuna jaksa hoitaa sitä kun vasta huomenna. Tehtävään liittyy ainakin kahdelle eri henkilölle soittamista puhelimen välityksellä, mutta en halua soittaa nyt kummallekaan sen puoleen kun oikeasti hoitaakaan koko asiaa. Menkööt siis huomiselle- eivät nämä samat asiat kuitenkaan mihinkään katoa tai vallitseva todellisuus juuri muuksi muutu.

Eilen menin Kampin ostoskeskuksen kolmanteen kerrokseen, ja siellä joku todella vahvasti meikattu eksoottinen nuori nainen kysyi minulta unenomaisesti että "do you want buy a gift for your girlfriend, wife, lover or friend?", johon minun täytyi vastata kieltävästi. Taisi olla kyseessä jonkinlainen kosmetiikkatuotteiden myyntiyritys, mutta tilanne muistutti minua lähinnä Vanilla Sky'n kohtauksista, jossa Tom Cruise ja Pénelope Cruz ovat jossain diskossa ja sitten tämä nainen toteaa että "I'll tell you in another life, when we are both cats".

Samat fiilikset siitä kohtaamisesta kyllä jäi.

Mietin hetken sitä kuinka luonnollisesti tuo litania (miehen) eri parisudevaihtoehdoista purskahtikaan hänen suustaan. Olen itse nyt ehtinyt olla noista vaihtoehdoista muutamassa, enkä totta puhuen ole ennen ajatellutkaan asiaa.

Nyt kuitenkin on aika taas pelata pasianssia ja taitella tulosteita siisti tuonne yhteen laatikkoon.

Karlstad???

Tällä hetkellä syön päärynöitä ja pohdin seuraavaa siirtoani.

Minulla on ollut tässä alla eräs varsin mielenkiintoinen käännösprojekti. Se on ollut monella tavalla hyvä juttu, sillä voin tehdä sitä tämän ns. "lumetyöni" ohella eli siis ihan samaan aikaan! Hah hahaha ahahhahahah ahahah!

Mutta joo, tuhlaan näitä aikojani juuri tällaiseen turhaan ihan tahallani. Toisekseen on hyvä tehdä se mitä on luvannut. Olenkin jo puolessa välin alustavaa julkaisua.

Ha-HAA, ei mutta, kuulkaapas:

Tuolla pihalla pyörii joku isohko mies mustassa puvussa. Vaikutti vähän samalta tyypiltä kuin tämä laulaja "Fredi", joka tunnetaan hiteistään Bumtsi-BUM (pylly vasten pyllyä) feat. Pyllykallion puistospurgut sekä sitten tietysti "kolmatta linjaa".

Mulla on omituinen kyky bongata julkkiksia tässä kaupungissa. Samoja naamoja näkee paljon täällä kaduilla kuin mitä risteilee televisiokanavien post-modernin joutomaan digitaalikanavillakin. Ainoa ero tietysti niissä jutuissa on se että nämä ovat ihan eläviä, enkä suoraan sanottuna usko että millään Pihtiputaan mummolla on mitään mahdollisuuttakaan siellä nähdä mitään julkkiksia samalla volyymillä kuin minulla täällä. Eli siinä mielessä hommat niinku kannattaa tälläkin hetkellä!

Mä olen bongannut kai vaan kaksi Salkkari-näyttelijää toistaiseksi. Toinen oli tietysti himomies Seppo sekä sitten se jo aikoja sitten sarjasta poistunut Chiqi-Lee(?), vai miten se kirjoitetaan.

ISMOA ODOTELLESSA.

HAH HAH, TÄMÄ:

Pseudotyön hedelmiä

No niin eli joo.

Eräs tätä blogia varsin satunnaisen epäsäännöllisesti lukeva tuntemani tyyppi sanoi minulle eilen osuvasti tämän blogin teksteistä kuulemma välittyvän sellaisen fiiliksen että etenkin työasioiden osalta kyseessä on varsin turhautunut persoona.

Hän ei olisi voinut olla enempää oikeassa.

Eräs kollegani totesi hyvin näistä töistä eräänä päivänä minulle kai jonkinlaisena yleisempaattisen positiivisena lausuntona, että "ihan hyvä tehdä vähän tällaisiakin töitä, niin sitten tietää ainakin tulevaisuutta ajatellen että mitä ei ainakaan halua tehdä töikseen!".

Koska en nyt kuitenkaan aio pyhittää tätä postausta työasioiden taivasteluun, niin totean vain että kylläpä vituttaa ja eilen oli kova myrsky. Kävin tänä aamuna myös postissa viemässä yhden paketin, jonka jäljiltä käveltyäni postista pois minulle valkeni sellainen tosiasia että saatan hyvinkin asua ns. "mummojen kaupunginosassa", sillä bussipysäkillä kaikki ihmiset olivat vanhoja mummoja sekä postissa kaikki asiakkaat olivat vanhoja mummoja. Pretty cool, huh?

Oikeastaan en ole ennen miettinyt asiaa; saarellamme vaikuttaisi olevan huomattavan iso osa väestöstä wanhoja mummoja ihan kaikkialla! Mitenhän tähän pitäisi suhtautua? No jaa, oikeastaan minunhan pitäisi olla kuin kotonani, sillä joku puolisen vuotta sitten eräs onneksi jo jonnekin aivan muualle siirtynyt tilapäinen työkaverini kuultuaan "elämäntavoitteistani" ja "unelmistani" totesi että "HAH HAH, SÄHÄN AATTELET IHAN KUIN JOKU WANHA AKKA!! EH HEH HEH HEE".

Eli hän halusi oikeastaan kertoa minulle että elämäniloni oli jo aikoja sitten kadonnut enkä tulisi enää pahemmin etsimään mitään muuta elämässäni kuin "omilleni pääsyä" tämän todellisuuden luoman uhkapelijärjestelmän rappusia kivuten.

Eli joo, en pahemmin etsi seikkailuita vaikka niinhän kuulemma nuorten ihmisten pitäisi juuri tehdä. Olen toisaalta myös hyväksynyt sen tosiasian että sisälläni saattaa hyvinkin tätä nykyä asustella kyllästynyt keski-ikäinen, joka voi hyvinkin olla sukupuoleltaan nainen. Tai mies. Tai joku. Ihan sama.

No juu, oikeastaan jos vähän muihin asioihin mennään niin minusta tuntuu että Helsinki alkaa yhä enemmän muistuttamaan moraalisen rappion likaviemäriä. Elän mielestäni tässä kaupungissa samanlaisen todellisuuden keskellä kuin Nichola Cage siinä leffassa bringing out the dead. Odotan vain että joka kadunkulmaan ilmaantuu Aasialaisperäinen nunna huutelemaan post-apokalyptisista todellisuuksista ja strippaajista elintarvikekaupoissa.

Remote viewing

Jostain kumman syystä minulle annettiin kaksi päivää vapaata, mutta sitten kumminkin soitettiin että voitko tulla perjantaina töihin johonkin kahdeksaan asti illalla. No voi perkele.

Sillä aikaa kun koko eteläistä Suomea on riepotellut helvetillinen syysmyrsky, olen vetäytynyt Lauttasaaren sisuksiin pitämään sadetta ja tuulta. Täällä tuo myrsky on tuntunut ja näkynyt todella elävästi- eilenkin kävelin Vattuniemeen asti järkyttävän kaatosateen ja tuulen siivittämänä. Katselin myrskyävää merta ja siellä lipuvia laivoja.

Tunnelma oli elokuvamainen.

Muutama ilta sitten eksyin jälleen Meilahteen. Tällä kertaa täpötäynnä ollut risteili Töölöön suunnalla ja isosta sairaala-alueesta tuli jälleen eräs kohde tässä kaupungissa jonka nyt edes jotenkin tiedän. Hartmannin sairaalassa vanha nainen luki päivystyksen vastaanotossa pitkälle miehelleen ääneen naistenlehteä, joka sisälsi mm. juonipaljastuksia tulevista elokuvista.

Asematunneli sekä Ruoholahti olivat myös tuolloin yllättävän hiljaisia kymmenen aikoihin illasta. Yleensä pidän noita paikkoja kaupungin vaarallisimpina Kampin ohella, mutta yllätyin siihen kuinka hiljaista siellä oli. Kenties se johtui viikonpäivästä, joka ei ollut viikonloppua tai lähelläkään sitä.

Helsingissä- niin kuin missä tahansa vähän vilkkaammassa kaupungissa kannattaa pitää mielessä juuri se mitä Homer Simpson sanoi aikanaan eräässä tuon sarjan osassa; "When the sun goes down, all the freaks come out" tai jotain tuohon suuntaan.

Tuota kultaista neuvoa olen noudattanut ja huomannut sen pätevän etenkin Helsinkiin, joka on todellakin "freak central" sen jälkeen kun aurinko laskee.

Täällä tuo myrsky yltyy edelleenkin. Se on todella helvetillinen silloin kun kyseessä on aivan meren äärellä oleva kaupunginosa, niin kuin nyt vaikkapa tämäkin tässä. Ikävää että kaikkea ei voi saada- kuten nyt vaikkapa tyyntä säätä omaavaa asuinpaikkaa ja merellisiä näköaloja.

Jotain ja

Täytepostauksena voin kertoa kaikista julkkiksista kenet olen bongannut täällä Helsingissä viime aikoina:

- Arvi Lind Vuosaaren metrossa (suhteellisen pelokkaan näköisenä tod.näk. tunnistamisen valpastuttamana)

- Jyrki Kasvi Narinkkatorilla eilen

- Mahdollisesti Paleface ihan kotikulmilla?

- Kari Peitsamo useaankin otteeseen vähän eri paikoissa

- Stefan Wallin (kai?) eilen Tennispalatsissa

- Väsyneen oloinen Terhi Kokkonen aikalailla "kotikulmilla"(Ultra Bra&Scandinavian Music Group-solisti)

- Teemu "kissantappovideo" Mäki

Yms. sakkia joiden mainitseminen ei kuitenkaan varmaan merkitsisi monellekaan tätä lukevalle mitään.

Bad for business

Luin eilen siitä huomattavan isosta moottoripyöräjengiin liittyvästä huumausaineiden takavarikosta.

Kyseessä oli siis ollut ilmeisesti Hel(e?)vetin Enkelien tai jonkun muun porukan huumebisnes, jossa valtava lato oli keskellä metsää sumputettu täyteen valkoisia muovisankoja jonne iskettiin kasvamaan "kukkaa". Tämä kyseinen kiinteistö oli sitten todella loogisesti ympäröity muurilla ja muutenkin paikan turvatoimia oli kiristetty huomattavalla tahdilla ihan alusta alkaen.

Mä en niin tiedä muista, mutta sanotaanko näin että Suomenkin kokoisessa maassa keskellä metsää muurilla ympäröity lato, josta ilmaantuu usein vahvasti tatuoituja nahkaliivimiehiä saattaisi hyvinkin a) vaikuttaa tosi monen mielestä epäilyttävältä sekä b) herättää aika saaketisti huomiota ennen pitkää.

Eli mikä tässä liike-ideassa nyt oikein meni pieleen? No varmaan ainakin se tiilimuuri. Sehän nimittäin tiedetään jo ihmiskunnan varhaisesta historiasta että kun kanssaihminen on rakentanut muurin jonkun asian ympärille, niin aina jossain vaiheessa tuon muurin ylitse tai lävitse on pyritty jonkun oman agendan mahdollistamiseksi. Tässä ei siis mitään uutta auringon alla.

Naurattaapa kuitenkin ajatus siitä että paikka on ympäröity muurein ja sitten odotettu että viranomaiset eivät tämän kokoluokan maassa kiinnostuisi jonkun välityksellä tämän ladon sisuksista ennen pitkää. Sinänsä aika riskialtis idea että ylipäätään muuria on ryhdytty rakentamaankaan- mutta toisaalta tuon ladon sisällön avulla pyöritettiin kuulemma huomattavaa osaa heidän huumekaupoistaan, että sinänsä ymmärrän muurin idean, vaikkakaan en käytännössä ymmärrä että mitä sen muka piti estää kuin vain välillisesti.

Dramaattisia juttuja

Elämä on joskus hyvin epämääräistä ja satunnaista. Ennalta-arvaamatonkin voisi olla sana kuvailemaan sitä täydellisesti.

Kukapa olisi arvannut että koko jalkapallojoukkueellinen porukkaa tulee lentokoneen muodossa alas pakkolaskussa Venäjällä, tai että se jo jonkun kuukauden tai jotain kadoksissa ollut nuori tyttö löytyisi jostain mutaisesta lammesta hukkuneena läheltä paikkaa jossa asui- kaikkien niiden spekulaatioiden, skenaarioiden ja epäilysten jälkeen?

Elämän kaoottisuutta ei kuulemma saisi päästää ihonsa alle. Muussa tapauksessa ihmisestä tulee kuulemma hullu tai se masentuu pahasti ja perustavanlaatuisesti.

Täytyisi ainakin pyrkiä elämään siten ettei mikään enää hetkauttaisi; ei ainakaan sellainen mikä sattuisi muiden kohdalle. Toisaalta sitä pitäisi pyrkiä elämään niin stoalaisittain kuin mahdollista noin niin kuin oman elämän tapahtumiakin ajatellen, ettei missään vaiheessa antaisi inhorealismille mahdollisuutta ryömiä ihon alle ja pureutua yksilön vallitsevaan todellisuuteen arkielämän kulkiessa eteenpäin.

Minulla on ollut periodeja jolloin en ole seurannut televisiota ollenkaan sen puoleen kuin uutisiakaan. Tavallaan on hyvä että nykyään uutisia ja maailman tapahtumia tulee niin monessa eri muodossa ja niin paljon kerralla, että missään nimessä ei välttämättä ehdikään jäädä pohtimaan niitä kaikkein hirveimpiä tapahtumia-tai sanotaanko että "randomeimpia tapahtumia".

Mitähän joku psykologi tai vastaava pohti siitä, kun kertoisin että minun eskapistinen unelmani olisi ja salaa onkin päätyä asumaan Lostin saaren kaltaiseen bunkkeriin keskellä trooppista paratiisia, jossa minun ei olisi mikään pakko elää jatkuvassa uutistulvassa tai ylipäätään kuulla maailman asioita liian seikkaperäisesti jokikinen päivä. Minua kiehtoo kovasti vallitsevan yhteiskunnan jättäminen taakseni, ja kokonaan jonkinlaiseen erakkomaiseen elämäntapaan vetäytyminen.

Monet eivät varmaankaan uskoisi minun edes ajattelevan tällaisia asioita. Ajattelen kuitenkin niitä varsin usein.

Umpirehellinen gallup-kysymys:

Mikä tänään vituttaa?

Mä istun nyt taas tässä.

Heräsin muuten tänään kuudelta.

Päähänkin sattuisi.

Kevennetäämpä kuitenkin pinttynyttä tunnelmaa "pienellä" netistä löytyneellä vitsillä:

Isä ostaa valheenpaljastimella varustetun robotin joka lyö ihmistä aina kun tämä valehtelee.Hän päättää testata robottia ruokapöydässä.
-Poika,missäs olit tänään?
Poika vastaa:Koulussa
Robotti lyö poikaa
-Ok,katselin DVD:tä kaverien kanssa!
......-Mitä filmiä katsoitte?
-Toy Storya.
Robotti lyö taas poikaa!
-Ok,se oli pornofilmi!, poika huutaa.
-MITÄ?Sun iässäs en edes tiennyt mitä porno on,sanoo isä.
Robotti lyö isää.
Äiti nauraa:Hahaha.poika on todellakin sinun poikas.
Robotti lyö äitiä.

Pako todellisuudesta (Helsingistä)

Kummallista vuoristorataa tämä duunikäyttäytyminen.

Välillä haluaisi mennä piiloon. Välillä taas haluaisi tehdä jotain. Välillä jopa hävettää, väsyttää ja on vessahätä samaan aikaan. Groovyä.

En ole ollut taas kotona pariin päivään. Olen paennut klaustrofobista kaupunkitodellisuutta sinne jossa tällaisia ongelmia ei kuulemma ole. Vaan onpa niitä- halusi sitä myöntää tai ei.

Tämä päivä ei myöskään ole oikein ottanut kuluakseen ja rupesin äsken tekemään yhtä juttua jonka huomasin nolosti jo tehdyksi viime viikolla. Vaikka ehdinkin suuna ja päänä aloittamaan ko. homman, niin onneksi vasta myöhemmin huomasin että JOKU oli sen jo tehnyt sekä siististi järjestänyt. Nopeasti lingoin omat kyhäelmäni kirjaimellisesti roskiin ja sitten tein turhaan jotain ihmeen paperitilauksiakin.

Muuten niin on kamalan tylsää, kuten todettu. Mielenmaisemaani hallitsee tällä hetkellä savunharmaa todellisuus, josta ei millään näemmä näytä pääsevän ylitse eikä ympäri. Onneksi tänään ei tarvitse työskennellä kuin neljään, mutta onhan se niinkin että tällä hetkellä vielä se noin kuusi tuntia saisi sekä voisi kulua nopeammin.

AHAHAHAHAHAH... Just tätä kirjoittaessani tuosta ikkunan takaa käveli joku jätkä, joka näytti ihan siltä että se varmaan sanoisi ammatikseen "Maagikko".

Kyseessä oli siis vihreään vakosamettipukuun(!) pukeutunut pitkäpartainen mies, jolla oli musta silinterihattu päässään- eli siis jälleen mitäs helvettiä? No kumminkin, niin hän oli varmaan melko todennäköisesti ammatiltaan Maagikko. Vähän niin kuin Edward Norton siinä yhdessä elokuvassa.. jossa hän oli maagikko!

Vitsi kun mikään asia ei taas vaihteeksi tunnu miltään. Mä olen koko ajan ihan omissa maailmoissani enkä välitä mistään mitään. Tätä kai se turhautuminen sitten teettää.

SEIS MAAILMA! TAHDON ULOS.

Kaukana poissa (jossain saarella)

Eilen oli jotkut Lauttasaari-päivät.

Lähinnä ainoa asia miten se ilmeni taisi olla eilen kun kävelin kohti Vattuniemeä niin jollain "pursiseuralla" oli siellä meneillään jotkut tanssibileet. Sieltä rannasta raikui jonkinlainen suomirock-versioinen coverbiisien sorina. Sitten välillä joku äijä huusi mikrofoniin että "VETKUTETAAN VETKUTETAAN JA RUMMUISSA TÄNÄÄN HENKILÖ XXX" ja sitten saaketin kimeällä äänellä että "UUUUUUUUIIIIHHHH". What the fuck? Noh, touhu oli kuitenkin siinä määrin eksoottisen eroottista että jätin moisen suttaamisen ihan niille jotka moista haluavat juhlia.


Niin joo, ja punainen perheautoa muistuttava koppero kanssa suhasi viereeni tuona samana yönä. Sieltä joku Hesa-poika huuteli minulle että "ÄH-HÄH-HÖHÖ HANKI MUIJA!!!111"- johon tuumin että kaksi epämääräistä irtosuhdetta vuoden sisään omaisi kyllä ihan tarpeeksi muijaa kerrakseen. Varsinkaan kun sen toisen kanssa ei oikein vieläkään osaa päättää että mitä lopulta tehdä- eli siis irtosuhteesta ei kai voi perinteisessä mielessä puhua sitten kumminkaan.

Menin sitten kotiin ja katselin jo varmaan kolme viikkoa sitten kesken jäänyttä Abyss -elokuvaa. En jaksanut sitä kuin noin viitisentoista minuuttia, vaikka aihe olikin sinänsä kiinnostava.

Pohdin siinä samalla että jos postiluukustani nyt tulisi anonyymi kirje, jonka sisältä löytyisi lentoliput johonkin eksoottiselle saarelle Lostin tyyliin, niin varmaan lähtisin välittömästi matkaan enkä enää katselisi taakseni. Toisaalta ehkäpä tällaiset ajatukset tulvivat mieleen juuri tämän ns. "Helsinki-ahdistuksen" johdosta, jota me ns. "maalaispojat" väkisinkin tunnemme siinä vaiheessa kun urbaanin kaupunkikulttuurin klaustrofobinen tyhjyys iskeytyy tajuntaamme ja ymmärrämmekin olevamme vain osa kaupungin asfaltista, betonista ja lasisista toimistorakennuksista liikennevalojen ohella koostuvaa rattaistoa, joita pyörittävät erinäiset teknoraatit Keilaniemen, Arkadianmäen sekä välillä kai vähän Senaatintorinkin puolelta.

Tuntuu oudolta että taas jälleen kerran eskapismi nostaa päätään minussa. Haluaisin taas ihan oikeasti vaan jättää edelliset identiteettini taakse ja poistua maasta johonkin eksoottiselle saarelle. Samalla voisin myös kadota- eikä kukaan tosiasiassa tietäisi minne minä olisin lähtenyt. Voisin lähettää salanimillä varustettuja postikortteja Ruotsiin, Japaniin sekä Ecuadoriin- jos siis niin haluaisin. Mutta en kuitenkaan välttämättä tekisi sitä, sillä muussa tapauskessa minä päätyisin varmaan osaksi sitä televisio-ohjelmaa jossa etsitään vuosikausia kadonneina olleita ihmisiä.

Mutta voidaan kuitenkin kysyä että mikä ajaa silminnähden "normaalia elämää" viettävän nuoren miehen sellaiseen tilaan että hän haluaisi vain kadota yhteiskunnasta ja täten irrottautua sen kahleista täydellisen katoamistempun muodossa? Miksei nuori mies vain kohtaa elämän tosiasioita ja pyri kasvattamaan yhteiskunnan vastavirtaisessa aallokossa niin tuikitarpeellisia eviä edetäkseen vaadittavia polkuja? Miksi hän lopulta tuntee kuitenkin kaikista eniten rasvaisen nahkansa alla tarvetta piilottautua? Paeta todellisuutta? Näytellä päällepäin normaalimpaa ja keskinkertaisempaa kuin onkaan?

Miesten keihäänheitto.

Eilen olin aika kuollut taas töiden jälkeen flunssankin ollessa vielä päällä, mutta siitäkin huolimatta päätin lähteä yhdentoista aikoihin kävelemään pitkin synkänmustaa Lauttasaaren yötä.

Sinänsä hauska huomio taitaa olla se että nyt on jo hemmetin kylmä ainakin niillä kulmilla missä minä vaikutan. Päätin kokeilla jokin aika sitten ostamaani Pea Coat-takkia, jonka iskin ohuen paidan päälle enkä muita asusteita housujen ja kenkien ohella sitten päälleni laittanutkaan.

Sen verran kylmä oli tosiaan jo yölläkin että ko. talvitakissa ei suinkaan tullut edes liian kuuma vaikka kyseessä oli oikeastaan alkava syksy ja päällysvaatteena melko paksu mm. villainen selkeästi talviolosuhteisiin suunniteltu kansitakki. Kävelyretkelläni näin kaksi poliisiautoa, yhden paloauton sekä omituisen silmälasipäisen miehen jonka kassissa kilisivät viinapullot. Hän vilkuili ympärilleen Otavantiellä ja taisi ottaa pientä naukkua pussistaan välillä aina eteenpäin edeten.

Itsehän olen yhä edelleen flunssassa. Kaipa tämä ennen pitkää parantuu, mutta mitään varmaa ei tietenkään voi sanoa kun kerran yksikin tyyppi sanoi minulle eilen että kuulemma nyt on liikkeellä joku kolme viikkoa kestävä flunssakin n' stuff. Kuinka fantastista yleistä terveydentilaani ajatellen!

Lähden nyt juomaan kahvia ja tämän jälkeen pelaan varmaan loppupäivän pasianssia!