Viime yönä tuli nähtyä taas häiriintyneitä unia. Kenties jopa todella humoristisessa mielessä.
Näin nimittäin yllätyksellisesti Natsiunta. Olin ilmeisesti jonkinlainen Saksalainen upseeri, ja seisoin ison hiekkakentän laidalla varmaan joskus 1940-luvulla. Siellä sitten muistan osallistuneeni jonkinlaiseen kunniamerkkien jakoon liittyvään seremoniaan, jossa minäkin kai muistaakseni sain osakseni jotakin.
Sitten unessa oli myös Hitler. Hän ei kuitenkaan ollut perinteinen Hitler, vaan jostain kumman syystä hän oli Hitleriksi pukeutunut Stephen Fry. Muistan jopa halanneeni tuota Fry-Hitleriä, ja sitten jossain vaiheessa muistaakseni yritin evakuoida porukkaa johonkin maanalaiseen bunkkeriinkin.
Uskon että tuon unen teema oli oikeastaan syyllisyys. Olin natsi siinä unessa koska tunnen syyllisyyttä oikeassa elämässäni, joka taas muuntautuu kaiken syyllisyyden perikuviksi, eli natseiksi unissani. Melkoisen hämärää toimintaa, mutta sellainenpa minä nyt vain unineni nykyään olen.
Tulin muuten myös eilen pitkällisen pohdinnan jälkeen siihen tulokseen että poliisiin ei voi luottaa. Niklas Herlin kirjoitti todella osuvan artikkelin asiasta, ja siinä aika pitkälti summataan nämä nykyiset tilanteet poliisin moraalin ohella oikein sujuvasti. En tiedä oikeastaan enää että onko se nuori mellakoitsija jossain Helsingissä tai Tampereella enää niin väärässä, kun hän huutaa pää punaisena katukivi kädessä poliisin olevan sika ja toivovan kaikkien kyttien joutuvan hirteen. Kenties jollain Smash ASEM:llakin oli omat puolensa tuossa mielessä, vaikka kieltämättä en kyllä mitenkään niiden nuorten toimia siellä tuekaan.
Sunday, February 07, 2010
Friday, February 05, 2010
Otsikko (vai mikä se nyt oli)
Tuosta viime postauksesta ei ole niinkään aikaa kauheasti, mutta tulipa nyt kumminkin katseltua muutama leffa tässä kun ei ollut muutakaan tekemistä. Lupaan mennä kohta nukkumaankin näiden purkausten jälkeen.
Ensimmäisenä leffana oli sellainen kuin Hell Ride. En kai vaan ole kertonut täällä katsoneeni sitä? No, kyseessä on kuitenkin leffa mikä ei ole Tarantinon ohjaama mutta omaa kuitenkin tosi paljon samoja näyttelijöitä joita hän käyttää elokuvissaan. Tarantinon rooli tämän leffan kanssa oli vain toimia tuottajana, mutta leffassahan härskisti kopioidaan ja apinoidaan Tarantinoa vaikka millä mitalla.
En oikein osaa päättää että oliko tämä hyvä vai huono elokuva. Selkeästi kuitenkin keskitasoa. Ongelma muodostuukin siitä että onko tämä nyt sitten ylempää vai alempaa keskitasoa. Vähän huvitti myös se miten käsikirjoittajat ja ohjaaja olivat yrittäneet saada leffalle samanlaista fiilistä kuin Tarantinolla, mutta jostain syystä dialogia oraaliseksistä ei oikein hevillä saada kuulostamaan vakuuttavalta ainakaan noiden tyyppien toimesta.
Lisäksi kun katsoin tuon leffan, niin aloin olemaan melko kypsä noihin helvetin prätkähiirileffoihin muutenkin. Tätä ennen katsoin sen Nicholsonin yhden prätkäjengileffan, ja sitäkin ennen oli jollain tavalla visuaalisesti tekemisissä prätkäjengileffojen kanssa - tosin en vain muista enää että miten. No, joka tapauksessa niin olin väsynyt tämän elokuvan aihealueeseen, eikä kovinkaan moni asia tässä leffassa auttanut sitä parantumaan juurikaan mitenkään. Tiedän että Michael Madsen yritti kaikkensa, mutta se ei kuitenkaan onnistunut. Michael Madsen on muuten todella IHQU äijä, ja täytyypä sanoa että Kill Billien hahmoista juurikin tuo Bud (vai kuka se nyt oli) kyllä teki minuun vaikutuksen. Vaikka kieltämättä itse Bill olikin kovin jätkä, jota varjosti se hänen varsin lapsellinen kuolemansa.
Ja lopuksi voin kertoa, että minua surettaa se että katsoin loppuun tuon My Name is Earlin ensimmäisen kauden liian nopeasti. Eipähän siinä nyt toisaalta ollut jaksoja kuin noin kymmenen tuntia, mutta kumminkin se sarja oli/on aivan helvetin hyvä. Harmi että ne myöhemmät kaudet maksavat taas 565656453454853458 kruunua, joten niitä ei nyt vain viitsi ostella kun ei älytöntä tarvetta ole. Toivon mukaan ne kumminkin halpenevat piakkoin.
Ensimmäisenä leffana oli sellainen kuin Hell Ride. En kai vaan ole kertonut täällä katsoneeni sitä? No, kyseessä on kuitenkin leffa mikä ei ole Tarantinon ohjaama mutta omaa kuitenkin tosi paljon samoja näyttelijöitä joita hän käyttää elokuvissaan. Tarantinon rooli tämän leffan kanssa oli vain toimia tuottajana, mutta leffassahan härskisti kopioidaan ja apinoidaan Tarantinoa vaikka millä mitalla.
En oikein osaa päättää että oliko tämä hyvä vai huono elokuva. Selkeästi kuitenkin keskitasoa. Ongelma muodostuukin siitä että onko tämä nyt sitten ylempää vai alempaa keskitasoa. Vähän huvitti myös se miten käsikirjoittajat ja ohjaaja olivat yrittäneet saada leffalle samanlaista fiilistä kuin Tarantinolla, mutta jostain syystä dialogia oraaliseksistä ei oikein hevillä saada kuulostamaan vakuuttavalta ainakaan noiden tyyppien toimesta.
Lisäksi kun katsoin tuon leffan, niin aloin olemaan melko kypsä noihin helvetin prätkähiirileffoihin muutenkin. Tätä ennen katsoin sen Nicholsonin yhden prätkäjengileffan, ja sitäkin ennen oli jollain tavalla visuaalisesti tekemisissä prätkäjengileffojen kanssa - tosin en vain muista enää että miten. No, joka tapauksessa niin olin väsynyt tämän elokuvan aihealueeseen, eikä kovinkaan moni asia tässä leffassa auttanut sitä parantumaan juurikaan mitenkään. Tiedän että Michael Madsen yritti kaikkensa, mutta se ei kuitenkaan onnistunut. Michael Madsen on muuten todella IHQU äijä, ja täytyypä sanoa että Kill Billien hahmoista juurikin tuo Bud (vai kuka se nyt oli) kyllä teki minuun vaikutuksen. Vaikka kieltämättä itse Bill olikin kovin jätkä, jota varjosti se hänen varsin lapsellinen kuolemansa.
Ja lopuksi voin kertoa, että minua surettaa se että katsoin loppuun tuon My Name is Earlin ensimmäisen kauden liian nopeasti. Eipähän siinä nyt toisaalta ollut jaksoja kuin noin kymmenen tuntia, mutta kumminkin se sarja oli/on aivan helvetin hyvä. Harmi että ne myöhemmät kaudet maksavat taas 565656453454853458 kruunua, joten niitä ei nyt vain viitsi ostella kun ei älytöntä tarvetta ole. Toivon mukaan ne kumminkin halpenevat piakkoin.
Thursday, February 04, 2010
Break a neck
there was a guy
an under water guy who controlled the sea
got killed by ten million pounds of sludge
from new york and new jersey
Viime yönä näin aika epämääräisen unen jossa niskakipuni päätteeksi koko niskani oikeastaan murtui osiin. Pääni tippui maahan ja vieri jollekin nurmikolle jossa pikkupojat alkoivat sitten pelaamaan sillä jalkapalloa. Muistan että ruumiini yritti jotenkin juosta sen pallon perässä mutta kaatui jonnekin ojaan. Potkut eivät kyllä omituisesti tuntuneet missään.
Sen unen jälkeen päässäni on oikeastaan soinut se Iron Butterflyn biisi "In a Gadda da Vida". Kuuntelin sitä tänään useampaan kertaan Youtubesta, mutta en saanut sitä vieläkään pois mielestäni. Yritän uudelleen huomenna.
Parin viikon päästä pitäisi muuten lähteä täältä takaisin kotiin. All good things must come to an end, ja sitäpaitsi pitäisi kai yrittää sitten jossain vaiheessa palailla töihinkin sekä tekemään niitä kaikkia asioita joita teen silloin kun en ole täällä. Työvuoroistani en ole oikeastaan saanut vielä mitään varmuutta, mutta on vihjailtu että kevään mittaan niitä voisi taas olla tiedossa tasaisin väliajoin sun muuta.
an under water guy who controlled the sea
got killed by ten million pounds of sludge
from new york and new jersey
Viime yönä näin aika epämääräisen unen jossa niskakipuni päätteeksi koko niskani oikeastaan murtui osiin. Pääni tippui maahan ja vieri jollekin nurmikolle jossa pikkupojat alkoivat sitten pelaamaan sillä jalkapalloa. Muistan että ruumiini yritti jotenkin juosta sen pallon perässä mutta kaatui jonnekin ojaan. Potkut eivät kyllä omituisesti tuntuneet missään.
Sen unen jälkeen päässäni on oikeastaan soinut se Iron Butterflyn biisi "In a Gadda da Vida". Kuuntelin sitä tänään useampaan kertaan Youtubesta, mutta en saanut sitä vieläkään pois mielestäni. Yritän uudelleen huomenna.
Parin viikon päästä pitäisi muuten lähteä täältä takaisin kotiin. All good things must come to an end, ja sitäpaitsi pitäisi kai yrittää sitten jossain vaiheessa palailla töihinkin sekä tekemään niitä kaikkia asioita joita teen silloin kun en ole täällä. Työvuoroistani en ole oikeastaan saanut vielä mitään varmuutta, mutta on vihjailtu että kevään mittaan niitä voisi taas olla tiedossa tasaisin väliajoin sun muuta.
Wednesday, February 03, 2010
Everything looks better in the morning (aamulla helpottaa)
Ymmärrän kyllä että viime postaus haisi aika pahasti angstailulle. Minähän olen luonnollisesti lähes melkein aina sellaisen yläpuolella, mutta toisinaan taas en. Diversiteetti on selkeästi persoonani vahvimpia puolia. Ainakin joskus. Ehkä.
No kuitenkin niin nyt minua ei taas pahemmin latista tai alista mikään henkilöhistoriani tapahtuma - eli toisin sanoen voin helvetin hyvin. Tai siis "voin erinomaisesti". Voisin melkein kuunnella sen biisin "Walking on Sunshine", joka muuten tosiaan kuuluu eräisiin lempikappaleisiini niinä toisinaan ilmenevinä hyvinä hetkinä. Minulla myös on hyviä hetkiä elämässäni - ainakin joskus.
Huomasin että televisio auttaa toisinaan kieroutuneella huumorilla minua eteenpäin. Vaikka kirjalliset teokset ja erinäiset muut jutut auttavat ikuisilla viisauksillaan porukkaa eteenpäin elämissään vastoinkäymisistä toiseen, niin myös tekee televisio omalta osaltaan. Elokuvien ja TV-sarjojen jakamat elämänviisaudet tosin ovat usein huomattavasti maallistuneempaa lajia, mutta oikeissa käsissä vähintään yhtä monimutkaisia ja laajasti ymmärrettäviä kuin vaikkapa jonkun Kungfutsen kirjoitukset. Uskokaapa pois.
Tajusin muuten kuinka erinomainen tyyppi ja oivallinen roolimalli Indiana Jones on. Hänessä on kaikkea sitä mitä minusta oikeastaan pitäisi löytyä. Ennen kaikkea kumminkin hänestä löytyy seikkailunhalua sekä arkeologista silmää erinäisten muinaisten sivilisaatioiden arvokalleuksien liberaaleille hankintametodeille. Myös naiset pitävät hänestä - ainakin pitempään kuin minusta.
Etsin tänään sellaista samanlaista hiekanväristä paitaa muutamista kaupoista Indiana Jonesin hengessä. En vielä löytänyt yhtäkään, mutta veikkaan että kenties viikonloppuna tulee tehtyä uusia hankintoja sen suuntaan. Haluan myös nyt vilpittömän spontaanisti heittää tässä hieman kiitosta niin Harrison Fordin kuin Indiana Joneksenkin suuntaan sen hahmon löytämisestä ja kehittämisestä sellaiseen suuntaan joka on varmasti omalla pettämättömällä tavallaan ihastuttanut katsojia jo vuosikymmenien ajan. Korulauseet ovat muuten hauskoja.
Ai niin! Luin muuten hyvän jutun jonkun epämääräisen Amerikkalaismiehen purkauksista, joissa hän kertoi että oli jotenkin omituisesti päätynyt jäämään Ruotsiin solmittuaan avioliiton kuulemma "seksuaalisesti vapautuneen" Ruotsalaisnaisen kanssa. Hän varoitti erityisesti angloamerikkalaisia nuorukaisia saapumasta tähän maahan, koska kuulemma Ruotsalaisnaiset ovat niin estottomia että kaikki miehet sekoavat heistä ennen pitkää. Hän oikeastaan kutsui paikallisia naisia seireeneiksi tavoiltaan, jotka kuulemma ennen pitkää taivuttavat sinut vaivihkaa jäämään tähän maahan jonka jälkeen sitten mukaudut tämän maan elämänrytmiin aivan täydellisesti.
Itse epäilen että tuo oli erään vuosisatamme ainoan vielä elävänä selvinneen Jenkki-Gigolon hätähuuto, joka pikemminkin uhkui sitä pettymystä kun vahingossa oli pamauttanut jonkun vanhoillisen Ruotsalaisnaisen paksuksi, ja oli sitten syystä taikka toisesta päätynyt menemään naimisiinkin hänen kanssaan melko varmasti täydestä pakosta.
Joka tapauksessa niin artikkeli oli siitä hauska että siitä uhkui aitoja varoituksien sanoja. Toisaalta saattoihan se olla vitsikin, mutta minä nyt vaan satun tulkitsemaan sen jonkinlaisena aitona viestinä varsinkin siinä kontekstissä jossa se julkaistiin.
No kuitenkin niin nyt minua ei taas pahemmin latista tai alista mikään henkilöhistoriani tapahtuma - eli toisin sanoen voin helvetin hyvin. Tai siis "voin erinomaisesti". Voisin melkein kuunnella sen biisin "Walking on Sunshine", joka muuten tosiaan kuuluu eräisiin lempikappaleisiini niinä toisinaan ilmenevinä hyvinä hetkinä. Minulla myös on hyviä hetkiä elämässäni - ainakin joskus.
Huomasin että televisio auttaa toisinaan kieroutuneella huumorilla minua eteenpäin. Vaikka kirjalliset teokset ja erinäiset muut jutut auttavat ikuisilla viisauksillaan porukkaa eteenpäin elämissään vastoinkäymisistä toiseen, niin myös tekee televisio omalta osaltaan. Elokuvien ja TV-sarjojen jakamat elämänviisaudet tosin ovat usein huomattavasti maallistuneempaa lajia, mutta oikeissa käsissä vähintään yhtä monimutkaisia ja laajasti ymmärrettäviä kuin vaikkapa jonkun Kungfutsen kirjoitukset. Uskokaapa pois.
Tajusin muuten kuinka erinomainen tyyppi ja oivallinen roolimalli Indiana Jones on. Hänessä on kaikkea sitä mitä minusta oikeastaan pitäisi löytyä. Ennen kaikkea kumminkin hänestä löytyy seikkailunhalua sekä arkeologista silmää erinäisten muinaisten sivilisaatioiden arvokalleuksien liberaaleille hankintametodeille. Myös naiset pitävät hänestä - ainakin pitempään kuin minusta.
Etsin tänään sellaista samanlaista hiekanväristä paitaa muutamista kaupoista Indiana Jonesin hengessä. En vielä löytänyt yhtäkään, mutta veikkaan että kenties viikonloppuna tulee tehtyä uusia hankintoja sen suuntaan. Haluan myös nyt vilpittömän spontaanisti heittää tässä hieman kiitosta niin Harrison Fordin kuin Indiana Joneksenkin suuntaan sen hahmon löytämisestä ja kehittämisestä sellaiseen suuntaan joka on varmasti omalla pettämättömällä tavallaan ihastuttanut katsojia jo vuosikymmenien ajan. Korulauseet ovat muuten hauskoja.
Ai niin! Luin muuten hyvän jutun jonkun epämääräisen Amerikkalaismiehen purkauksista, joissa hän kertoi että oli jotenkin omituisesti päätynyt jäämään Ruotsiin solmittuaan avioliiton kuulemma "seksuaalisesti vapautuneen" Ruotsalaisnaisen kanssa. Hän varoitti erityisesti angloamerikkalaisia nuorukaisia saapumasta tähän maahan, koska kuulemma Ruotsalaisnaiset ovat niin estottomia että kaikki miehet sekoavat heistä ennen pitkää. Hän oikeastaan kutsui paikallisia naisia seireeneiksi tavoiltaan, jotka kuulemma ennen pitkää taivuttavat sinut vaivihkaa jäämään tähän maahan jonka jälkeen sitten mukaudut tämän maan elämänrytmiin aivan täydellisesti.
Itse epäilen että tuo oli erään vuosisatamme ainoan vielä elävänä selvinneen Jenkki-Gigolon hätähuuto, joka pikemminkin uhkui sitä pettymystä kun vahingossa oli pamauttanut jonkun vanhoillisen Ruotsalaisnaisen paksuksi, ja oli sitten syystä taikka toisesta päätynyt menemään naimisiinkin hänen kanssaan melko varmasti täydestä pakosta.
Joka tapauksessa niin artikkeli oli siitä hauska että siitä uhkui aitoja varoituksien sanoja. Toisaalta saattoihan se olla vitsikin, mutta minä nyt vaan satun tulkitsemaan sen jonkinlaisena aitona viestinä varsinkin siinä kontekstissä jossa se julkaistiin.
Sunday, January 31, 2010
No longer who I am.
Tänään tuli katseltua sellainen pätkä kuin Masked and Anonymous. Eikö kuulostakin ihan joltain pankkiryöstöleffalta- tai muuten vaan rikoksiin keskittyneeltä pätkältä? No, kyseessäpä onkin Bob Dylaniin liittyvä elokuva, missä hän esittää jotain ihmeen kitarasankaria, jonka olisi tarkoitus esittää joku show hyväntekeväisyyden nimissä. Leffa on muutenkin melko "taiteellinen" ja surrealistinen sisällöltään. Eräs tyyppi kuvasi sitä melkein parin tunnin Bob Dylan-musiikkivideoksi, ja sitähän se olikin. Siinä tosin oli Bob Dylanin lisäksi aika iso joukko erinäisiä Hollywoodin tähtinäyttelijöitä, eli siinäkin mielessä budjetti oli aika hemmetin iso. Kestää kenties vuosikymmeniä ennen kuin tajuan ja ylipäätään kykenen päättämään että oliko kyseessä hyvä ja merkityksellinen elokuvakokemus, vaiko täyttä tekotaiteellista paskaa.
Täällä alkoi myös illan mittaan satelemaan aivan helvetisti lunta. Koko kaupunki on taas peittynyt lumeen näin vaihteeksi. Kotonakin on kuulemma aika paljon lunta ja kolareita sattunut. Varmaan koko maa on tuhon partaalla kun vihdoinkin pääsen takaisin sinne tässä jossain vaiheessa.
Minun piti tänään jutella Rules of Attractionista - ja kuten totesinkin aikaisemmin, niin se olikin taas jälleen todella syvällinen teos. Oikeastaan aivan liian usein Bret Easton Ellistä syytetään siitä kuinka hän kirjoittaa vain samanlaisista aiheista samanlaisia teoksia. Niissä on vieläpä usein samanlaiset hahmotkin.
Olen osittain tuon lausunnon kanssa samaa mieltä.
Kuitenkin kun kirjan lukee ja miettii niitä teemoja mitä siinä on sen pinnan alla, niin toivon mukaan ainakin kykenee löytämään sieltä muutamia pointteja. Ensinnäkinhän ROA on ensisijaisesti kuvaus väärinkäsityksistä ja uskottomuudesta. Se on myös teos kieroutuneista elämänarvoista sekä yleensäkin ihmissuhteisiin liittyvistä, varsin kyseenalaisista toimintatavoista joihin ihmiset tätä nykyä päätyvät kenties huomaamattaankin. Harmi että sitten BEE:n myöhemmissä teoksissa nuo henkilöhahmot ovat vain kaikki niin samanlaisia, että pinnan alta heidän tapauksissaan ei aivan heti löydykään mitään merkityksellistä kuin vasta sitten rankan pohdinnan ja koko kirjan juonen pureskelun kautta. ROA kuitenkin tarvitsi juurikin tällaisen pureskelun alleen, jonka jälkeen sitten päädyinkin siihen tulokseen että kyseisen kirjan eräänä teemana pyörivä kolmiodraama oli mitä nerokkain lähinnä sen takia että se demonstroi oleellisesti sen miten ihmissuhteet on usein luotu mielikuvien sun muiden varaan todellisuuden ollessa jotain aivan muuta. Kumminkin sitten niiden ihmissuhteiden luhistumisen keskellä tai joskus jopa niiden raunioissa vaikkapa seurustelusuhteita jatketaan tai tarraudutaan nopeasti täysin summittaisiin tyyppeihin hetkellisen hyvänolontunteen tai lohdutuksen saavuttamiseksi. Pettäminen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, ja ihmiset ovat vain pelinappuloita ja leluja suurella ihmissuhteiden muodostamalla pelilaudalla, johon aina tasaisin väliajoin ilmaantuu uusia tekijöitä vanhojen pelinappuloiden pudotessa joko pois laudalta tai kaatuessa taas uusien tieltä.
Kuten ROA:n eräs hahmo, Victor, toteaa:
I no longer know who I am and I feel like the ghost of a total stranger.
En tajua että miksi juurikin tuo teos puhuttelee minua tällä hetkellä. Amerikan Psyko oli lopulta vain hienostelevan psykopaatin tyyliopas kaikille epämääräisille herrasmiehille, mutta ROA:n hahmoista suurin osa omaa enemmän persoonaa kuin Patrick Bateman koskaan. Toisaalta ei kuitenkaan paljoa enempää, mutta ratkaisevissa määrin enemmälti kuitenkin.
Olettekos muuten huomanneet kuinka tästä blogista on tullut todella vakaviinkin asioihin pureutuvaa vuodatusta vuosien mittaan? Joskus lukiossa kun aloitin tämän pitämisen, niin muistan kuinka tämän blogin piti olla lähinnä vain joidenkin hauskojen anekdoottien jakamiseen tarkoitettu väline - jotenkin tuntuu että siitä kaikesta on noin miljoona vuotta ja sata kariutunutta tuttavuus-, ystävyys- ja seurustelusuhdetta sitten. Vaikka ei niitä tietenkään niin paljoa ole.
Asiat ovat kyllä minusta tuntuen todella muuttuneet surrealistiseen suuntaan melko lyhyenkin ajan sisällä. Kaikki on oikeastaan muuttunut. Mikään ei juurikaan ole entisellään. Kuinkahan moneen vastaavanlaiseen tilanteeseen vielä joudutaan? En haluaisi joutua enää yhteenkään sellaiseen tilanteeseen enää koskaan, mutta vaistoni sanoo että ennen pitkää tämä kaikki kokemani tulee vielä toistumaan. Ainoana erona on vain se että eri henkilöt tulevat luultavimmin toteuttamaan samat jutut. Eri aikaan. Kenties eri paikassakin.
Suoraan sanottuna minua kai eniten pelottavat ne ihmiset jotka ovat saaneet tämän blogin kautta minusta jonkinlaisen kuvan. Kukaan heistä ei kai tunne minua oikeasti, mutta heillä on jo vankka mielipide minusta. Väitän että se kuva on kuitenkin helvetin abstrakti. Sitten taas sellaiset ihmiset jotka tuntevat minusta tämän kaiken ulkopuolella ovat sanoneet että tämä tuottamani teksti on kuulemma joko positiivisessa tai negatiivisessa mielessä yllättävää.
Täällä alkoi myös illan mittaan satelemaan aivan helvetisti lunta. Koko kaupunki on taas peittynyt lumeen näin vaihteeksi. Kotonakin on kuulemma aika paljon lunta ja kolareita sattunut. Varmaan koko maa on tuhon partaalla kun vihdoinkin pääsen takaisin sinne tässä jossain vaiheessa.
Minun piti tänään jutella Rules of Attractionista - ja kuten totesinkin aikaisemmin, niin se olikin taas jälleen todella syvällinen teos. Oikeastaan aivan liian usein Bret Easton Ellistä syytetään siitä kuinka hän kirjoittaa vain samanlaisista aiheista samanlaisia teoksia. Niissä on vieläpä usein samanlaiset hahmotkin.
Olen osittain tuon lausunnon kanssa samaa mieltä.
Kuitenkin kun kirjan lukee ja miettii niitä teemoja mitä siinä on sen pinnan alla, niin toivon mukaan ainakin kykenee löytämään sieltä muutamia pointteja. Ensinnäkinhän ROA on ensisijaisesti kuvaus väärinkäsityksistä ja uskottomuudesta. Se on myös teos kieroutuneista elämänarvoista sekä yleensäkin ihmissuhteisiin liittyvistä, varsin kyseenalaisista toimintatavoista joihin ihmiset tätä nykyä päätyvät kenties huomaamattaankin. Harmi että sitten BEE:n myöhemmissä teoksissa nuo henkilöhahmot ovat vain kaikki niin samanlaisia, että pinnan alta heidän tapauksissaan ei aivan heti löydykään mitään merkityksellistä kuin vasta sitten rankan pohdinnan ja koko kirjan juonen pureskelun kautta. ROA kuitenkin tarvitsi juurikin tällaisen pureskelun alleen, jonka jälkeen sitten päädyinkin siihen tulokseen että kyseisen kirjan eräänä teemana pyörivä kolmiodraama oli mitä nerokkain lähinnä sen takia että se demonstroi oleellisesti sen miten ihmissuhteet on usein luotu mielikuvien sun muiden varaan todellisuuden ollessa jotain aivan muuta. Kumminkin sitten niiden ihmissuhteiden luhistumisen keskellä tai joskus jopa niiden raunioissa vaikkapa seurustelusuhteita jatketaan tai tarraudutaan nopeasti täysin summittaisiin tyyppeihin hetkellisen hyvänolontunteen tai lohdutuksen saavuttamiseksi. Pettäminen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, ja ihmiset ovat vain pelinappuloita ja leluja suurella ihmissuhteiden muodostamalla pelilaudalla, johon aina tasaisin väliajoin ilmaantuu uusia tekijöitä vanhojen pelinappuloiden pudotessa joko pois laudalta tai kaatuessa taas uusien tieltä.
Kuten ROA:n eräs hahmo, Victor, toteaa:
I no longer know who I am and I feel like the ghost of a total stranger.
En tajua että miksi juurikin tuo teos puhuttelee minua tällä hetkellä. Amerikan Psyko oli lopulta vain hienostelevan psykopaatin tyyliopas kaikille epämääräisille herrasmiehille, mutta ROA:n hahmoista suurin osa omaa enemmän persoonaa kuin Patrick Bateman koskaan. Toisaalta ei kuitenkaan paljoa enempää, mutta ratkaisevissa määrin enemmälti kuitenkin.
Olettekos muuten huomanneet kuinka tästä blogista on tullut todella vakaviinkin asioihin pureutuvaa vuodatusta vuosien mittaan? Joskus lukiossa kun aloitin tämän pitämisen, niin muistan kuinka tämän blogin piti olla lähinnä vain joidenkin hauskojen anekdoottien jakamiseen tarkoitettu väline - jotenkin tuntuu että siitä kaikesta on noin miljoona vuotta ja sata kariutunutta tuttavuus-, ystävyys- ja seurustelusuhdetta sitten. Vaikka ei niitä tietenkään niin paljoa ole.
Asiat ovat kyllä minusta tuntuen todella muuttuneet surrealistiseen suuntaan melko lyhyenkin ajan sisällä. Kaikki on oikeastaan muuttunut. Mikään ei juurikaan ole entisellään. Kuinkahan moneen vastaavanlaiseen tilanteeseen vielä joudutaan? En haluaisi joutua enää yhteenkään sellaiseen tilanteeseen enää koskaan, mutta vaistoni sanoo että ennen pitkää tämä kaikki kokemani tulee vielä toistumaan. Ainoana erona on vain se että eri henkilöt tulevat luultavimmin toteuttamaan samat jutut. Eri aikaan. Kenties eri paikassakin.
Suoraan sanottuna minua kai eniten pelottavat ne ihmiset jotka ovat saaneet tämän blogin kautta minusta jonkinlaisen kuvan. Kukaan heistä ei kai tunne minua oikeasti, mutta heillä on jo vankka mielipide minusta. Väitän että se kuva on kuitenkin helvetin abstrakti. Sitten taas sellaiset ihmiset jotka tuntevat minusta tämän kaiken ulkopuolella ovat sanoneet että tämä tuottamani teksti on kuulemma joko positiivisessa tai negatiivisessa mielessä yllättävää.
P.o.l.i.c.e.
Noh, tänään olikin sitten taas oikein mukava päivä. Paitsi että ei ollut. Tai ehkä olikin.
Läksin tuossa kymmenen aikaan kaupungille, ja tarkoituksenani oli käydä tuolla "joen toisella puolella", jossa sijaitsee oikeastaan aika huomattava osa tätä kaupunkia jo muutenkin. Ainoa syy miksi Göteborgia pidetään kaiketi Göteborgina minun pähkäilyjeni mukaan on se, että keskusta sijaitsee tällä puolella jokea vaikka tuolla toisella puolella on oikeastaan ihan yhtä paljon ja kenties vähän enemmänkin urbaaneja alueita.
Noh kuitenkin niin kävelin tuon keskustan kauppakeskuksen lävitse, ja parikin tyyppiä tunki minulle mainoksia erinäisistä ihonhoitotuotteista ja yleisistä alennuksista kun kävelin pitkin tuon keskustan kauppakeskuksen pitkiä hallimaisia käytäviä. Paikan nimi on muuten Femmanhuset, jos jotakuta kiinnostaa.
Lähdin sitten odottamaan tuohon kaupungintalon viereen raitiovaunua, mutta onnekseni vitosen (Länsmansgården-Torp) raitiovaunu oli jostain kumman syystä pysähtynyt pysäkille ja kaikki sen ovet olivat auki. Sisältä kuului helvetinmoinen huuto ja rähinä, mutta siitäkin huolimatta päätin pujahtaa sisään. Ratikan kuski puuttui, ja ajattelin hänen hävinneen kai tutkimaan rautiovaunun äkillistä rikkoutumista tai jotain. Siinä sitten valtasin yhden penkin itselleni ja istuskelin siinä viitisen minuuttia, jonka jälkeen aivan raitiovaunun perältä alkoi taas helvetinmoinen mekkala. Katsahtelin sinne taakse, ja huomasin että siellähän se kuljettaja oli verbaalisesti ojentamassa jotakuta "pultsarisetää" kovin sanoin. Tämä kuljettaja siellä pyysi enemmän tai vähemmän kohteliaasti äijää häipymään ratikasta, mutta tyyppi vain kökötti siinä viinakassiensa kanssa ja örisi jotain. Sitten lopulta tuo kuljettaja menetti hermonsa ja huusi kovaan ääneen että "HELVETTIIN SUN KANSSAS! TÄMÄ RATIKKA EI LÄHDE MIHINKÄÄN ENNEN KUN SÄ LÄHDET TÄÄLTÄ MENEMÄÄN! MÄ SOITTELEN NYT POLIISIT!", näin niin kuin vapaasti suomennettuna.
Puntaroin siinä hetken että pitäisikö vaan lähteä ulos ratikasta ja odottaa seuraavaa, vaiko jäädä ottamaan osaa päivän viihteelliseen osioon. Päätin jäädä ratikkaan, koska minulla nyt ei totta puhuen ollut parempaakaan tekemistä. Istuskelin siinä hetken ja kuuntelin kun kuljettaja soitti puhelun sieltä paikaltaan kai joko keskukseen taikka kenties suoraan hätäkeskuksen kautta poliisille. Senkin jälkeen kesti vielä noin viitisentoista minuuttia, kunnes poliisi vihdoinkin saapui osittain neonväriseksi maalatuilla V70-farmarimallin Volvoillaan. Tässä vaiheessa ratikassa ei ollut kovinkaan montaa ihmistä, vaan ihan aidosti jonnekin menevät porukat olivat lähteneet jo tiehensä vain kourallisen vielä istuessa raitiovaunussa.
Noh, tässä vaiheessa konstaapelit astuivat sisään ratikkaan ja menivät sanaakaan sanomatta vaunun perälle. Siellä he sitten käskivät äijän nousta sieltä, mutta tyyppi oli ilmiselvästi niin päissään ettei pysynyt pystyssä - jonka jälkeen nämä taluttivat hemmon ulos. Välittömästi tämän jälkeen ratikka sitten lähtikin. Kumma kyllä seuraavilta pysäkeiltä tuli lähes saman verran sakkia sisään kuin lähti ennen välikohtausta uloskin. Minä pelkäsin että poliisi kävisi jonkinlaisen syväluotaavan ja vahvasti emotionaalisen vuoropuhelun tuon tyypin kanssa, mutta onnekseen tällä kertaa tyyppi vain kannettiin tottuneesti ulos.
Tämän jälkeen sitten painuin ostamaan muutaman elokuvan. Ostinkin sadalla kruunulla ensimmäisen kauden sitä My Name is Earl-sarjaa, joka on minusta aivan helvetin hyvää komediaa sekä sympatiaa herättävää materiaalia. Kannessa luki osuvana iskulauseena sarjalle että "Karma is a funny thing", jonka huomatessani hymähdin kaupassa. Tämän ohella ostin - kun halvalla sai - Al Pacinon Scarfacen. Siitä on vuosia aikaa kuin näin sen, ja se on vieläpä täynnä tämänhetkisen lempiaiheeni fyysisiä muodostumia, eli pastellipuvuissa kokaiinia diilaavia 80-luvun miesihanteita.
Kävin kahvillakin, ja koko kahvila oli lähinnä sekoitus tyyppejä Svea-pipoissa sekä sitten porukoita jotka näpertelivät niiden Nokian kommunikaattoriensa kanssa. Eräs tyttö kysyi minulta siellä englanniksi että missähänpäin oli joku "Gatan", ja muistaakseni taisin vastata että "you probably need to go over that large bridge to get there", enkä usko edes neuvoneeni sitä niinkään huonosti. Ei se katu ainakaan voinut olla sielläpuolen, vaikka mistäpä minä todella tiedän. Toivon mukaan se ilmeisesti Brasilialainen ei eksynyt. Here's to hoping.
Eräs asia johon olen muuten kiinnittänyt huomiotani täällä viimeaikaisesti on ollut tuo erinäisten kansanryhmien pukeutuminen kylmillä keleillä. Tuntuu että kaikki poliittisen korrektististi ilmaistuna "ei-kantaruotsalaiset" pukeutuvat pikkupakkasillakin aika sankasti, kun sitten taas nämä paikalliset Svenne Banaanit ja minä olemme usein aivan liian vähäisesti pukeutuneita.
Sitten kun lähdin takaisin, niin meninkin takaisin keskustaan bussilla. Sopivasti bussissa oli taas joku kovaääninen juoppo, ja pelkäänpä että se taisi muuten olla suomalainen tällä kertaa. Jäin välittömästi pois bussista sen jälkeen, sillä ennakoin että kumminkin ennen pitkää bussi taas seisoisi ja poliisisedät saisivat turhanpäiväisiä soittoja. Kävelin sitten loppumatkan sillan jälkeen takaisin Femmanhusetiin ja sen lävitse sitten kohti seuraavaa määränpäätä.
Tuo Rules of Attraction oli muuten hemmetin hyvä kirja eräässä mielessä. Meinasin melkein haukkua Bret Easton Elliksen tässä postauksessa, mutta muutamia päiviä sitten tajusin taas erään asian siitä, joka oli ihan hienosti hoidettu. Pitääpä tästäkin sitten jossakin vaiheessa jauhaa, mutta nyt kuitenkaan ei ole sen aika.
Läksin tuossa kymmenen aikaan kaupungille, ja tarkoituksenani oli käydä tuolla "joen toisella puolella", jossa sijaitsee oikeastaan aika huomattava osa tätä kaupunkia jo muutenkin. Ainoa syy miksi Göteborgia pidetään kaiketi Göteborgina minun pähkäilyjeni mukaan on se, että keskusta sijaitsee tällä puolella jokea vaikka tuolla toisella puolella on oikeastaan ihan yhtä paljon ja kenties vähän enemmänkin urbaaneja alueita.
Noh kuitenkin niin kävelin tuon keskustan kauppakeskuksen lävitse, ja parikin tyyppiä tunki minulle mainoksia erinäisistä ihonhoitotuotteista ja yleisistä alennuksista kun kävelin pitkin tuon keskustan kauppakeskuksen pitkiä hallimaisia käytäviä. Paikan nimi on muuten Femmanhuset, jos jotakuta kiinnostaa.
Lähdin sitten odottamaan tuohon kaupungintalon viereen raitiovaunua, mutta onnekseni vitosen (Länsmansgården-Torp) raitiovaunu oli jostain kumman syystä pysähtynyt pysäkille ja kaikki sen ovet olivat auki. Sisältä kuului helvetinmoinen huuto ja rähinä, mutta siitäkin huolimatta päätin pujahtaa sisään. Ratikan kuski puuttui, ja ajattelin hänen hävinneen kai tutkimaan rautiovaunun äkillistä rikkoutumista tai jotain. Siinä sitten valtasin yhden penkin itselleni ja istuskelin siinä viitisen minuuttia, jonka jälkeen aivan raitiovaunun perältä alkoi taas helvetinmoinen mekkala. Katsahtelin sinne taakse, ja huomasin että siellähän se kuljettaja oli verbaalisesti ojentamassa jotakuta "pultsarisetää" kovin sanoin. Tämä kuljettaja siellä pyysi enemmän tai vähemmän kohteliaasti äijää häipymään ratikasta, mutta tyyppi vain kökötti siinä viinakassiensa kanssa ja örisi jotain. Sitten lopulta tuo kuljettaja menetti hermonsa ja huusi kovaan ääneen että "HELVETTIIN SUN KANSSAS! TÄMÄ RATIKKA EI LÄHDE MIHINKÄÄN ENNEN KUN SÄ LÄHDET TÄÄLTÄ MENEMÄÄN! MÄ SOITTELEN NYT POLIISIT!", näin niin kuin vapaasti suomennettuna.
Puntaroin siinä hetken että pitäisikö vaan lähteä ulos ratikasta ja odottaa seuraavaa, vaiko jäädä ottamaan osaa päivän viihteelliseen osioon. Päätin jäädä ratikkaan, koska minulla nyt ei totta puhuen ollut parempaakaan tekemistä. Istuskelin siinä hetken ja kuuntelin kun kuljettaja soitti puhelun sieltä paikaltaan kai joko keskukseen taikka kenties suoraan hätäkeskuksen kautta poliisille. Senkin jälkeen kesti vielä noin viitisentoista minuuttia, kunnes poliisi vihdoinkin saapui osittain neonväriseksi maalatuilla V70-farmarimallin Volvoillaan. Tässä vaiheessa ratikassa ei ollut kovinkaan montaa ihmistä, vaan ihan aidosti jonnekin menevät porukat olivat lähteneet jo tiehensä vain kourallisen vielä istuessa raitiovaunussa.
Noh, tässä vaiheessa konstaapelit astuivat sisään ratikkaan ja menivät sanaakaan sanomatta vaunun perälle. Siellä he sitten käskivät äijän nousta sieltä, mutta tyyppi oli ilmiselvästi niin päissään ettei pysynyt pystyssä - jonka jälkeen nämä taluttivat hemmon ulos. Välittömästi tämän jälkeen ratikka sitten lähtikin. Kumma kyllä seuraavilta pysäkeiltä tuli lähes saman verran sakkia sisään kuin lähti ennen välikohtausta uloskin. Minä pelkäsin että poliisi kävisi jonkinlaisen syväluotaavan ja vahvasti emotionaalisen vuoropuhelun tuon tyypin kanssa, mutta onnekseen tällä kertaa tyyppi vain kannettiin tottuneesti ulos.
Tämän jälkeen sitten painuin ostamaan muutaman elokuvan. Ostinkin sadalla kruunulla ensimmäisen kauden sitä My Name is Earl-sarjaa, joka on minusta aivan helvetin hyvää komediaa sekä sympatiaa herättävää materiaalia. Kannessa luki osuvana iskulauseena sarjalle että "Karma is a funny thing", jonka huomatessani hymähdin kaupassa. Tämän ohella ostin - kun halvalla sai - Al Pacinon Scarfacen. Siitä on vuosia aikaa kuin näin sen, ja se on vieläpä täynnä tämänhetkisen lempiaiheeni fyysisiä muodostumia, eli pastellipuvuissa kokaiinia diilaavia 80-luvun miesihanteita.
Kävin kahvillakin, ja koko kahvila oli lähinnä sekoitus tyyppejä Svea-pipoissa sekä sitten porukoita jotka näpertelivät niiden Nokian kommunikaattoriensa kanssa. Eräs tyttö kysyi minulta siellä englanniksi että missähänpäin oli joku "Gatan", ja muistaakseni taisin vastata että "you probably need to go over that large bridge to get there", enkä usko edes neuvoneeni sitä niinkään huonosti. Ei se katu ainakaan voinut olla sielläpuolen, vaikka mistäpä minä todella tiedän. Toivon mukaan se ilmeisesti Brasilialainen ei eksynyt. Here's to hoping.
Eräs asia johon olen muuten kiinnittänyt huomiotani täällä viimeaikaisesti on ollut tuo erinäisten kansanryhmien pukeutuminen kylmillä keleillä. Tuntuu että kaikki poliittisen korrektististi ilmaistuna "ei-kantaruotsalaiset" pukeutuvat pikkupakkasillakin aika sankasti, kun sitten taas nämä paikalliset Svenne Banaanit ja minä olemme usein aivan liian vähäisesti pukeutuneita.
Sitten kun lähdin takaisin, niin meninkin takaisin keskustaan bussilla. Sopivasti bussissa oli taas joku kovaääninen juoppo, ja pelkäänpä että se taisi muuten olla suomalainen tällä kertaa. Jäin välittömästi pois bussista sen jälkeen, sillä ennakoin että kumminkin ennen pitkää bussi taas seisoisi ja poliisisedät saisivat turhanpäiväisiä soittoja. Kävelin sitten loppumatkan sillan jälkeen takaisin Femmanhusetiin ja sen lävitse sitten kohti seuraavaa määränpäätä.
Tuo Rules of Attraction oli muuten hemmetin hyvä kirja eräässä mielessä. Meinasin melkein haukkua Bret Easton Elliksen tässä postauksessa, mutta muutamia päiviä sitten tajusin taas erään asian siitä, joka oli ihan hienosti hoidettu. Pitääpä tästäkin sitten jossakin vaiheessa jauhaa, mutta nyt kuitenkaan ei ole sen aika.
Friday, January 29, 2010
The feel-good state
Päätin uskaltautua ulos tänään pienen tauon jälkeen, ja kävin tuossa läheisessä kaupassa. Ostin Iranilaisia Taateleita sekä kivennäisvettä. Siellä ei ollut Ramlösaa, mutta jotain Tanskalaista kylläkin sekä sitten paikallista erikoisuutta, eli "Lokaa". Ostin Lokaa pullollisen.
Kassalla hengaili sellainen pieni ryhmä Ruotsalaisia pissistyttöjä. Tai siis oikeastaan niitä pitäisi kai kutsua "Fjortiksiksi", sillä sehän se virallinen termi täälläpäin kaiketikin on. Noh, siellä ne kuitenkin palloilivat Svea-pipot päässä heiluen. Nuo Svea-pipot ovat ärsyttäviä lähinnä sen takia, että Suomessakin on keksitty niiden pipojen olemassaolo ja täten kaikki yhtään kaupunkimaisemmat ympäristöt sisältävät porukkaa jotka käyttävät Svea-pipoja. Heti ollaan Suomessakin apinoimassa tätä tämän maan meisinkiä.
Kivennäisvesi ja Taatelit voisivat oikeastaan olla uusi ruokavalio. Eivät ne voi olla mitenkään ainakaan huonompi ruokavalio kuin Nuudelit, näkkileipä ja pikakahvi. Sitäkin sekoitetta tuli heitettyä huiviin joskus vuosia sitten, ja söin sitäkin vain sen takia että se oli minusta oikeasti hyvää.
Tämä Ruotsi on kyllä oikeastaan aikalailla jonkinlainen pohjoismaiden Monaco tai joku vastaava pikkuvaltio, jonka asukasväki asuu sellaisessa omassa pienessä kuplassa jonkin sisältö koostuu vain ja ainoastaan huolettomasta hauskanpidosta. Olen tehnyt tämän huomion jo useammankin kerran vuosien mittaan, ja täytyy sanoa että kesällä tuo tuollainen mentaliteetti tässä maassa kulminoituu itselleni kaikista parhaiten. Minun neuvoni onkin lyhyesti ja ytimekkäästi että "Life is a party here. Enjoy it while you can." - toiset tietysti heittäisivät tähän väliin sen klassisen lainauksen että "something is rotten in the state of Sweden", mutta sanotaanko että sisäistän tuonkin varoituksen vasta sitten kun on sen aika.
Tänään oli muuten täälläkin suhteellisen kylmää. Varmaan jotain kymmentä astetta pukkasi ulkosalla ja tämän lisäksi tuulikin puhalteli todella ikävästi. Kuulemma kotona on vielä pahemmat säät, mutta onneksipa en olekaan nyt siellä.
Nyt on kyllä pakko taas lähteä nukkumaan. Olen ollut hereillä kello viidestä asti aamulla ja nyt kello lyö pian puolta yhtätoista illalla. Aamulla herätys kahdeksalta.
Kassalla hengaili sellainen pieni ryhmä Ruotsalaisia pissistyttöjä. Tai siis oikeastaan niitä pitäisi kai kutsua "Fjortiksiksi", sillä sehän se virallinen termi täälläpäin kaiketikin on. Noh, siellä ne kuitenkin palloilivat Svea-pipot päässä heiluen. Nuo Svea-pipot ovat ärsyttäviä lähinnä sen takia, että Suomessakin on keksitty niiden pipojen olemassaolo ja täten kaikki yhtään kaupunkimaisemmat ympäristöt sisältävät porukkaa jotka käyttävät Svea-pipoja. Heti ollaan Suomessakin apinoimassa tätä tämän maan meisinkiä.
Kivennäisvesi ja Taatelit voisivat oikeastaan olla uusi ruokavalio. Eivät ne voi olla mitenkään ainakaan huonompi ruokavalio kuin Nuudelit, näkkileipä ja pikakahvi. Sitäkin sekoitetta tuli heitettyä huiviin joskus vuosia sitten, ja söin sitäkin vain sen takia että se oli minusta oikeasti hyvää.
Tämä Ruotsi on kyllä oikeastaan aikalailla jonkinlainen pohjoismaiden Monaco tai joku vastaava pikkuvaltio, jonka asukasväki asuu sellaisessa omassa pienessä kuplassa jonkin sisältö koostuu vain ja ainoastaan huolettomasta hauskanpidosta. Olen tehnyt tämän huomion jo useammankin kerran vuosien mittaan, ja täytyy sanoa että kesällä tuo tuollainen mentaliteetti tässä maassa kulminoituu itselleni kaikista parhaiten. Minun neuvoni onkin lyhyesti ja ytimekkäästi että "Life is a party here. Enjoy it while you can." - toiset tietysti heittäisivät tähän väliin sen klassisen lainauksen että "something is rotten in the state of Sweden", mutta sanotaanko että sisäistän tuonkin varoituksen vasta sitten kun on sen aika.
Tänään oli muuten täälläkin suhteellisen kylmää. Varmaan jotain kymmentä astetta pukkasi ulkosalla ja tämän lisäksi tuulikin puhalteli todella ikävästi. Kuulemma kotona on vielä pahemmat säät, mutta onneksipa en olekaan nyt siellä.
Nyt on kyllä pakko taas lähteä nukkumaan. Olen ollut hereillä kello viidestä asti aamulla ja nyt kello lyö pian puolta yhtätoista illalla. Aamulla herätys kahdeksalta.
Thursday, January 28, 2010
Jo siis tää blogi on täysin rändömiä, hei
Katselin tuossa iltasella Suomen kanavia, ja sieltä tuli sitten ilmeisesti TV2:lta sellainen hauska dokumenttisarja kuin "Satuhäät".
Tuossa sarjassa seurataan tosiaan Suomalaisia aviopareja- tai pikemminkin sitä tietä miten he päätyvät aviopareiksi. Tämä asia nyt selvisi ilman sitä että piti tsekata ohjelman taustatietoja tai mitään. Joka tapauksessa niin aina kun olen erehtynyt nopeasti vilkaisemaan tuota ohjelmaa, niin siinä esiintynyt aviopari on ollut aivan helvetin hörhö. Ne kaikki parit siinä ovat olleet aivan helvetin hörhöjä. Eräässäkin osassa niin tämä aviopari päätyi sellaiseen hääkuvaan missä he näyttivät kameralle varsin groteskisti perseitään. Mikähän vitun pointti tuossakin oli?
Tänään katselin taas erään Clint Eastwoodin leffan. Sen nimi oli lyhyesti ja ytimekkäästi että "Every Which Way But Loose", jossa Eastwoodin Klintti on vitunmoinen nyrkkisankari ja vieläpä rekkakuskikin. Hänellä on myös Oranki. Tämän jälkeen hän suututtaa poliisin sekä jo 1970-luvun toimintaleffoille ominaisen natsien moottoripyöräjengin etsiessään paennutta rakastaan. Leffa oli aivan helvetin rändömi vähintään kymmenen minuutin välein, ja eräs muistettavin kohtaus luonnollisesti itselleni on se kun natsien moottoripyöräjengi menee kahvilaan rähisemään, ja joku vanha äijä väittää näiden prätkähiirien juovan hevosen kusta. Siitäkös ne suuttuvat, ja mättävät äijää turpaan. Äijä kuitenkin pistelee vastaan ja lopulta joku Nestori ajelee prätkäjengin moottoripyörät paskaksi.
Pahoittelen hiukan vulgaaria kielenkäyttöäni, mutta pelkäänpä että noiden kohtauksien kuvaileminen ei onnistuisi ilman kirosanoja ja niiden alta ajoittain paljastuvaa intoa kohtauksien intensiteettiä kohtaan. Tuosta leffasta tulee muuten mieleen ne Bud Spencer&Terence Hill-leffat, joissa suurinpiirtein vedetään porukkaa turpaan entistä tiuhempaan tahtiin, eli viiden minuutin välein. Eräässä Bud Spencer&Terence Hill -elokuvassa on tuo Philip Michael Thomas, eli Miami Vicen Ricardo Tubbs kuulemma näyttelemässä jotain transua. Se taasen kertoo ehkä PMT:n tasosta enemmän kuin tarpeeksi roolituksen osalta MV:n jälkeen, vaikka hänellä olikin vähintään viisivuotissuunnitelman uskottavuutta lähentelevä "plan" voittaa Emmy, Grammy, Oscar ja sitten vielä "Tony". Vieläkään tuo tyyppi ei ole voittanut yhtäkään, mutta kokemuksieni mukaan 1980-luvulla tuli tehtyä ja annettua lausuntoja vähän kaikenlaisesta sellaisesta millä ei ollut mitään mahdollisuuksia onnistua käytännössä muutenkaan. Olen siis Suomen Philip Michael Thomas 2000-luvun versiona. Ehkä. Tai sitten ei.
Lauantaina sitten taas kai menen jonnekin sekoilemaan.
Btw,
"Planet Caravan" Black Sabbathilta on kova biisi ja erinomainen eskapismin väline.
Tuossa sarjassa seurataan tosiaan Suomalaisia aviopareja- tai pikemminkin sitä tietä miten he päätyvät aviopareiksi. Tämä asia nyt selvisi ilman sitä että piti tsekata ohjelman taustatietoja tai mitään. Joka tapauksessa niin aina kun olen erehtynyt nopeasti vilkaisemaan tuota ohjelmaa, niin siinä esiintynyt aviopari on ollut aivan helvetin hörhö. Ne kaikki parit siinä ovat olleet aivan helvetin hörhöjä. Eräässäkin osassa niin tämä aviopari päätyi sellaiseen hääkuvaan missä he näyttivät kameralle varsin groteskisti perseitään. Mikähän vitun pointti tuossakin oli?
Tänään katselin taas erään Clint Eastwoodin leffan. Sen nimi oli lyhyesti ja ytimekkäästi että "Every Which Way But Loose", jossa Eastwoodin Klintti on vitunmoinen nyrkkisankari ja vieläpä rekkakuskikin. Hänellä on myös Oranki. Tämän jälkeen hän suututtaa poliisin sekä jo 1970-luvun toimintaleffoille ominaisen natsien moottoripyöräjengin etsiessään paennutta rakastaan. Leffa oli aivan helvetin rändömi vähintään kymmenen minuutin välein, ja eräs muistettavin kohtaus luonnollisesti itselleni on se kun natsien moottoripyöräjengi menee kahvilaan rähisemään, ja joku vanha äijä väittää näiden prätkähiirien juovan hevosen kusta. Siitäkös ne suuttuvat, ja mättävät äijää turpaan. Äijä kuitenkin pistelee vastaan ja lopulta joku Nestori ajelee prätkäjengin moottoripyörät paskaksi.
Pahoittelen hiukan vulgaaria kielenkäyttöäni, mutta pelkäänpä että noiden kohtauksien kuvaileminen ei onnistuisi ilman kirosanoja ja niiden alta ajoittain paljastuvaa intoa kohtauksien intensiteettiä kohtaan. Tuosta leffasta tulee muuten mieleen ne Bud Spencer&Terence Hill-leffat, joissa suurinpiirtein vedetään porukkaa turpaan entistä tiuhempaan tahtiin, eli viiden minuutin välein. Eräässä Bud Spencer&Terence Hill -elokuvassa on tuo Philip Michael Thomas, eli Miami Vicen Ricardo Tubbs kuulemma näyttelemässä jotain transua. Se taasen kertoo ehkä PMT:n tasosta enemmän kuin tarpeeksi roolituksen osalta MV:n jälkeen, vaikka hänellä olikin vähintään viisivuotissuunnitelman uskottavuutta lähentelevä "plan" voittaa Emmy, Grammy, Oscar ja sitten vielä "Tony". Vieläkään tuo tyyppi ei ole voittanut yhtäkään, mutta kokemuksieni mukaan 1980-luvulla tuli tehtyä ja annettua lausuntoja vähän kaikenlaisesta sellaisesta millä ei ollut mitään mahdollisuuksia onnistua käytännössä muutenkaan. Olen siis Suomen Philip Michael Thomas 2000-luvun versiona. Ehkä. Tai sitten ei.
Lauantaina sitten taas kai menen jonnekin sekoilemaan.
Btw,
"Planet Caravan" Black Sabbathilta on kova biisi ja erinomainen eskapismin väline.
And so am I.
Mikä on 1980-luvun merkittävin musiikkialbumi? Kaikesta huolimatta olen tullut siihen tulokseen ainakin tässä välivaiheessa, että se saattaa hyvinkin olla U2:n Unforgettable Fire. Tämä 1984 julkaistu uutta U2:n soundia ja "suuntausta" rankastikin sisältävä albumi saattaa ainakin tällä hetkellä sisältää melkolailla kappaleita kaikesta siitä olennaista mikä teki 1980-luvusta juurikin sitä itseään.
Täytyy kuitenkin sanoa että tuon bändin keulamies, eli Bono aikalailla on kyllä melko luotaantyöntävä persoona. Hän on lopulta ollut vissiin ihan alkuajoista lähtien melko itsekeskeinen tyyppi, eikös? Tuleeko teillekin kenties nyt mieleen se vanha sanonta että pata soimaisi tässäkin lausunnossa kattilaa? Noh, saattaahan se tuntua vähän tekopyhältä haukkua Bonoa ylimieliseksi ja itsekeskeiseksi tyypiksi juurikin tämän blogin sivuilla, mutta onneksi pidätän oikeuden päättää että kumpi meistä kahdesta on nyt sitten lopulta itsekeskeisempi ja siten paskempi jätkä kokonaisuudessaankin. Ehkä edelleen joidenkin lukijoiden mielestä se olen edelleen minä kaikesta huolimatta, että siinä mielessä mikään ei kai taaskaan muutu.
Noh, joka tapauksessa niin luin Wikipediasta noita Bonon lausuntoja tuota albumia kohden. Viime aikoina Bonolla on ollut myös joitain todella egoistisia lausuntoja tekijänoikeuksista oikeastaan vähän samaan tapaan kuin sillä Metallican nokkamiehellä, joka sai huomattavat vihat päälleen siitä tempusta muutamia vuosia sitten. Eräs kaverinikin pitää muuten Bonoa aikalailla naurettavana tyyppinä, tosin pikemminkin hänen yhteiskunnallisten ansioidensa - tai ainakin niiden yritysten johdosta. Siksi onkin aika ikävää todeta että egoistit ovat onnistuneet tekemään kenties 1980-luvun parhaiten tiivistävän musiikkialbumin ja ovat siitä vieläpä täysin tietoisiakin.
Tänään muuten herätessäni ajattelin että en ole oikeastaan pelannut mitään kunnollisia videopelejä pitkään aikaan. Muutaman pelailin läpi pikakelauksella viime vuoden puolella, mutta mitenkään erityisen syventynyt en ole niihin ollut enää pitkään aikaan. Myöskään kovinkaan montaa peliä en ole pelannut uudelleen varsinkaan konsoleilla enää pitkiin aikoihin. Muistan ala-asteella vielä pelanneeni useita pelejä useaan kertaan, mutta nykyisin on hyvä jos jaksan pelailla enää yhtäkään peliä lävitse. Onkohan tämä harrastus kuolemassa osaltani? Olen miettinyt useampaan kertaan sitä että entäpä jos vaan myisin kaikki pelit pois ja sijoittaisin ne rahat johonkin aivan muuhun. On tuo ajatus käynyt mielessäni, sillä tiedän että maailmassa on miljoonia ihmisiä jotka ovat viihtyneet, eläneet ja kehittyneet vapaa-aikaansa vuosista ja vuosikymmenistä toiseen ilman videopelejä. Nyt vaan on alkanut tuntumaan siltä että pelailu on mätkähtänyt jonkinlaiseen sudenkuoppaan elämässäni - sitä ei vaan jaksa enää toteuttaa samalla intensiteetilla kuin joskus ennen. Tulisiko kuitenkaan tällainen väsyminen asiaa kohtaan olla sitten se peruste kaiken poismyymiselle, mietinpä vaan?
Täytyy kuitenkin sanoa että tuon bändin keulamies, eli Bono aikalailla on kyllä melko luotaantyöntävä persoona. Hän on lopulta ollut vissiin ihan alkuajoista lähtien melko itsekeskeinen tyyppi, eikös? Tuleeko teillekin kenties nyt mieleen se vanha sanonta että pata soimaisi tässäkin lausunnossa kattilaa? Noh, saattaahan se tuntua vähän tekopyhältä haukkua Bonoa ylimieliseksi ja itsekeskeiseksi tyypiksi juurikin tämän blogin sivuilla, mutta onneksi pidätän oikeuden päättää että kumpi meistä kahdesta on nyt sitten lopulta itsekeskeisempi ja siten paskempi jätkä kokonaisuudessaankin. Ehkä edelleen joidenkin lukijoiden mielestä se olen edelleen minä kaikesta huolimatta, että siinä mielessä mikään ei kai taaskaan muutu.
Noh, joka tapauksessa niin luin Wikipediasta noita Bonon lausuntoja tuota albumia kohden. Viime aikoina Bonolla on ollut myös joitain todella egoistisia lausuntoja tekijänoikeuksista oikeastaan vähän samaan tapaan kuin sillä Metallican nokkamiehellä, joka sai huomattavat vihat päälleen siitä tempusta muutamia vuosia sitten. Eräs kaverinikin pitää muuten Bonoa aikalailla naurettavana tyyppinä, tosin pikemminkin hänen yhteiskunnallisten ansioidensa - tai ainakin niiden yritysten johdosta. Siksi onkin aika ikävää todeta että egoistit ovat onnistuneet tekemään kenties 1980-luvun parhaiten tiivistävän musiikkialbumin ja ovat siitä vieläpä täysin tietoisiakin.
Tänään muuten herätessäni ajattelin että en ole oikeastaan pelannut mitään kunnollisia videopelejä pitkään aikaan. Muutaman pelailin läpi pikakelauksella viime vuoden puolella, mutta mitenkään erityisen syventynyt en ole niihin ollut enää pitkään aikaan. Myöskään kovinkaan montaa peliä en ole pelannut uudelleen varsinkaan konsoleilla enää pitkiin aikoihin. Muistan ala-asteella vielä pelanneeni useita pelejä useaan kertaan, mutta nykyisin on hyvä jos jaksan pelailla enää yhtäkään peliä lävitse. Onkohan tämä harrastus kuolemassa osaltani? Olen miettinyt useampaan kertaan sitä että entäpä jos vaan myisin kaikki pelit pois ja sijoittaisin ne rahat johonkin aivan muuhun. On tuo ajatus käynyt mielessäni, sillä tiedän että maailmassa on miljoonia ihmisiä jotka ovat viihtyneet, eläneet ja kehittyneet vapaa-aikaansa vuosista ja vuosikymmenistä toiseen ilman videopelejä. Nyt vaan on alkanut tuntumaan siltä että pelailu on mätkähtänyt jonkinlaiseen sudenkuoppaan elämässäni - sitä ei vaan jaksa enää toteuttaa samalla intensiteetilla kuin joskus ennen. Tulisiko kuitenkaan tällainen väsyminen asiaa kohtaan olla sitten se peruste kaiken poismyymiselle, mietinpä vaan?
Subscribe to:
Posts (Atom)
