Two lives

Mitä ikinä teetkin, tuntuu menneisyytesi seuraavan sinua paikasta toiseen.

Tapaan jatkuvasti ihmisiä jotka luulen jättäneeni taakseni. On mahdotonta että ihmiset jotka ovat suurinpiirtein toiselta puolen maata voivat yhtäkkiä materialisoitua ympärillesi niin kuin tuulesta temmatut aaveet.

Helsinki on liian pieni kaupunki. Mihinkään ei oikeastaan enää uskalla mennä, sillä muussa tapauksessa sinne minne ikinä menetkään joku kuitenkin löytää sinut tai joku kenet sinä tunnet ilmaantuu sinne. Tällainen todellisuus on pelottavaa, missä oikeastaan minne vaan meneminen aiheuttaa sen että joku tuntee.

Minulla on paljon päiviä jolloin haluaisin vain yksinkertaisesti kadota. On pelottavaa todeta myöskin tämän lausunnon pohjalta, että joka aamu näen metrossakin samoja naamoja- onkohan asia aivan näin vaikkapa Pariisin, New Yorkin tai Tokion metroissa? No tuskinpa.

Darkly dreaming Dalleer

Luulitte minun varmaan kuolleen. Taas kertaalleen.

Siitä on nyt kieltämättä aikaa kun viimeksi kirjoittelin tätä blogia. Johtunee varmaan siitä että minulla on ollut kiireitä lähinnä yksityiselämässäni jo niin paljon, etten ole päässyt tämän blogin kimppuun niin himokkaasti kuin olisin halunnut.

Yksityiselämäni jatkaa samaa rataa. Parisuhde on vielä olemassa ja veikkaan meidän siirtävän sen uudelle tasolle ennen pitkää.. ainakin toivottavasti.

Tapasin tänään jälleen erään ihmisen edellisestä elämästäni. Oli pelottavaa nähdä hänet ja kommunikoida hänen kanssaan kuitenkaan tämän ihmisen tajuamatta sitä kuka minä olin. Usein pelkään että tällaiset tilanteet, jossa kohtaan jonkun edellisestä elämästäni heidän tunnistamatta minua on jonkinlainen kieroutunut muistutus siitä että mikään kokemus tai edellinen eletty elämä ei voi totaalisesti irtaantua sinusta, vaikka kuinka irtaantua itse siitä yrittäisit.

Nukun myöskin nykyään toisinaan unilääkkeiden avulla. Se on hälyyttävää, mutta samalla aivan odotettua tässä elämäntilanteessa, jossa tunnun vaipuvan yhä syvemmin omiin maailmoihini aina tasaisin väliajoin. Tietyt asiat valvottavat minua öisin- enkä voi sille asialle mitään.

Ryhdyin myös kai kuukausi tai pari takaperin tsiigailemaan Dexteriä, joka on muuten todella hyvä sarja. Ehkä eniten minua huvitti ja samalla pelotti se tapa miten Dexter myönsi jotenkin elävänsä päänsä sisällä ja ajatuksissaan koko ajan. Siihen todellakin pystyn samaistumaan, sillä mietin usein ympäröivistä ihmisistä kaikenlaista hyvin samaan tapaan kuin Dexterkin tekee sarjassa.. Toki vähän ehkä synkemmällä tavallahan tuo D sen tekee, mutta samaan tapaan kuitenkin kuin minä.

Hauskaa ja pelottavaa.