Jalkauduin bussista joka pysähtyi vihreänharmaan ja kulahtaneen bussikatoksen viereen sihahtaen tavalliseen tapaansa. Täysi pimeys peitti joka helvetin tienoon ja raitin. Oli siis pilkkopimeää kaukana siintävien moottoritien satunnaisten ajovalojen loistetta lukuunottamatta.
Olen nykyään ruvennut vihaamaan syksyä ja talvea. Ennen suorastaan viihdyin pimeässä ja kylmässä talvessamme , pidin jopa syksyn ruskasta ja sen tuomasta lopun tunteesta luonnon vihreydelle. Sen jälkeen kuitenkin aloin nähdä asioita niinkuin ne olivat: syksy on tavattoman apea ja täynnä kuraa , mutaa , maassa makaavia lehtiä ja kesän muistojen ja vehreän luonnon kuolemaa. Talvi taas on kylmä ja pimeä. Lumi on muutenkin vittumainen elementti. Jatkuva pimeys sekoittavat ainakin minun vuorokausirytmini joka saa kaiken tuolloin vaikuttamaan yhdeltä suurelta yöltä jolla ei yksinkertaisesti ole loppua. Kammoan tylsiä talvipäiviä jotka ovat niin aamuineen kuin iltoineenkin samaa pimeää sotkua jossa vuorokaudenajoilla ei ole mitään merkitystä. Aina on pimeää: oli sitten ilta tai aamu.
Nykyään arvostan ainoata oikeata vuodenaikaamme , nimittäin kesää. Sen lämpö ja vihreä yleisväritys keltaisine viljapeltoineen ja upeine kesäsateineen innoittavat minua ja auttavat itse asiassa pysymään opiskeluelämäni kaidalla puolella. Valoisuus on ehkäpä parhainta kesässä sillä silloin jokaisen meistä ei tarvitse potea kaamosmasennusta ja sitä luihin ja ytimiin iskevää kylmyyttä. Kesään kuuluu automaattisesti myös positiivisuus: koskaan en ole tuntenut itseäni yhtä levänneeksi ja rauhalliseksi kuin kesäisin. Kesä on jonkinlainen mielentila jota on vaikea ylläpitää ympäri koko vuoden ja josta yksilö tulee haaveilemaan silloin kun iljettävä talvi avaa ovet kylmyyden ja pimeyden ikuisuudelta tuntuvaan maailmaan.
No kuitenkin - takaisin tarinaan. Eli tulin bussista ulos ja kävelin tien vierustaa aina välillä katsellen taakseni ettei yksikään auto "vahingossa" ajaisi liian lähellä tien vierusta ja siten päätyisi lähinnä minulle varsin kivuliaaseen fyysiseen yhteentörmäykseen. Kävelin lyhyen pätkän takaisin pihalleni.
Tuolloin huomasin jotakin varsin ikävää: avaimet olivat jossain aivan muualla kuin housujeni taskussa jonne ne yleensä piilotin aina päivän ajaksi. Taputtelin itseäni hetken niin povitaskuni kuin housuntaskujenkin kohdalta mutten kuitenkaan löytänyt itselleni avaimia. Yhtälö "avaimet hukassa X povitasku/housujentaskut tyhjinä" tuotti minulle vastaukseksi sen että aamun kroonisessa kiireessä avaimet olivat jääneet talon sisälle. Kirosin hetken jonka jälkeen havaitsin myös sen että talossa ei ollut ketään kotonakaan , ja ottaen huomioon "ihmistyypin" joka pääasiallisesti kansoitti asuinpaikkaani , heidän ilmestymisensä lähiaikoina ei ollut kovinkaan todennäköistä. No minun nyt kuitenkin tarvitsi päästä talon sisälle ja mielellään mahdollisimman pian: päähäni pälkähti idea käyttää ihmisen perustaitoa , eli kekseliäisyyttä hyväkseni.
Tunnen itse asiassa vain muutaman todella kekseliään ihmisen ja niistäkin toinen on tyttöystäväni. Pohtiessani sisäänpääsyä taloon , muistin erään tempun jonka tyttöystäväni toteutti päästäkseen erään nimeltämainitsemattoman talon kattoluukusta sisään. Vaikka tuossa operaatiossa käytetty metodi olikin kelpaamaton minun tarpeisiini , päätin kuitenkin sen innoittamana keksiä jotakin omaa. Suunnitelma toimi sillä pääsin talon sisään "alakerran autotallin" kautta sen ovea hieman "sormeilemalla". Kumma kyllä , se toimi.
Toivottavasti hämärämiehet eivät keksi tätä ratkaisua..
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment