Extra salty

Seitsemän päivän työviikko olisi nyt sitten takana. En oikeastaan tiedä tässä vaiheessa että perutaanko tuo huomisenkin lomapäivä, vaikka toivoisin ehkä sittenkin että niin ei kävisi koska haluaisin todellakin pitkästä aikaa nukkua vähän pitempäänkin.

Keskiviikkonahan olisi noin muuten taas töitä ihan perjantaihin astikin. Tämän jälkeen setit ovat sitten aikalailla epäselviä, sillä eräs henkilö joka näistä työsuunnitteluasioista vastaa on nyt äkillisesti ilmeisen estynyt hoitamaan tehtäviään, joten hänen tilallaan on se pelätty "sijainen", joka tosiaankin tällä kertaa tarkoittaa yhtä henkilöä jonka pitäisi todellakin vastata aika laajasta kentästä asioita. Jo nyt hänen suustaan ja käsistään on lähtenyt todella luovia ratkaisuja työaikojen sun muiden osalta.

Muuten niin en ole myöskään oikein nukkunutkaan hyvin. Heräilen jokainen yö vähintään kerran tai kaksi, josta mieleenpainuvin esimerkki taisi olla viime tai toissayöltä jolloin tuli nähtyä todella kuumottava painajainen jossa minua jahdattiin pitkin Hakaniemen lumisia katuja. Tuossa unessa Hakaniemi oli oikeastaan vähän niin kuin Gotham City tiettyjen arkkitehtuuristen ratkaisujen johdosta, joten tunsin itseni siinä unessa vähän niin kuin sellaiseksi siviiliksi jonka Batmanin piti pelastaa. Muistan kuitenkin heränneeni yöllä sydän aivan täyttä sataa jyskyttäen ja pyörineeni sängyssä sen jälkeen pitkään.

Olen kyllä aika väsynyt tällä hetkellä noin fyysisesti tätä kirjoittaessani. Viime viikon on tullut aikalailla nukuttua vajailla tunneilla, eikä ole ollenkaan väärin aavistella että lähinnä ainoa aine joka minut on pitänyt liikkeellä on ollut erittäin vahva kahvi. Tästä johtuen luulenkin että vereni on nykyään myöskin koostumukseltaan 5% kofeiinia punasolujen ja veriplasman ohella jos ei muuta.

Vaikka olenkin mahtaillut olevani työnarkomaani ja muutenkin viimeiseni päälle töissä viihtyvä persoona, niin on minua kyllä tähänkin asti vituttanut kohdassa jos toisessa erinäisten "työtoverieni" ajatusmaailmat ja toimintatavat. Aina ei tosiaankaan ole helppoa, mutta sentään voinen tuudittautua sillä että suurin osa työtovereistani ovat sentään ihan kivoja tyyppejä ja huumoriakin ymmärtävät. Nyt kaiketi enää minun pitäisi oppia olemaan huumorintajuinen ja kiva ihminen, niin sitten kenties voisimme saavuttaa työyhteisössämme sen kauan kaivatun Nirvanan tai Titicaca-järven eväsretken.. siis näin kuvainnollisesti ilmaistuna.

Odotan tässä koko ajan että tuo kännykkä pirisisi ärsyttävästi rikkoen seesteisen väsyneen ilmapiirini jollain tapaa. Ehkä kuitenkin tuota kohtalokasta soittoa ei koskaan tule, vaikka eilen se tulikin melkein heti sen jälkeen kun ovesta astuin takaisin työpäivien jälkeen.

Lisäksi nyt taas tuntuu siltä että kevät ei ole lähelläkään toteutumista. Jokin aika sitten nollakeleillä siltä juuri nimenomaan tuntui, mutta nyt kyllä hapottaa taas tämä tiukasti talven kanssa naimisissa oleminen siinä määrin että tekisi mieli painua Swazimaahan vaikka kuinka pitkäksi aikaa.

Toisekseen olen työni puolesta käynyt mielenkiintoisia keskusteluja erään nuoren naisen kanssa. Olemme kaiketi jutelleet nyt noin kuutisen kertaa kaikenlaisesta, mutta ongelmana onkin se että vaikka hän työskentelee samalla firmalle kuin minäkin, niin hänen työpaikkansa sijaitsee kuitenkin täysin toisessa rakennuksessa kuin minun. En ole siis nähnyt häntä kertaakaan, mutta onneksi Facebook on keksitty.

Tuo nuorehko, mutta minua kuitenkin jonkin verran vanhempi nainen vaikuttaa mielenkiintoiselta ja ennen kaikkea tutustumisen arvoiselta persoonalta. Häntä on kuitenkin hyvin vaikeaa lähestyä näistä lähtökohdista ja ongelmaksi nousee vieläpä sekin että en tiedä seurusteleeko tuo neitokainen vai ei. Helsingin osalta nimittäin tilanne on kokemuksieni mukaan usein sellainen että kaikki nuoret naiset tuntuvat suurinpiirtein olevan varattuja.

Tämän asian myöntäminen blogissa on kyllä oikeastaan aika vapauttava kokemus. En ole ennen kirjoittanut tänne mitään näin vapauttavaa siitä kuinka olen kiinnostunut eräästä naisihmisestä, mutta pistän tämän kaiken stressin ja työuupumuksen piikkiin. Minä olisin kieltämättä kiinnostunut tutustumaan tähän naiseen hiukan paremminkin, mutta on vaikeaa hoitaa asiaa siltä osin kuntoon kun kerran mahdollisuuksia kanssakäymiseen ei oikein tarjoudu ainakaan minun palliltani katsottuna. Tämä tilanne on kuitenkin siitä ainutlaatuinen että pitkästä- siis HYVIN pitkästä aikaa tuntuu että juuri tämä ihminen on niinkin kiinnostava että häneen voisi uppoutua jotenkin muutenkin kuin puhtaan platonisella tavalla. On kuitenkin vaikea sanoa mitään mistään tulevasta, sillä hän on kuitenkin niin abstrakti käsite tässä todellisuudessa ettäkö voisin todella sanoa mitään varmaan siitä että olenko sittenkään näissä kuvioissa mitään muuta kuin eräs pahimmista väärinymmärtäjistä ikinä.

Lisäksi pelkään myös sitä että tuo nainen paljastuukin tosiaan lopulta jonkun Helsinkiläisen kanssa seurustelevaksi. Se on itseasiassa jopa todennäköistä, mutta jos tilaisuus tarjoutuu niin aion kieltämättä ainakin yrittää tutustua häneen paremmin jos vaan näen sen saavuttelemisen arvoiseksi tavoitteeksi.

Odottamaton käänne:

Ei lomia sittenkään. Huomenna takaisin pöytien ääreen.

Seitsemän päivän työviikko.

Työnarkomaani minussa kiittää tästä huomionosoituksesta mitä ilmeisimminkin.

Tulitikkumiehen kosto??

Nyt tosiaan tuntuu siltä että tänään on erittäin hyvä sentään se asia että maanantai ja kai tiistaikin on vapaata. Kenties olen iälleni ominaisesti haukannut vähän liian ison palan ja rohmunnut töitä, sillä tämä kuudenkin päivän työviikko on kyllä alkanut nimenomaan tuntumaan ihan työltä näin loppua kohden. Toki aivan mitään suunnattoman vaikeaa ei ole tullut eteen, mutta kyllä kai sen vähäisenkin vapaa-ajan puuttumisen on nyt sitten kumminkin huomannut kun kerran on töissä duunissa.

Tänään Helsingissä oli muutenkin hyvin surrealistinen päivä. Nimittäin eräässä paikassa jonka ohitse kävelin satuin huomaamaan kaksi tyyppiä sheikkaamassa jonkun epämääräisen discobiisin tahtiin sellaisissa Yogi Bear-karhupuvuissa. Toinen karhu oli se pienempi ja hiukan hönömmän ulkonäön omaava, mutta eräässä vaiheessa sitten niiden pukujen alta kuoriutui kaksi naista. Epäilisin että kyseessä oli varmaan jonkun leffan promootiotilaisuus, mutta en sitten jäänyt paikalleni tsekkaamaan meininkiä kun muutakin tekemistä oli.

Eräässä vaiheessa sitten keskellä katua minua vastaan tuli jotakin vielä hämärämpää; nimittäin tässä tapauksessa tällä kertaa eräs nainen pukeutuneena tulitikkuaskin raapaisupinnaksi juoksi ympäriinsä kun toinen nainen pukeutuneena tulitikuksi seurasi häntä. Komeuden hämmennystä lisäsi vieläpä se että heidän perässään juoksenteli joku isompi mies pukeutuneena palomieheksi. En ole aivan varma että mihinhän tuokin liittyi, mutta kaiken logiikan mukaan sillä varmaan yritettiin joko promotoida tulitikkuja tai varmaan varoittaa lapsia leikkimästä tulitikuilla yleisillä paikoilla spontaanien tulipalojen ehkäisemiseksi.

Olen kuitenkin jo onneksi osannut varautua tällaisiin tilanteisiin, sillä niitä tulee muodossa jos toisessa eteeni lähes koko ajan. Olen alkanut uskomaan myöskin monen muun elämääni säätelevän teorian ohella siihen että aina välillä elämäni ilmeisesti synkronoituu yhteen ulottuvuus-X:n kummajaisolentojen kanssa samaan tapaan kun Silent Hilleissä se maailma muuttuu aina välillä tavallisesta kyläpahasesta helvetilliseksi demonimaailmaksi.

Nyt lähden kuitenkin nukkumaan. Täytyy kuitenkin sanoa että tällä hetkellä kellon iskiessä yli yhtä YÖLLÄ, niin ensimmäistä kertaa mieleeni tulvii ajatuksia siitä kuinka ei todellakaan ole kiva herätä töihin viikonloppuna.

:(

Rentouttavaa viikonloppua

Tänään perjantaina kieltämättä olin ja olen ollut aikalailla niissä kuuluisissa perjantain fiiliksissä. Tämä tällainen huuma kesti kuitenkin tasan niin kauan kunnes tajusin että minähän menin huomenna ja sunnuntaina töihin. Ensimmäistä kertaa vähän itkettää että menin lupautumaan moiseen, mutta kyllä varmasti huomenna aamulla duunissa kahvikuppi kourassa taas alkaa vähän helpottamaan.

Kahtena viimeisenä päivänä on mennyt aika myöhään. Säätkin ovat taas kylmenneet ja kauan odotettu kevät siirtynyt taas kauemmas horisonttiin talven pitäessä kiinni tästä lokaatiosta viimeisillä hampaillaan viimeaikaisista positiivisista päivistä huolimatta.

Tänään eräs ilmeisen julkisesti Sipoolainen juoppo heitettiin bussista ulos. Huomasin hänen pyrkivän ulos eräästä kuppilasta Helsingissä juuri sopivasti samoilla leveysasteilla minne minäkin olin saapunut, jonka jälkeen tyyppi sitten hoilotti ympäriinsä pitkän aikaa sitä kuinka oli odottanut neljättä tuntia bussia kotiinsa. Hän yritti nousta johonkin Haminaan menevään bussiin, mutta sinnekään hän ei joko päässyt sisään taikka sitten hän tajusi sen olevan väärä bussi. Tästä viisastuneena tyyppi yritti kivuta keskelle ajotietä ja lähteä kuulemma varoittamaan joko a) muita ihmisiä tai sitten b) tämän Haminan bussin kuljettajaa että hänen omien sanojensa mukaan ihmiset eivät yrittäisi kivuta sisään "väärään paikkaan menevään bussiin".

Olen nähnyt tuon tyypin eräässä yhteydessä ennenkin. Hän sitten kumminkin pääsi sisään Porvoon bussiin ja melusi siellä kovaäänisesti minun ollessani suurinpiirtein puoliunessa koko matkan ajan. Huomasin kuitenkin että tämä Sipoolainen herrasmies oli kaiketi saanut nekkuunsa taikka sitten se oli paikattu aikoja sitten, sillä keskellä pärstää oli hirveä vekki kuten asiaan ilmeisesti kuului.

Lopulta naispuolinen kuljettaja kyllästyi tuohon mieheen ja about Sipoon kohdilla heitti hepun matkoihinsa. Tähän olin tyytyväinen- paitsi että Sipoolainen "kaljanjuojamies" kuittaisi ulosheitot tyylikkäästi toteamalla että hän olisi muutenkin jäänyt tässä pois. Noh, olimmehan teknisesti ottaen silloin kai Sipoossa, joten suurta menetystä ei hänelle ajallisesti kai koitunut.

Eilen minua illalla samaisessa bussissa tuijotti joku epämääräinen ilmeisen Porvoolainen blondi. En tarkalleen osaa sanoa kuka hän oli ja miksi minun pärstäni häntä kiinnosti. Hän kuitenkin sivusilmällä tsiigaili minua ja tulkitsin jopa jonkinlaista mielenkiintoa hänen osaltaan minun olemustani kohtaan. Se toki saattoi olla jopa halpamaista halveksuntaa minua kohtaan, mutta olin niin väsynyt että en jaksanut jatkaa mitään söpön Porvoolaista silmäpeliä minkään viileän kuningattaren kanssa.

Voidaan taas kai kysyä näin omasta puolesta että mitä merkitystä näilläkin päivillä on mukamas taas kokonaisuuden kannalta ollut? Tällaiset päivät saavat uskomaan että elämä(ni) on tosiaankin vain täysin satunnaisia tapahtumia nivottuna yhteen päivästä toiseen ilman mitään järkeä tai logiikkaa muutenkaan.

A.K.A. "Vanavedessä"

No tuota, viimeisen 72 tunnin sisään on mahtunut törkeän ilmeisesti nahkafagotilla tai jollain muulla musisointivälineellä melkein rahastusyrityksen kohteeksi joutumisen (metrossa) ohella sään lämpeneminen sekä sitten myös "töissä duunissa"-puolelta uuden aivan varman de facto-verivihollisen ilmaantuminen. Arvasin kyllä että joku vetäisi herneen nenäänsä siitä mitä tuli tässä päivänä eräänä kirjoitettua tietyn jutun jäljiltä, mutta aion puolustautua sillä että minäkin olin niin väsynyt, stressaantunut ja sovitaan vielä vaikka että menkatkin oli tulossa jotta saataisiin sitä kipeästi kaivattua sympatiaa eli ymmärrystä mikäli nahkurin orsille päädytään. Tuskin kuitenkaan päädytään, sillä ei näemmä kovin moni muukaan päädy vielä isommista sekoiluista.

Säät ovat tosiaan lämmenneet ja tämä on houkutellut metroihinkin kaikenlaisia matkustajia kaltaisteni kummajaisten ohella. Nimittäin jostain päärautatieaseman tienoilta ilmaantui tuossa päivänä eräänä eräs heppu ja hänen naisensa samalla asettaen viereeni pienikokoisen kaiuttimen vai minkä ämyrin nyt onkaan. Hän iski minulle salamannopeasti silmää kun epäilin hänen pikemminkin vetävän laukustaan jonkun viidakkoveitsen, palopommin tai konepistoolin. Hän kuitenkin vetäisi vielä laukustaan sellaisen klarinetin vai minkä soittimen nyt olikaan ja pienestä kaiuttimesta alkoi kuulumaan sellaista hissimusiikki-versiota tästä Eric Claptonin "I just called to say I love you"-biisistä, johon päälle mies soitti sitten tätä klarinettiaan.

Soitto jatkui tasan yhden pysäkinvälin verran, jonka jälkeen nainen keräili rahaa ja he häipyivät jonkun aseman tienoilla. Tämä oli niitä tosielämän "WTF"-momentteja, joita olisi voinut kruunata kenties vielä jonkun alastoman miehen ilmaantuminen Metroon. Tai kenties vielä parempi juttu olisi ollut että minä olisin ollut se alaston mies vieläpä huomaamattani.

Olen muuten myös huomannut nyt tässä työn ohella naisasioista puhuttaessa että taidan nimenomaan olla siitä "äidit tai tyttäret tykkää"-kahtiajaosta juurikin se äitien tykkäämä. Sikäli tämän tiedon karttuessa taitaa olla fiksusti viisaampaa ryhtyä vanhempien naisten perään käveleväksi, sillä nuoret naiset eivät ihan oikeasti ole minusta kovinkaan kiinnostuneita. En tarkalleen tiedä mistä tämä johtuu, mutta niin se nyt vaan näyttää olevan.

There's nothing else you can do-

Niinhän siinä sitten kävikin että Helsinkiä en päässyt karkuun vaikka maanantai onkin tai siis olikin vapaapäiväni. Ajelin ihan huvikseni Metrolla itäkeskuksesta Ruoholahteen ja takaisin ihan vaan tutkimusmatkailun nimissä. On hyvä vähän tietää tuon metroverkon erinäisiä käyttömahdollisuuksia noin muutenkin, joten sinänsä Espoon rajoille ajeleminen metrolla on kyllä ihan hyvä idea näin melkein kertaluontoisesti.

Kävin ostamassa pari pakettia tuontikahvia eräästä mestastakin. Sinänsä aika ironista että tämä on sitä samaa kahvia mitä ostelin ja ostelen aina Ruotsissakin vieraillessani, joten sinänsä tavara on tuttua ja maku erittäin kiva. En olekaan juuri tätä merkkiä ostanut pitkään aikaan, joten voin sanoa että heti kun pääsin kotiin niin keittelin kahvit juurikin siitä. Ostin myös paketillisen jotain muuta tuollaista saman merkin Arabicaa, mutta sitäpä en avaakaan kunnes tämä entinen on loppunut.

Nyt kai kuuluisi miettiä sitten sitä että eikös olekin kiva viettää vapaapäivää näin viikon alkajaisiksi ja muutenkin keitellä kahveja omassa rauhassa muiden käydessä töissä? No, ei todellakaan ollut oikeastaan kivaa olla kotona, sillä outo velvollisuudentunne kiusasi minua pitkin matkaa vaikkakaan se ei ennen ole minua niinkään häirinnyt. Se on ikävä tunne, mutta onneksi siitä pääsee tavallaan ehkä eroon jo huomenna.

Pimeä itä-

Maanantai on vapaapäivä. En saanut mitenkään ketään ratkaisevaa henkilöä taivuteltua hyväksymään sitäkin päivää työpäiväksi, mutta kuulemma viikonloppu alkavalla viikolla olisi sitten työtä näin poikkeuksellisesti. Lähden kuitenkin normaalisti käymään Helsingissä.

Tänään otsikoissa oli siitä Sipoon ampumatapauksesta, jossa pariskunta oli menehtynyt Nikkilän lähellä. Ilmeisesti pariskunnan mieshenkilö oli teon takana ampumisen muodossa, eikä se sinänsä kuin itse tapahtumakaan ihmetytä minua ollenkaan. Tällaisia odottamattomia väkivallanpurkauksia näillä alueilla on ollut lisääntymään päin aina välillä, eikä todella kai voi sanoa ettäkö Sipookaan olisi niistä täysin vapaa.

Poliisitiedotteessa kerrottiin että "Sipoon ampumistragedian taustaksi on selvinnyt taloudelliset huolet ja huoli tulevaisuudesta". Hiljaa luettuani tuon lauseen tiedotteesta nyökkäsin, sillä pelkään että nämä kaksi ihmistä olivat todellisuudessa saaneet vain liiallisen annoksen katkeransuloista Sipoota, eivätkä enää löytäneet tavanomaista ulospääsyä.

Minun piti puhua jostain aivan muusta kuin siitä mistä nyt aloinkaan kirjoittamaan. Julkaisen kenties sen postauksen vähän myöhemmin. Pääsin eilenkin melko myöhään töistä ja menin nukkumaan vasta kahden aikoihin eräistä syistä, mutta tulikin sitten heräiltyä tuossa kymmenen aikoihin aamusta.

Voin kuitenkin todeta kaikille katkerille vihaajilleni jotka varmasti tämänkin tapauksen tiimoilta blogiini osuvat ennen pitkää, että onneksi minulla tai kenelläkään läheiselläni ei ollut tapauksen kanssa mitään tekemistä. Kai kuitenkin ennen pitkää tulen kuulemaan siitä yksityiskohtaisemmin, mutta tällä hetkellä en voi todeta mitään muuta kuin että henk.koht. minulla ei ollut sen kanssa mitään tekemistä.

Voikaamme siis hyvin.

Syvenee?

Työnarkomaanius on siitä ikävä juttu, että vaikka töitä ei saisikaan tehtäväkseen ihan niin paljon kun odottaa, niin kumminkin nekin työt mitä saa täytyy tehdä niin hyvin kuin taitaa.

Tämän faktan siivittämänä olen jälleen huomannut että niin moni asia on jäänyt hoitamatta. Muutaman laskun olen unohtanut maksaa, sähköpostiviesteihin en ole vastaillut sekä tämän ohella sitten muuten vaan työasiat pyörivät koko ajan mielessä. Sikäli kun yksityiselämä on kaatopaikan tasolla, niin sitäkin suuremmalla syyllä yrittää hoitaa hommansa hyvin ja jättää yksityiselämänsä sille tasolle missä se nyt sitten onkaan. Sovittakoon että annan sille tekohengitystä kun tai jos ehdin. Tällä hetkellä on siis ihan sopivaa sanoa että yksityisasiani ovat "koomassa" until further notice, eiks niin?

Mielenkiintoista on kai myös se että olen huomannut itsessäni aivan uusia puolia huolimatta siitä että kotona haluankin olla enimmäkseen omissa oloissani tällä hetkellä. Nimittäin työpaikalla sosiaalisuuteni nousee aivan uuteen potenssiin ja muutenkin korostuu aivan eri tavalla kuin vapaa-aikana, jolloin suurinpiirtein murahtelen vain ihmisille paheksuvasti ja suunnittelen kaikenlaisia "koiruuksia" tehtäväksi vapaa-ajalle jota minulle ei onneksi ole aivan hirvittävästi suotu.

Että pitemmittä puheitta tällä jatketaan ja viikonloppuna sitten lisää.

Voikaa hyvin.

Se upp för halka?

Ilmat ovat täysin odottamattomasti lämmenneet. Nyt sataa vettä ja katoilta putoilee valtavia lumimääriä ihmisten niskaan joka hetki. Nyt pitää olla oikeasti aivan helvetin varuillaan ettei päädy jonkun lumimassan muussaamaksi. Toisaalta jos tämän blogin käyttäjänkunnalta kysyttäisiin, niin varmaan 75% pitäisi sitä itseasiassa persoonaani vahvistavana kokemuksena mikäli jäälohkare muussaisi minut. Poliisi ja ambulanssihenkilökuntakin pitäisi sitten sitä varmaan vaan hauskana vitsinä.

Kuitenkin niin huomenna taas töihin lepäämään rankan viikonlopun jäljiltä, eikös niin? Siltä minusta ainakin nyt tuntuu, sillä muussa tapauksessa en kai tällaisia julkisesti kaikkien nähtäväksi kirjoittelisi.

Olen kyllä aikamoinen kummajainen kaikesta huolimatta. Saatan olla myös Tri. Jekyll ja Mr. Hyde.. VAROKAAHAHAHAAHAHAHAHAHAHAH!

Blue Velvet?

Katselin lävitse sellaisen David Lynchin elokuvan nimeltä Blue velvet. Se oli pitkäaikaisen odotuksen huipentuma, mutta jälleen kerran oli todettava että tässä tulee taas kestämään kunnes todella ymmärrän muutaman kohdan koko elokuvasta.

Muistaakseni tuo Lost Highway, eräs Lynchin myöhäisemmistä tuotoksista, oli ihan samanlaista varhaiseen hämärätilaan vievää materiaalia. Sekin olisi lähes heti perään pitänyt katsella uudelleen jotta sen sisältöä olisi ymmärtänyt. Tämän Blue Velvetin kanssa oli oikeastaan ihan sama homma.

Luin elokuvaa koskevan artikkelin Wikipediasta, ja se jossain määrin auttoikin tilanteen tuomisessa takaisin aisoihin. Tuossa leffassa oli muuten jälleen pääosissa tämä Kyle Macclah..Kyle McHlan.. eikun siis Kyle MacLachlan. Hänhän oli tuossa Lynchin siinä Twin Peaksissakin, joten on ihan loogista että luottonäyttelijän roolissa oleva heppu päätyi tuollaiseenkin sitten.

Sinänsä hälyyttävää että täytyy lukea pari juonipaljastuksiin keskittyvää artikkelia ennen kuin tajuaa noista leffoista yhtikäs mitään. Ilman moista paljastusta olisin varmaan ollut ehkä kuitenkin vähemmän sekaisin kuin Lost Highway'n jälkeen, jonka loppukin oli jo jotain niin erikoista että silloin koin olevani todella eksyksissä koko leffan pointin osalta. Jos siis sellaista koskaan hänen leffoissaan onkaan.

And that's how it all started

Perjantai.

Aamulla minua kohtasi aloittelevan työnarkomaanin suoranainen painajainen: töistä myöhästyminen. En tarkalleen tiedä mitä meinasi tapahtua, mutta en herännyt herätyskellon soittoon jotta olisin ehtinyt lähtemään ajoissa matkaan. Lisäksi noin sekunnin murto-osan kuvittelin kellon olevan 05:37 kun se olikin todellisuudessa 06:37.

En oikein tiedä että mitä tapahtui tai siis lähinnä meinasi tapahtua. En kai herännyt herätyskelloon, joka on sekin aika pelottava ajatus sinänsä. Sydämeni jyskytti aikalailla koko matkan ja juoksin metroonkin. Metrossa kuitenkin huomasin että ehdin ihan hyvässä ajassa paikalle. Kaikki ei ollut siis menetetty, vaikka myönnän että Metrossa uppouduin myös hetkellisesti miettimään että minne vastapäätä istunut ilmeisen aasialaisperäinen nuori nainen olikaan menossa.

Eräs läheinen henkilö jonka kanssa juttelin tästä alkaneesta tarpeestani tehdä vitusti töitä esitti sellaisen ajatuksen että tällä tavalla yritän kompensoida olemattomassa tilassa olevaa yksityiselämääni. Hän on ehdottoman oikeassa, vaikkakin tosiasiassa tässä on nyt kyse ihan yksinkertaisesti näyttämisen halusta sellaisia kunniattomia paskiaisia kohtaan jotka ovat väittäneet minua jollain tapaa vätykseksi menneisyydessäni. Myönnän kyllä että monessa asiassa olen hitaasti lämpiävä, mutta kerran kun pääsen vauhtiin niin yleensä putki pysyy kauan päällä hyvin intensiivisellä liekillä.

Tai no, ei ehkä niinkään voi sanoa ettäkö ihan oikeasti omaisin jotain näyttämisen halua jotakuta menneisyyden hahmoa kohtaan. Pidän tällä hetkellä ilmeisesti työtehtävistäni tarpeeksi jotta haluan tehdä niitä lisää, vaikkakaan en ole varma että haluanko tehdä tätä kovin kauaa. Tietysti aivan kaikkea ylityötä minun ei anneta edes tehdä sääntöjen johdosta, sillä minulle on nytkin tullut valituksia ja jopa erimielisyyksiä työtoverieni kanssa erinäisistä tauoista sun muista. Erään naisen mielestä minun (omasta tahdostani) tauottomat työaikani ovat kuulemma "epäinhimillisiä" ja luovat jo sinänsä epärealistisen kuvan ihmisten jaksamisesta. Onneksi kuitenkin hän on aikalailla vähemmistönä tämän mielipiteensä kanssa ja voi aivan avoimesti ammuttaa itsensä jonnekin missä hänen mielipiteillään on aitoa humaania arvoa.

Tuntuu kuitenkin että työasioista keskusteleminen sinänsä on aika tylsää. Se on minusta ahdistavaa jutella näistä asioista, sillä nykyään minun on äärettömän vaikeaa saada aikani kulumaan kotona työvuorojen välillä. En suoraan sanottuna ymmärrä että miten tai miksi joku voi mukamas sanoa ettei ihminen saisi tehdä ylitöitä jos hän kerran niin kovasti tahtoo- tässä suhteessa siis työlainsäädäntö on ihan perseestä jälleen kerran tässä maassa. Ihmisten ei anneta tehdä ylitöitä vaikka he niin haluaisivat, sillä muussa tapauksessa he voisivat vaikka rikastua tai täyttää elämäänsä omasta mielestään varsin mielekkäällä tekemisellä. Toki poikkeuksiakin löytyy, mutta minä olen selkeästi se poikkeusyksilö näin niin kuin poikkeuksellisella mielipiteellä.

Muistan tässä vaiheessa analyysiäni ensimmäistä kertaa kun juttelin pomoni kanssa. Hän alleviivasi minulle kovasti sitä kuinka hänen työntekijänsä ovat niinkin kovia tyyppejä että a)eivät mielellään jää kotiin sairastuessaan sekä b)eivät edes ilmoita sairastumisistaan, vaan saapuvat normaalisti töihinsä sen kummemmin asiasta valittamatta.

Selkeästi hänellä on jonkinlainen ideaalityöntekijä roolituksena mielessään. Olen pitkään miettinyt että ehkäpä tuo mies on jonkinlainen paholainen hilpeän pyöreän ja pälvikaljun omaavan lupsakan hepun hahmossa, jonka tarkoituksena on jälleen vain saada minut erinäisiin selkkauksiin asioiden monimutkaistamiseksi. Hänellä kuitenkin näyttää selkeästi olevan korkea työmoraali, ja niinhän sitä pitää esimiehen asemassa ollakin. Ymmärrän kyllä myös aivan hyvin asemani yhtiön palveluhierarkiassa enkä missään nimessä kai pure ruokkivaa kättä.

Muistaakseni puhuin puhelimessa hänen kanssaan keskiviikkona. Hän kyseli että kuinka olin viihtynyt ja miten olivat työtehtävät menneet. Myönsin olevani oikein elämäni kunnossa kaiken johdosta ja kuinka mitään ongelmia ei ollut, vaikka olinkin salaa jo mentaalitasolla harjoitellut tämän tilanteen varalle. Toimin kuitenkin nyt tilanteessa tasan niin kuin olin ajatellutkin enkä ilmaissut tyytymättömyyttäni.

Myöhemmin luin että tämä pomoni on palkittu entisessä työpaikassaan "reiluna esimiehenä" tehtäviensä hoitamisessa alaistensa johdosta. Toki monet ylistävät häntä, mutta en edelleenkään saata päästää mielestäni sitä mahdollisuutta että hän on vain jonkinlainen pahis verhoutuneena lupsakkaan naamioon vain odottaen minun sysäämistäni kielekkeeltä alas kohti suurta ja tunnistamatonta kallion reunamaa.

Kill city kills

Päällimmäisin ajatus tänään oli ja on kai edelleen se että miksi tämän päivän piti olla vapaata. Ihmeellinen pätkäisy oli tämä tässä tänään kehittävän ja tuotteliaan työviikon väliin, joten kyllä sinänsä vähän itkettää kun huomenna kumminkin pitää mennä töihin ja tänään sitten ei mennä. Itkuja, potkuja ja raivareita on siis luvassa.. onneksi huomenna kumminkin on luvassa viikonloppu. Perkele.

Kai tällainen "kolme päivää töitä, yksi päivä vapaana ja sitten taas töitä päivä ennen viikonloppua"-tahti kumminkin joillekin sopii. Kaikki taitavat tykätä lepäillä nämä ajat ainakin työtoverieni riveistä.

Itse en voi oikein kertoa mitään fiksua mistään. Söin tänään pitkästä aikaa kalaa tonnikalapihvien muodossa ja kuuntelin musiikkia Youtubesta. Näin myös unta viime yönä jossa minulta tultiin kysymään että miksi minulla oli päässäni keltaiset aurinkolasit. Minähän en todellisuudessa omista moisia, mutta siinä unessa ilmeisesti omistin sellaiset ja meneillään oleva vuodenaika oli muuten kesä.

Lisäksi olen tullut siihen tulokseen että nuo Helsingin metrot ovat aivan helvetin liian räikeitä väreiltään. Ne ovat nimittäin oransseja, jotka sinänsä ovat tietysti ihan kivoja ja piristäviäkin vaikkapa nyt harmaiden talviaamujen piristykseksi, mutta fakta taitaa olla kumminkin se että ennen pitkää ne alkavat aiheuttamaan päänsärkyä liiallisen värinkäytön jäljiltä. Muistaakseni jossain New Yorkissa ne metrot ovat harmaita ja sinisiä, jotka ovat sinänsä ihan fiksu värivalinta hillityksi välittyvän olomuotonsa ansiosta. Göteborgissahan ei sitten puolestaan ole metroja, vaan pelkästään ratikoita, busseja sekä ns. "lähijunia".

Uudet uhkakuviot

Kenties työnarkomaniasta tai siis lähinnä sen suhteesta minuun itseeni ei ole ollenkaan kaukaa haettua puhua aiheena tänään.

Olen huomannut että kaikenlaiset lomat ovat ruvenneet suoraan sanottuna vituttamaan minua nykyään. Tänään koin pinnallisia masennuksen oireita kun huomenna on loppiainen enkä voi mennä töihin. Monet naispuoliset kanssatyöskentelijäni olivat asiasta hiukan huvittuneita, jonka koin itsekin hetkellisesti huvittavaksi.

Joulun aikaan on liikaa lomia sun muuta paskaa. Työpanos kärsii jatkuvasti näistä lomista ja suorittamien laskujeni mukaan seuraavakin työkausi on itseasiassa nelisen tuntia lyhyempi kuin tämä seuraavalla viikolla päättyvä. Tämä on aika paska juttu, mutta sain kuitenkin viikonlopullekin järjestettyä lisää töitä.

Kiirettä siis pitää- työnarkomian oireista huolimatta. Olen myös huomannut että entistä suurempi määrä työtovereistani ovat jostain syystä naisia, mutta sehän ei haittaa yhtään. Tänäänkin keskustelimme niinkin hysterisen miehisistä aiheista kuin horoskoopeista sekä syntymäpaikoista. Eräs työtoveri salanimellä "S" paljastui Sipoolaiseksi, jonka johdosta koin asemani varsin ahdistuneeksi.

Lisäksi se eräs varsin kiinnostava puumaiässä oleva toimistoblondi ei suostu juurikaan olemaan kanssakäymisissä minun kanssani. Hän on kyllä ihan luontevan kiinnostava, mutta kovin sulkeutunut ja siksipä täten vaikeasti lähestyttävä.

Noh, eipä sillä niin väliä olekaan että miten minun käy tässä asiassa. Pääasia että töitä riittää.

Heräilin muuten tänään jo neljältä enkä kyennyt enää menemään nukkumaan kun ajattelin työasioita pitkin öitä. Tällaisia öitä on tullut kuvioihin viime aikoina enemmänkin, mutta nyt vasta tiedostan tämän todelliseksi ongelmaksi.

Viikonloppuja sekä alkuja

Lueskelin tuossa Wikipediaa tänään ja päädyin Mauno Koivistoon. Hänhän on siitä mielenkiintoinen poliitikko ja ex-presidentti, että nämä hänen muutamat lausuntonsa jotka hän on parhaimpina päivinään heittänyt ilmoille ilmeisesti Suomen tanssiessa pahimman laman kourissa ovat oikeasti negatiivisuudessaan todella ihailtavan.. realistisia.

Paras lause taisi olla tämä että "vaikka nyt meneekin huonosti, tulevaisuudessa menee vielä huonommin", joka kyllä välittömästi sai minut hyväksymään sen että minun ja hänen täytyy jakaa jonkinlainen henkinen side ainakin ajatusmaailman ja verbaalisen ulosannin osalta. Toki Koivistolta löytyi myös sellainen todellinen helmi kun "kyllä sitä varmaan korkealta on aloitettu kun aina vaan menee entistä huonommin", joka voisi olla oikeastaan elämäni tunnuslause näin tässä vaiheessa katsottuna.

Tällä viikolla on tuo loppiainen vai mikä se nyt onkaan. Nyt on kyllä tuntunut itseasiassa vahvasti siltä että näitä kaikenlaisia lomia on ollut jo liikaa, joten sinänsä ne voitaisiin kyllä jättää ainakin minun kohdallani vähän vähemmälle. Ymmärrän kuitenkin kyllä täydellisesti sen kun monet sanovat että lomia ei koskaan voi olla liikaa ja jotkut jopa odottavat lomia minun vain hiljaa kiroilessani sitä kuinka taas yksi hyvä työviikko katkaistaan kesken hyvin alkaneen työputken.

Kenties minussa asuu pieni tai vähän isompikin työnarkomaani. Myönnän kyllä että mielelläni käynkin töissä, sillä yksityiselämäni nyt vaan ei ole mitenkään niin mielenkiintoista ettäkö haluaisin ehdottomasti viettää aikaani itseni ja itseeni(?) kuuluvien henkilöiden kanssa tällä hetkellä.

.. Tai no, ehkäpä tuo lausunto kuulosti vähän pahalta. Englanniksi pitäisi kai todeta että "that's not what I meant at all", mutta tulipa nyt noinkin kirjoitettua vaikka en ihan kirjaimellisesti sitä tarkoittanutkaan. Pikemminkin tarkoitin että yksityiselämäni ei ihan oikeastikaan ole niin mielenkiintoista nyt ettäkö haluaisin siihen panostaa, vaan mieluummin keskityn tähän hommaan nyt ja hoitelen muut asiat sitten kun voin, ehdin ja jaksan.

Eikö ollutkin selvästi ilmaistu?

Asiasta toiseen niin tuossa eräänä päivänä kävelin erään Helsinkiläisen bussipysäkin ohitse ja kuuntelin avioparin bussinodottelua hyisessä kylmyydessä. Koska bussipysäkin vierestä kulki myös Porvoon busseja, niin nämä kaksi olivat aivan sekaisin sen suhteen että mihin he olivat oikeastaan menossa. Paikalle ilmestyi Porvoon bussi, jonka ilmaantumiseen tämä nainen totesi sitten yksikantaisen pettyneenä että "ääh, toi menee johonki Porvooseen.. kuka nyt haluais johonkin Porvooseen? EI KUKAAAN NII!!"

Hiljaa nyökkäsin itsekseni vaikka mieleni tekikin huutaa että mihinhän itse sitten kuvittelisit meneväsi.. sillä Titicaca-järvelle ei ainakaan kulkisi yhtään bussia.

Eipä tosin, en minäkään mennyt siihen bussiin. Annoin sen lipua ohitse ja jatkoin epämääräistä olemassaoloani sen avioparin takavasemmalla siihen asti kunnes määränpää siinsi enää mielessäni hyvin abstraktina ajatuksena.

.. Runollinen lopetus tähän päivään.

Psykoanalyyttiset seikkailuni

Näin vuoden 2011 ensimmäiseksi postaukseksi on jälleen luonnollisesti pohdittava syvällisiä asioita tai ainakin yritettävä pohtia niitä näin julkisen näkyvästi.

Ennen kuin alamme pohtia syvällisiä, niin minun on ilmoitettava kaikille tämän blogin pariin eksyneille että Firefox-selaimeni kirjanmerkit ovat osiona aivan saaketin liian paljon täynnä. En enää löydä sieltä mitään, mutta olen pyrkinyt olemaan sikäli järjestelmällinen että olen siirtänyt kaikki tärkeimmät linkit tuon listan kärkisijoille niiden mahdollisimman helpon saatavuuden varmistamiseksi. Ensinnäkin on kerrottava näin rehellisenä(?) persoonana että tämä blogi on sen listan ensimmäinen linkki, joka tietty nyt näin tunnustettuna osoittaa että en mitenkään voi olla egoisti kun kerran laitoin vielä suosikkeihinikin selaimessa oman blogini, enhän?

Nyt kuitenkin aiheesta toiseen:

Olen jälleen tutkinut horoskooppeja vapaapäivänä ja tutkinut erään lähisukulaisen luonnetta niiden pohjalta. Jälleen kerran totuus on minun mielestäni se että näissä eri merkkien yleisissä luonneanalyyseissä on aivan satavarmana aina edes jotain perää! Hyvin harvoin ne ovat täysin väärässä, vaikka sitäkin tietty tapahtuu. Olen nyt tällä hetkellä pitänyt oikeastaan jonkin verran enemmän miehiä heidän tietämättään kohteina, enkä voi sanoa ettäkö kenenkään osalta kaikki kuvatut luonteenpiirteet ja muut jutut olisivat täysin väärässä.

Naisia on ollut myös kourallinen määrä observoitavina. Muutaman kohdalla verratut kuvaukset sekä luonteenpiirteet ovat kyllä natsanneet vähän liiankin (pelottavan) hyvin. Nämä tällaiset löydöt oikeastaan vahvistavatkin toisinaan uskoani siitä että kaiken horoskooppeihin liittyvän suoranaisen hölynpölyn ohella niissä kyllä on edes jotain perää toisinaan kaikesta huolimatta. Kaikki ihmiset joita olen käyttänyt heidän usein tietämättään observaatioiden kohteena ollessaan ovat olleet kyllä aina jollain tapaa tuttaviani, ystäviäni tai muuten vaan minun tuntemiani. Useimmiten käytän lähisukulaisia sekä läheisimpiä ystäviäni, mutta erään kerran jolloin tulin siihen tulokseen että nämä kuvaukset tekivät negatiivisessa mielessä poikkeuksen oli kun yllätyksekseni tapasin erään tyypin armeijassa, joka sattumoisin edusti samaa horoskooppimerkkiä omani kanssa.

Jälleen hiukan enemmän maallisia asioita pohtiakseni olen jälleen kokenut viime aikoina omituisia jälleennäkemisiä sellaisten ihmisten kanssa joista en ole kuullut vähään aikaan taikka sitten erinäisiä "viittauksia" heidän olemassaolostaan on tullut päivänvaloon. Perjantaina Metrosta noustuani eräs tyyppi jonka olen tavannut nimenomaan Helsingissä monia kuukausia sitten käveli minua vastaan, mutta ei selkeästikään tunnistanut minua ja olinkin siitä varsin tyytyväinen henkilökohtaisesti. Se kuitenkin mikä tuossa lyhyessä tilanteessa oli ratkaisevaa kaiken kannalta niin ilmeni siinä että tapasin tyypin jonka tapasin aivan randomisti eräässä yhteydessä jälleen tällä tavalla.

Olen itseasiassa ennenkin päätynyt tällaisiin tapauksiin. Pari kuukautta sitten näin jälleen Helsingissä tasan samassa kohdassa aamulla pääpostitalon vieressä sijaitsevalla suojatiellä erään tyypin kaksi kertaa erillisinä päivinä samalla ohittaen hänet. Minusta kuitenkin tällainen jälleennäkeminen on varsin poikkeuksellista, sillä olen ainakin halunnut uskoa että Helsinki ei ole niin pieni kaupunki ettäkö tuollaisia voisi tapahtua kahta kertaa eri päivinä kuitenkin kahden saman tyypin välillä. Tai ehkäpä tällaiset tapaukset vaan osoittavat että Suomi Oy Ab on vaan niin helvetin pieni maa että samat naamat riivaavat sinua vaikka muuttaisit Kilpisjärvellekin asti.

Tällaiset tapaukset kuitenkin saavat minut jälleen deterministiseksi persoonaksi. Monet pitävät minua varmaan aika infantiilina kun totean olevani monen asian ja tapahtuman summan perusteella lähes puhdas deterministi, mutta en suinkaan pelkästään näiden tapausten johdosta. On kuitenkin pelottavaa ja hämmentävää miten niin monet asiat tuntuvat aina palaavan tasolla jos toisella minun elämääni vaikka yritänkin paeta niitä ja poistua niiden vaikutuspiiristä vuodesta toiseen.

Ehkäpä joitain asioita ei vaan voi paeta koska niin lopulta elämä on tarkoitettu tiettyjen yksilöiden osalta. Minusta kuitenkaan niitä asioita ei voi myöskään kohdata, joten sama noidankehä jatkuu ja jatkuu hiljalleen kunnes jotenkin kykenet murtamaan itsesi siitä ulos tai jatkat näiden samojen huomioiden tekemistä vuodesta toiseen. On kuitenkin pelottavaa huomata ja jälleen kerran todeta kaikelle kansalle että niin se vain menee että juuri kukaan- SIIS KUKAAN henkilö jonka kanssa olen yhtään pitempään tekemisissä ei tule lopullisesti poistumaan elämästäni vaikka se siltä aina välillä näyttäisikin.

Näiden kokemusten pohjalta on siis vain hyväksyttävä faktat ja jatkettava. Samalla on kuitenkin mietittävä että ovatko nämä kaikki vain juuri niitä lieveilmiöitä jotka johtuvat Suomessa asumisesta, vai olenko tosiaan tulossa hiljalleen hulluksi tämän kaiken keskuudessa.

Joulunjälkeistä elämää (osa 2)

No tämä vuosi alkaakin sitten olemaan tässä.

Melkoinen antikliimaksi kyllä tämä päivä tälle vuodelle. Oltiin töissä ja sekoiltiin taas kaikenlaista aikalailla asioihin liittymätöntä, mutta sainpa sentään avattua henkilökohtaisemman dialogin erään henkilöstöpäällikön kanssa kenties tulevaisuudessa tapahtuvien muutosten varmistamiseksi. Voi ainakin yrittää turvata asemaansa tässä vaiheessa, vaikka se ei nyt mitään ehkä tulekaan muuttamaan. Kokeiltava kumminkin on.

En ehtinyt oikeastaan mihinkään alennusmyynteihinkään. Joulukin meni aikalailla ohitse myöskin, mutta työtehtävät ovat tulleet oikein tutuiksi. Samoin voisi kai sanoa että väkisinkin Helsinki on tullut myöskin yhtä tutuksi, enkä suoraan sanottuna ollenkaan sano ettäkö se olisi huono juttu. Vastareaktiona kuitenkin kahviaddiktioni on herännyt eloon kahta kauheammin, enkä nykyään pääse mitenkään käyntiin ilman kahviannosta tai siis lähinnä annoksia. Tämä addiktio on siis räjähtänyt käsiin eikä loppua näy, tosin itse taidan olla näine addiktioineni siitä pienimmästä päästä kun kumminkin toisaalta asiahan on niin että monet elleivät kaikki työtoverini melkein polta tupakkaa ja/tai juo kahvia.

Aika erikoista että tämäkin pieni pohdiskelu alkaa nyt sitten olemaan tämän vuoden viimeinen postaus. Ei kai päästä vielä tuhanteen postaukseen nyt sitten kumminkaan, mutta ennen pitkää kyllä tämän vuoden puolella varmaan siihenkin sitten edetään. Olen kyllä miettinyt moneen kertaan tämän blogin aiheita tai siis lähinnä uusia aiheita, ja kyllä niitä varmaan tuleekin puheeksi sitten vuoden kuluessa.

En tiedä että kuluiko tämä vuosi liian nopeasti vai liian hitaasti. En osaa päättää myöskään että oliko tämä enemmän hyödyllinen kuin hyödytön vuosi. Tuntuu tämä kuitenkin hyödyllisemmältä kuin viime vuosi, mutta samalla tuntuu että muutama asia joka tänä vuonna hoidettiin myöhässä kuntoon olisi pitänyt korjata jo paljonkin aiemmin. Kirottu olkoon ilmeisen ikuinen jälkijunassa kulkemiseni tiettyjen asioiden osalta.

En osaa sanoa vielä että mitkä asiat tulevat olemaan aiheina vuoden 2011 postauksessa, mutta sanotaan näin että yritän välttää niin työasioista kuin inhorealistisen Helsingin kuvaamiseni työstämistä. Jutellaan jostain muusta kivasta.

Lopuksi pakko kuitata vuosi Big Countryn biisin "East of Eden" sanoituksilla:

"Some days I just don't worry
I let it pour through me
Some days I walk into
The very depths of me
So I wait out here to the east of eden"

Joulunjälkeistä elämää (osa 1)

Sillä aikaa kun kaikki ihanat kullannuput käyvät ostamassa halpoja kodinkoneita esim. Anttilan alennusmyynneistä vilkkuvaloilla varustetuilla vöillään sekä muuten vaan viettävät rakkaimpiensa kanssa joulua niin "yours truly" eli allekirjoittanut käy töissä. Virastothan eivät nimittäin ole kiinni näin(näkään) aikoina.

Metroasemilla on aina jostain kumman syystä kylmä, vaikka(!) ne sijaitsevatkin maan alaisissa onkaloissa (useimmiten) Helsingin alapuolella. Eilen töistä palatessani sain osallistua vastentahtoisesti humalaisten rikollisten puhelinkeskustelun salakuunteluun Metrossa, kun nämä kaksi pahista soittelivat tappouhkauksia jollekin kaverilleen muistaakseni Vuosaaressa. Sikäli kyllä näki että nuo kaksi eivät olleet ehkä niitä kaikkein pahimpia tai siis fiksuimpia konnia kun kailottivat koko vaunulle tappavansa jonkun hepun jossain Kannelmäessä varmaan. Noustessani pois Metrosta mietin että lukisinkohan töissä tai ehkäpä kotona vähän tuonnempana taas jostain rikollisten välienselvittelystä jossain lähiöissä ihan lähipäivinä.

Mietin tänään että olisi kivaa jos Huey Lewis and The News tulisi joskus Suomeenkin. Tuskinpa he tosin tulevat, koska jo Jenkkilän osavaltioissa riittää kyllä aika rutkasti kierrettävää.

Niin joo, huomenna on sitten uudenvuoden aatto. Silloinkin olen luonnollisesti töissä, joka kirvoitti eräältä työkaveriltani varsin vaivaantuneen ilmeen kun hän sanoi että taidan istua toisinaan aika paljonkin työpaikallani ja minun oli pakko todeta että olen varmasti nyt sitten jonkinlainen työnarkomaani tai jotain tuon lausunnon perusteella. Ilme hänellä todellakin oli kuin olisin ollut jonkinlainen hänen lastenlapsensa syönyt limainen suohirviö. Toki en voi ymmärtää että miksi joku tekisi työnarkomaniasta moisen haloon, sillä vaikka sellainen olisinkin, niin ei kyllä ole mahdollista ettäkö olisin senkään talon ainoa.

Kieltämättä on todettava että tilanteen ollessa näin epäsäännöllinen niin en tiedä että tuleeko mitään virallista vuoden 2010 hautajaisiin liittyvää postausta. Saattaa kyllä tullakin, vaikkakin on todettava Frank Sinatran sanoin että kaikesta koetusta ja nähdystä huolimatta "it was a very good year". Tänä vuonna monet perusasiat palautuivat kuntoon ja muutamastakin asiasta on vihdoinkin päästy ylitse sekä vanhoja ystävyyssuhteita luotu uudelleen.

En osaa sanoa mikä on uudemman vuoden lupaukseni, mutta kenties se liittyy jotenkin saman mission jatkamiseen jota olen toteuttanut tänäkin vuonna. Jää nähtäväksi miten prioriteetit muuttuvat.. jos muuttuvat.

Reach out and touch me

No nyt taas tämän Joulun livettyä ohitseni niin kuin meluavia sekä humalaisia turisteja täynnä oleva Helsinki-Tukholman lautta on kai aika todeta että hiukan vähemmän henkisesti koetteleva tämä nyt olisi kumminkin voinut olla. Tavallaan oli kyllä aika hiljaista, mutta sitten kun ei ollut, niin ei tosiaankaan ollut.

Kunnon lumimyrskyt taas alkaneet. Kaikkialla on lunta ja kiva tuuli kuljettaa kaiken jäljellä olevan lumen sekä vähän uuttakin päälle keskelle vaikka mitä. Eilen yritin käydä lenkilläkin, mutta tie oli vaan niin tukossa kaikesta lumesta että päädyin juoksemaan paikoitellen jopa ajoradalla. Onneksi kuitenkin oli niin hiljaista siihen aikaan että vastaan ei tullut kuin keskellä yötä täysillä pillejään ujelluttava ambulanssi sekä ilmeisesti joku taksi. Huomaan kuitenkin väistämättä että säätilat ja mielenalani ovat suoraan verrainnollisia keskenään, eli yksinkertaistettuna aurinkoisina päivinä olen itsekin vähän niin kuin se kikatteleva Teletappien vauva-aurinko ja sitten kun kelit ovat juuri tätä luokkaa, niin minä voisin olla vaikka joku karvainen Muumien mörkö mielialalääkityksellä varustettuna.

Yritin tässä täytellä tällaista työkykyä mittavaa kyselyä. Siitä ei oikein ole tahtonut tulla mitään ja se pohjimmiltaan kaiketi johtuu siitä että se on vapaaehtoinen. Minulla on kieltämättä vasta niin vähän kokemusta noista töistä ettäkö voisin sanoa mitään työkyvystäni tai pitkäaikaisesta jaksamisesta ylipäätään. Tästä johtuen olen pistänyt kaikki vastaukseni positiivisesti yläkanttiin, joka kyllä saattaa myös indikoida tuota kyselyä seuloville tahoille että syy miksi toimin noin johtuu juuri siitä että valehtelen pitääkseni työpaikkani tai muuten vaan nenäni ulkona ikävistä seurauksista jos väittäisin että työuupumusta mukamas olisi havaittavissa. No, sitä nyt ei todellakaan ole havaittavissa, vaikka totuus onkin että olen työskennellyt tässä jutussa aivan liian vähän aikaa tietääkseni asiasta tarpeeksi.

Luin myös että jotkut firmat tai tahot ylipäätään tsekkaavat potentiaalisten työntekijöidensä tietoja Facebookista. He siis nuuskivat jos löytävät tyypin Facebook-profiilin tai jotain vastaavaa, sekä sitten sieltä löytyneen tiedon perusteella tutkivat ja samalla päättävät että kantsiiko sitä ihmistä palkata. En tiedä kuinka yleistä tällainen on Suomessa, mutta muistaakseni Briteissä oli ainakin tapaus missä naispuolinen työntekijä haukkui pomoaan rankoin sanankääntein Facebookissa ja yhtäkkiä pomo vaan ilmaantui kommentoimaan hänen postaustaan tyylillä "KIITTI JA MOI EI TARTTE TULLA MAANANTAINA TÖIHIN SENKIN PELLE".

Totta kai tuossa nyt oli syytä niin tekijällä kuin kohteellakin. On kuitenkin pelottavaa kuinka helposti ja ajattelemattomasti ihmiset hyödyntävät tuota Facebookiaan. Tällä kertaa täytyy siis kiittää itseään siitä etten ole siellä, vaikka kerran tässä taannoin teinkin vavahduttavan sosiaalisen kokeen sen tiimoilta että kuinka monta tapaamaani ihmistä kykenin löytämään Facebookista. Löysin sieltä jopa erään lääkärin jonka luona vierailin ihan niiden terveydenhuollollisten asioiden tiimoilta.

Facebook voi nimenomaan olla parhaimmillaan sosiaalisen verkostoitumisen uusi sukupolvi taikka sitten katala sosiaalinen joukkotuhoase, jota ei epäröidä (joskus huomaamattakin) käyttää puolin eikä toisinkaan mikäli se helpottaa omien päämäärien saavuttamista tai jopa omien työntekijöiden kontrollointia mahdollisimman tiukasti.

Hajottavaa Paypal-sekoilua

Vietin ja vietän tämän päivän yrittäen saada Paypalistä avaamaani tiliä toimimaan. Se on osoittanut hermoja raastavaksi koettelemukseksi, jossa ei ole säästelty tai siis säästytty vereltä, hielta ja kyyneliltäkin.

Harvinaisen vaikeaa kyllä tämä Paypalin käyttö tai siis sen käyttökuntoon laitto ihan näin alussa. Täytyy varmaan harkita jotain toista korttiakin pankilta, sillä nyt juuri yritin siirtä Paypal-tililleni rahaa omalta pankkitililtäni, enkä tiedä kuin vasta muutaman päivän päästä että sainko ne rahat vaiko enkö. Huisin jännittävää tämä odottaminen, etenkin jos ne rahat nyt menivät jonkun paljasvarpaisen Cayman-saarien ja Titica-järven väliä seilaavan suurpankkiirin tilille.

Täytyy yrittää tulevalla viikolla ratkaista tätä ongelmaa mikäli rahoja ei näy. Sitten onkin harvinaisen tuskallista yrittää selvittää että mihin ne rahat menivät, vaikka periaatteessa kaikki menikin ihan oikein.. kai. Täytyypä kuitenkin ilmoittaa että Aktia pankkina on aika vaikeahko yhteistyökumppani ainakin tähänastisten kokemusten perustella Paypalin kanssa, joten avatkaa hei kaikki hyvät ihmiset tilinne joko Nordeassa, Osuuspankissa tai jossain muussa fiksussa pankissa. Tai no, pankit ovat aina ja iänkaikkisesti oman etunsa tavoittelijoita ihan kaikessa toiminassaan, mutta toiset pankit skulaavat Paypalin kanssa paremmin kuin toiset mikäli tätä kontekstia ajatellaan.

Muuten niin luin erään hauskan haastattelun netistä, jossa eräs Loviisalainen kuuluisuus eli siis "julkkis" kertoi että hänen kotikaupungissaan joku mies oli jokin aika sitten eräänä jouluna päättänyt kaataa kaupungin torilla tai muuten vaan keskustassa sijainneen ison joulukuuseen, sillä hän oli yksikantaisesti päättänyt ettei joulua tule edes juhlia. Voisin kuvitella samankaltaista toimintaa tapahtuvan myös niin S-nimissä kunnassa kuin P-kunnassa.. eikun siis kaupungissa.

Niin muuten, tulikin mieleen että sitä Ior Bockin lupaamaa "Julbisseä" ei olekaan näkynyt. Hänenhän piti olla joku paikallinen versio joulupukista vai oliko se nyt tontusta. En enää muista aivan tarkalleen asioiden laitaa, mutta veikkaan kyllä että kaikesta hänen hyväntahtoisuudestaankin huolimatta ne seudun tasan varmat julbisset taitavat sittenkin löytyä ihan vaan lähimmän elintarvikekaupan hyllyiltä.

Joulu mallia 2010

Joulua.

Jäi sitten menemättä kokonaan sinne hoitamaan yhtä asiaa eilisen jäljiltä Helsingin osalta. Se nyt kuitenkin jää "hoitumaan" tuohon seuraavalle viikolle, mutta silloinhan sitä aikaa sitten onkin ihan varmasti.

Tuntuu varsin kuninkaalliselta kyllä saada nyt tämä perjantai vapaaksi sekä sitten olla viikonloppukin ilman töitä. Tähänhän voisi vaikka tottua, vaikka sekin on toisaalta vähän epätodennäköistä tulevaisuudessa. Mihinkään liian hyvään järjestelyyn ei kannata tottua, vaikka kieltämättä se onkin paljon houkuttelevampaa kuin se että antaisi asioiden vain olla.

Katselin eilen sellaista elokuvaa kuin Juno, joka kertoi piikikkään sarkastisen nuoren naisen yllätyksellisestä raskaudesta. Lapsen isä oli vähintään yhtä nuori juoksija, joka oli muuten vaan ihan pihalla koko ajan. Elokuvana se oli ehkä hiukan keskitasoa parempi, vaikka siinä oksennettiinkin useita kertoja samean sinistä juomaa jonkun hautausuurnaan. Ymmärrän ja tiedostan kuitenkin tätä nuorta naista esittäneen näyttelijän karisman sekä potentiaalin jo tuonkin roolituksen perusteella. Elokuvassa oli myös ihan mieleenpainuva Hampurilaispuhelin, joka oli siis hampurilaisen olomuodossa oleva puhelin.. se avattiin toki keskeltä ja näppäimistö oli sitten toisella puolella ja luuri toisella. Kätevää.

Muuten niin täällä on kyllä nyt ollut aika rauhallista. Eilen kyllä tosin sattui sellainen juttu, että Vantaalla sijainnut Hong Kong-tavaratalo paloi maan tasalle, eikä se suinkaan ole kooltaan mikään erityisen pieni. Helsinkiin levisi siitä savua.

Aika ikävää sinänsä kun se paloi. Olen käynyt siellä muutamia kertoja, vaikka ei siellä mitään itseäni kiinnostavaa juuri olekaan. Toki niin on todettava että muistelin sitä tuossa juuri eräskin päivä yhden ostoksen ansiosta, joten siinä mielessä haikeahko muisto siitä kumminkin jäänee epämääräisen "kuluttajan" muistisopukoissa.

Tämä Joulu on kumminkin sujunut ihan mukavasti ja kerrankin positiivisella asenteella. Toki ehkäpä se johtuu nyt siitä että on niin paljon muutakin tekemistä kuin vaan sen Joulun johdosta surkuttelua, että tämä vähän niin kuin vilahtaa ohitse huomaamattakin.

Mutta niin, lisää juttua sitten kunhan kerkeää.

Toivotan hyvää joulua kaikille niille jotka tätä blogia lukevat tai sattuvat lukemaan mikäli en ole niin saanut jo tehdä mahdollisimman monelle tämän bloginkin ulkopuolella.

It is Christmas, right?

Synttäribaklavaa (lähi-idästä peräisin oleva leivonnainen) sekä juomaksi käypää samoilta seuduilta peräisin olevaa kardemummalla maustettua kahvia Helsingissä. Grattis pä tjugofemtonde födelsedagen.

Sain parit asiaankuuluvat tekstiviestit sekä sitten pahin huomionosoitus tuli ehkä roskapostilaatikkooni, jossa odotti jotain epämääräisten kauppaketjujen laatimia "ONNEKSI OLKOON SULLE SAAT ILMAISET POSTIKULUT"-hömppää. Tämän ohella sain vihdoinkin kulkukorttini, mutta Microsoft Excel-käyttäjätunnukseni eivät olleet saapuneet, joten nyt sitten en voi tarkistella sähköpostejani vaikka se kuuluu osaan tuota työtä että niin tehdään.

Huomenna tulee kylmää taasen ja pitää lähteä töiden jälkeen ajelemaan Metrolla vielä viemään yhtä juttua yhteen paikkaan. Tämä on eräs palvelus eräille sukulaisille, jotka päättivät että juuri nyt joulun kynnyksellä on syytä delegoida "kaksi kärpästä yhdellä iskulla"-tyylinen jakokeikka minulle. Täytypä tulostaa Google mapsista joku ohje, jotta tietää että minne mennä sielläpäin Helsinkiä.

Tänään palaillessani kotia kohti Metrolla silmieni eteen osui varsin mielenkiintoinen ja yllättävän positiivinen "jouluyllätyskeskustelu".

Huomioin että asemalta X ilmaantui kyytiin kolme hiukan "rääsyisempää" herrasmiestä, joista kaksi jäi pois edellisellä asemalla ja nyt sitten kolmas jäi vielä kyytiin. Koska metro oli iltapäivän ruuhka-aikainen, niin tuon tyypin viereen tuli sitten joku vanhempi nainen seisomaan ison matkalaukun kanssa. Malli taisi olla Samsoniten, joka onkin muuten näin sivuhuomautuksena todella kestävä ja tyylikäs ihan yleisestikin näin laukkuvaihtoehtona.

Tämä herrasmies sitten aloitti puhelemaan naisen kanssa ja kysyi että painoiko laukku kenties liikaa. Nainen kieltämättä myönsi sen painavan, jonka jälkeen mies lupautui kantamaan sen ulos metrosta "aidossa joulun hengessä".

Nainen tokaisi takaisin että hänkin toivoisi että vanhoja eläkeläisiä autettaisiin aidossa joulun hengessä useamminkin. Tähän tämä "laitapuolinen" herrasmies sitten totesi, että "perkele sä mikään vanha ole".

Nainen sitten kysyi että mitä hän sillä tarkoitti, jonka jälkeen tyyppi repäisi mehevällä naurulla varustetun vitsin siitä kuinka sitten vasta ihminen on vanha kun kynttilät maksavat hänen syntymäpäiväkakussaan enemmän kuin kakku itse. Kieltämättä tässä vaiheessa repesin täydellisesti, mutta nämä kaksi persoonaa taisivat olla sen verran kohteliaita pääkaupunkiseudun asukkeja, että eivät antaneet hillitsemättömän maalaistollon rikkoa jo aiemmin noudatetun etiketin luomaa idylliä joukkoliikennevälineessä reagoimalla tähän huonokäytöksiseen "repeämiseen" liian avoimesti.

Tänään oli muuten kuulemma vuoden pimein päivä. Näin luki jossakin lehdessä minkä luin tänään. Se sattuikin sitten olemaan muuten sopivasti synttäripäiväni, joten sehän sopii oikein hyvin kuvaan. Kieltämättä aika työntäyteinen päivähän tämä oli, eikä tästä synttäristä tehty nytkään mitään numeroa sen kummemmin. En kyllä maininnut töissäkään että minulla oli synttärit, sillä olen vasta aloittanut siellä eikä se olisi kovin soveliasta vielä tässä vaiheessa toitottaa sellaisia asioita.

Yritän huomenna tai viim. perjantaina kirjoittaa lisää, sillä todennäköisyydet ovat isot sen suhteen että tulen aika myöhään kotiin tuo sukulaiskeikan johdosta huomenna.

"Duunin jälkeen jälkiduunia"

Juttelin tänään jonkun postituspuolen nuoren blondin kanssa. Hän ei ollut ollenkaan ylimielinen, paskamainen tai tylsäkään. Hän oli kaiketi Helsingistä.

Kaikenlaista muutakin ollut tänään. Nyt vasta työ on alkanut konkretisoitumaan sitten kunnolla, eli kiire on ollut. Lisäksi sain tietää että eräs tyyppi joka on periaatteessa esimieheni lähtee Thaimaahan lomalle Joulun jälkeen, jonka jälkeen "homma on hanskassani".

Kiva kun asioista tiedotetaan ajoissa. Kuulemma joku kolmaskin on tulossa paikalle, mutten tiedä että milloin. Huhutaan hänen olevan yhä kipeä, mutta kaipa hän ennen pitkää saapuu paikalle.

Kävin tänään eräänlaisessa "orientaalisessa ruokakaupassa" töiden jälkeen. Huomasin sen jo oikeastaan eilen, mutta en sitten jaksanut käydä siellä pahemmin kun kotiin meneminen kiinnosti enemmän.

Paljon prikulleen samoja "eksoottisia elintarvikkeita" tuo puoti sisälsi kuin Ruotsissakin näkemissäni paikoissa. Ostin kyseisestä kaupasta muutaman pullon jotain Chili-kastiketta, joka kyllä osoittautui todella hyväksi ja ennen kaikkea oikeasti tuliseksi. Valitettavasti kuitenkin nuo elintarvikkeet olivat aika kalliita, ja kun nyt ollaan Helsingissä, niin jos oikeasti haluaisin a)kalliita sekä b)korkealaatuisen eksoottisia elintarvikkeita, niin menisin varmaan Stockmanille. Sieltä niitä nimittäin ainakin saa.

Hauska juttu että tulee useasti ostettua jotain epämääräisiä maustekastikkeita sun muita "smaktillsats"-kamaa. Muistan että Fight Clubissakin tämä "Jack" omasi kämpässään ja siis lähinnä jääkapissaan valtavan kokoelman erinäisiä maustekastikkeita sen palaessa maan tasalle hänen kaksoispersoonansa, eli Tyler Durdenin toimesta.

Joskus tuntuu että itsellänikin on jonkinlainen Tyler tuolla jossain. Ehkäpä onkin vain ajan kysymys milloin ryhdyn organisoimaan kotikulmillani Fight Clubeja ja lopuksi voin alkaa suunnittelemaan toimistoissa lojuvien tyhjäntoimittajien vallankumousta ja rikosaaltoa samaan tapaan kuin T. Durdenkin.

Not in Kansas anymore-

Helsinki hukkuu lumeen.

Lähdin vähän liian aikaisin tänään aamulla duuniin päin. Sain sitten odotella melkein tunnin ulkosalla kun kaikki muut olivat päättäneet tulla vasta lähemmäs kahdeksaa paikalle. Ymmärrän tämän kyllä, mutta minusta oli vähän ikävää kun toimistotiloissa näkyi siivooja askareidensa ääressä ja olisi ollut kivaa jos hän olisi reagoinut vaikkapa siten että olisi ilmaantunut avaamaan oven. En ole saanut kulkukorttia vielä, mutta kaipa se sitten ennen pitkää minullekin myönnetään.

Muuten niin työpäivä oli äärimmäisen seesteinen. Onneksi kuitenkin virastotyöajat 8.00-16.00 ovat ihan inhimillinen aikataulu, mutta se onkin sitten taas toinen asia että kuinka nopeasti pystyy poistumaan Helsingistä itäväylää pitkin tällaisen lumimyräkän ja muutenkin jo perinteiksi muodostuneiden iltapäivä- ja iltaruuhkien johdosta. On kai siis tarpeetonta todeta että vietin monen monta tovia sitten ruuhkan keskellä odotellen että pitkä punaisten perävalojen letka kiemurteli niin kuin verisuonimainen käärme hiljakseen eteenpäin.

Jotenkin kyllä taas tuntuu että tämäkin Joulu menee jotenkin taas niin ohitse. Itseasiassa synttäritkin menevät aikalailla ohitseni, sillä niihin on nyt aikaa vain muutama päivä. En ole kuitenkaan ajatellut nyt kumpaakaan "merkkipäivää" sinänsä tällä kertaa, vaan annan niiden humahtaa ohitse paremman tekemisen ilmaannuttua horisonttiin.

Tänään toimistolla jossa itsekin nyt periaatteessa työskentelen oli muutama asiakas joista yksi heistä vietti virkailijoiden luona noin puolitoista tuntia. Laskeskelin hänen myyntipuheitaan salakorvalla kuunnellen että äijä vietti jaaritellen tälle naisvirkailijalle ainakin sen varttitunnin, jonka aikana hän käsitteli työllistymishistoriaansa, Keravalla sijaitsevaa "kakkosmökkiään" ja koko höpötys huipentui sitten siihen että tuo äijä yritti kysellä tätä vastaanottovirkailijaa treffeille hienovaraisesti vihjaillen että "hänellä oli vielä jotain muutakin annettavaa".

Voisin hyvin kuvitella että tuo mies on saanut naisia jos toisiakin nuorempana jostain hiukan kevytkenkäisimpien naisyksilöiden suosimista paikoista tuollaisella turhanpäiväisellä kosiskelulla. Onhan tuo tietysti ihan kivaa sinänsä sen puoleen että hän jaksoi yrittää, mutta tavallaan olin havaitsevinani että kenties tuon sharmin takana paistoi pikemminkin vieno ripaus suurkaupunki-idyllin takana piilevää urbaania yksinäisyyden luomaa epätoivoa. Hetken mietinkin että olisinko itsekin hänen ikäisenään jonkinlainen konttoreita kiertävä ja naisvirkailijoita nauratteleva vanha pappa, joka kehuisi omistavansa Keravalaisia kesämökkejä sekä omaavansa muutenkin paljon tarjottavaa toimistojen naissukupolvelle.

On valitettavaa myöskin todeta kuinka paljon yksityisasioita kuulekaan tuolla työskennellessään. Toisin sanoen ainakin tämän toistaiseksi lyhyen työhistorian aikana toimistotädit ovat paljastuneet hyvinkin tiivisti juorukelloiksi, jotka näyttävät puhuvan ihan kenenkä tahansa asioista ihan kenelle vaan työpiirinsä sisällä. Siinä mielessä siis monen televisiosarjan luomat stereotypiat pitävät paikkansa.

Huomenna on 21. päivä. Tullessani töistä on kiva ajatella että en käy täällä kuin nukkumassa, sillä 22. päivä on syntymäpäiväni ja tiedän senkin päivän ajan olevani kuin hukkuneena Helsingin kasvottomaan ihmisvilinään ilman sen kummempaa tarkoitusta kuin kai tähänkään asti.

- En storstadsidyll har också sina baksidor.

Weak acts

Eräs asia joka tulee kyllä ottaa huomioon Helsinkiin pyrittäessä etenkin aamuisin ja iltapäivisin ovat nuo ruuhkat.

Itäväylällä kiemurtelee tusinoittain ja taas tusinoittain autovanoja käärmemäisesti tarkoin kellonajoin päivittäin ja etenkin viikonloppua lähestyttäessä. Näissä kaikenkokoisissa autoletkoissa matkustelee vaikka minkälaista työmatkustajaa kohti Helsingin keskustaa, eli pimeyden sydäntä, jonne kaikki kuitenkin varsin vastahakoisesti haluavat lähteä jokainen aamu ja poistua kiirellä joka iltapäivä.

Nämä ruuhkat tulee nyt ottaa huomioon. Torstaina en ollut kovin tyytyväinen tulokseen, vaan olin suoraan sanottuna kokeiluni pohjalta melko myöhässä. Teki aikalailla tiukkaa ehtiä Pasilaan ajoissa, enkä olisi varmaan ehtinytkään kymmeneksi ellen olisi juossut Leppävaaran A-junaan pää kolmantena jalkana.

Kaikille uusille työntekijöille tehdään "töihintulotarkastus", jonka ensimmäinen osa tuli hoideltua viime viikolla. Kyse oli vain verikokeista kahden putkilollisen verran, mutta olin itse valmistautunut myös siihen "keltaisen nesteen" vaatimaan testiin. Oli hiukan noloa huomata sitten siellä itse paikan päällä että minun ei tarvinnut suinkaan kusta mihinkään purkkeihin, vaan verenluovutus riitti. Nolotti kieltämättä hieman kun painoin kotoa rakko täynnä kohti Helsinkiä odottaen vähän kaikenlaista sellaista mitä ei koskaan tapahtunutkaan.

Töihintulotarkastuksen toinen osio on vielä tekemättä. En suoraan sanottuna tiedä miten aion sen hoitaa, mutta "pomo" on todennut että se on tehtävä seuraavan neljän kuukauden sisällä maksimissaan. En vain nyt oikein tunnu saavan mitään järkevää aikaa varatuksi tuolle jollekin sairaanhoitohenkilölle joka siitä toisesta osasta vastaa, eikä ajanvarauskaan oikein toiminut halutulla tavalla.

Minun käskettiin mennä Ruoholahteen, vaikka koko ajan olinkin elänyt siinä käsityksessä että se voitaisiin tehdä tuolla Pasilassa kun siellä olin vertanikin luovuttamassa. Oikeastaan ei olisi pitänyt edes soittaa tuohon uuteen ajanvarausnumeroon, sillä siellä tuntui olevan joku aivan täysin mistään mitään tietämätön naisihminen, joka vain kylmästi käski minun mennä jonnekin Vantaalle tai sitten sinne Ruoholahteen mikäli halusin tämän homman hoitaa.

Nuo töihintulotarkastukset ovat ihan rutiininomaisia ja kuuluvat kuulemma nykyään ihan joka alalle. Ymmärrän kyllä niiden tarkoituksen, mutta sitä en ymmärrä että kun yritän varata niihin aikoja niin siellä toisessa päässä on joku joka ei tiedä mistään mitään. Hän lupasi että joku asiasta tietävä soittaa maanantaina, mutta aika jolloin hän lupasi soittaa on kyllä vähän ikävä muutaman aspektin johdosta, eli toisin sanoen puhelimeen vastaaminen voi tuottaa hiukan ongelmia.

Sain kyllä sieltä mukaani jotain monisteita, joita pitäisi alkaa täyttelemään. Täytinkin kotona jo niistä yhden, mutta toinen olisi vielä jäljellä ja muutenkin ne kysymykset ovat aika rasittavia.

No, jos hän nyt todella soittaa siihen aikaan milloin lupasi ja joku siitä sitten huomauttaa työpaikalla, niin aion vedota siihen että se on 100% work-related puhelu ja se on pakko hoitaa tai pomot suuttuvat.

Company policy, man

Kieltämättä hiukan blogin päivitystahti on kärsinyt viimeaikaisten tapahtumien johdosta. Tälle ei nyt kuitenkaan voine mitään, koska tässä on nyt ollut taas tuhat ja yksi juttua joita on pitänyt järjestellä ja edelleen kai pitääkin.

Mielenkiintoista että kaiken tämän epämääräisyyden jälkeen olen nyt sitten päätynyt Helsinkiin tällä tavalla kytkettynä. En olisi tätä aivan odottanut, mutta toisaalta kun taas ajattelee että koko ajanhan sinne on täältä yritetty tämän asian tiimoilta suuntautua, niin ei kai hirveästi tarvitse sitten ihmetellä jos lopputulos onkin tällä tavalla yllättävän positiivinen.

Loppuvuosi tulee kyllä olemaan aika työntäyteinen. Parasta tässä tosiaan taitaa olla se että en voi hyvällä tavallakaan enää sanoa tämän jälkeen ettäkö Helsinki olisi muka tuntematon paikka. Pidän kuitenkin tätä kaikkea edelleen varsin omituisena, mutta eipä se nyt toisaalta haittaakaan kun pääasia että "onkiessä saa kalaa", eller hur?

Muuten niin olen yrittänyt katsella tuota seitsemään Samuraita loppuun. Kieltämättä vielä taitaa olla jokunen tunti tai sinnepäin jäljellä, mutta kunhan se on katsottu loppuun niin se on sitten katsottu loppuun?

Yritetään vielä viikonloppuna kirjoitella postauksia jos ehditään, sillä maanantaina ei sitten taas tasan keritäkään.

Lisää Helsingistä

Alkaa kyllä ottamaan päähän tämä jatkuva ravaaminen Helsingissä.

Eipä silti, näillä näkymin sitä tulee nyt sitten ehkä olemaan luvassa aika paljon muutenkin. Toisaalta onhan se ihan hyväkin, mutta sanotaan näin että eräiden ulkopuolisten tahojen joustamattomuuden ja täydellisen organisaatiokyvyn puutteen vuoksi tässä tilanteessa nyt sitten ollaan. Kiitos yksityiselle sektorille.

Täytyy kirjoitella näistä asioista vähän enemmän kenties ehkä jopa huomisen jälkeen.

Nyt kuitenkin jutellaan jostain vähän kevyemmästä:

On tullut nimittäin eilen katseltua muutamia elokuvia. Ensimmäisenä katselin tuon elokuvan "Dead Snow", joka on alkuperäiskielellä "Død snø". Kyseessä on Norjalainen natsizomppareita sisältävä pläjäys, joka on oikeasti aika hemmetinkin hyvä.

Ensinnäkin tämä teos tarjosi raikkaan tuulahduksen valkokankaalle siinä mielessä että se oli Norjalainen. Voisin luetella hyvinkin paljon Ruotsalaisia ja ehkäpä jopa Tanskalaisiakin elokuvia, mutta Norjalaiset eivät oikein muistissani ainakaan elokuvillaan loista.

Joka tapauksessa tämä oli aika hauska elokuva, paitsi että sen ulkohuussissa tapahtunut seksikohtaus sinällään ällötti minua ihan oikeasti vain lähinnä sen itsensä takia. Olen kuitenkin aika varma että sellaisiakin nuoria naisia ihan varmana löytyy joille maistuu seksi ulkohuussissa zompparien tuijottaessa jostain kolosta himoissaan.

Ryhdyin myös yöllä katselemaan tuota Akira Kurosawan Seitsemään Samuraita. En tajunnut sen olevan yli kolmea tuntia pitkä syväluotaavan itämainen Samurai-kertomus, vaan oletin tuon klassikon päätyvän ns. "pakettiin" korkeintaan muutamassa tunnissa. En ole siis jaksanut katsoa sitä loppuun, mutta saa nyt nähdä että milloin minulla on oikeastaan aikaa ruveta sitä katselemaankaan.

Täälläpäin on sadellut myös paljon lunta. Siinä määrin täällä on sadellut paljon lunta, että sitä on ihan joka paikassa ja paljon kolareitakin on sattunut. Tuossa muutama päivä sitten päädyin vai pitäisikö sanoa että "päädyimme" erään kolaripaikan läheisyyteen, ja se olikin muuten sikäli historiallinen tapahtuma että en ole koskaan nähnyt kolaripaikkaa melkein välittömästi kolarin tapahduttua.

Tunnelma oli kieltämättä aavemainen mutta pehmeä. Siniset hälytysajoneuvojen valot vilkkuivat, mutta tuntui oudolla tavalla että kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista. Näin vain toisen autoista hautautuneena syvälle ajoradan vieressä sijaitsevaan lumipenkkaan ja pienen joukon ihmisiä sen ympärillä.

Tunnelma oli tosiaan aavemainen ja tavallaan ihan kuin jostain maalauksesta tai jopa unenomaisesta kertomuksesta. Olin itsekin selkeästi sivustakatsojan roolissa ja samalla kykenin näkemään silmilläni paloja raadollista todellisuudesta jonka joku tai jotkut olivat juuri kokeneet.

Odotan tämän päivän pohjalta ehkä eniten syntymäpäivääni. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minusta tuntuu hyvältä olla ja hengittää. Kuten olen jo todennut muutamaankin kertaan, niin tämä vuosi on kaikesta huolimatta maistunut paremmalta kuin viime vuodet ja muutenkin fiilikset ovat viimeaikaistenkin sekoilujen pohjalta edelleen ihan hyvät. Kenties voitaisiin jopa sanoa että ne ovat paranemaan päin entisestään.

Huomenna aamulla taas Helsinkiin. Nyt pieni hengähdystauko ja kenties jotain musiikkia.

Ol' Helsinki two step

Blogiin ei ole tullutkaan kirjoiteltua vähään aikaan.

Itseasiassa tämän blogin ja sen suhteen minun kanssani huomioonottaen siitä voisi olla vaikka ikuisuus milloin viimeksi tuli jotain kirjoiteltua. Tällaiset paussit ovat kuitenkin kai ihan hyvä tapa siirtää aikaa muuhun.

Onhan tässä tosiaan tehty vähän kaikenlaista ja suunnitelmatkin hiukan muuttuneet. Sain toki taas kokea pääkaupunkimme tarjoamat "mahdollisuudet" varsin ikäväksi kaikesta huolimatta tässä taannoin, mutta sanottakoon näin että jos asiat olisivat menneet millään muulla tavalla kuin tasan siten miten ne menivät, niin se olisi ollut jo todella poikkeuksellista minun onneni huomioonottaen.

Noh, tilanne jatkuu joka tapauksessa. Nyt kuitenkin prioriteetit ovat hiukan muuttuneet, eikä se toisaalta aivan hirvittävästi haittaakaan kunhan vaan keksii jotain tälle siirtymäajalle.

Voi voi, kun..

Ei oikein tuo netti nyt taas toimi parhaimmalla mahdollisella tavalla! Eli toisin sanoen perinpohjaista päivitystä saa nyt hieman odotella. Muutenkin tässä on nyt taas kaikenlaista menoa joten en millään kerkeä päivitellä blogia vaikka haluaisinkin.

Ai niin joo, hjuvaa itseensänäistymispäivää! Kiitos 19:30-20.00 ja silleen!

Kylmää kyytiä

Talvi ei vain oikein ota hellittääkseen niin pakkaslukemien kuin yleisluonteisten ja samalla negatiivissävytteisten uutisten osalta.

Eilen nimittäin legendaarinen komediapappa Leslie Nielsen kuoli. Muistan että pari kuukautta sitten selailin IMDB: tä ja mietin hiljaa että vanhaksi tuo Nielsenkin on onnistunut elämään. Hänhän syntyi vuonna 1926 tai niillämain, joten kuollessaan äijä oli kahdeksankymmenen ikävuoden paikkeilla. Ihan kunnioitettava saavutus nykyään.

Ikävää silti että hän lähti luonnollisesti aivan liian aikaisin. Ne alastomat aseet sekä se "airplane"-elokuva jatko-osineen oli kyllä toisaalta ihan hauskaa materiaalia, joten sinänsä olisi toivonut hänen jatkavan tekosiaan vielä jonkin aikaa, mutta ihan hauskan uran hän heitti siitäkin huolimatta.

Sään osalta on ollut hyvin kylmää. Viime yö lähenteli pariakymmentä, ja oikeastaan se mikä täällä tekee tuon sään entistä kylmemmäksi ovat nämä rannikkoseudut yleensäkin, joissa tuuli on paljon kylmempi kuin sisämaassa. Monessa eri kohdin tätä maata asuneena voin valitettavasti todeta että täällä on oikeastaan ollut kaikkein ikävintä asua etenkin talvella, kun tuo tuuli vie tämän kylmyyden aivan uudelle asteelle toisin kuin sisämaassa. Sisämaassa pakkanen on usein kieltämättä kylmää luonnollisesti, mutta se on oikeastaan "kuivaa" eikä omaa samanlaista kosteutta itsessään kuin täällä rannikkoseuduilla.

En todellakaan voi sanoa nauttivani lenkkeilystäkään. Sen puoleen en minä ole täällä kenenkään jälkiä nähnyt vakiolenkkeilypaikassani muutenkaan, eli veikkaisin muiden ihmisten olevan sen verran fiksuja etteivät he edes lähde näillä ilmoilla ulos lenkkeilemäänkään. Minuakin on oikeastaan varoitettu siitä kuinka tosi kylmällä ilmalla ei kannattaisi lenkkeillä, koska kuulemma äärikylmä ilma tekee pahaa keuhkoille, jota minun on puolestani aika vaikea uskoa. Olen kuitenkin päättänyt itsepintaisesti käydä lenkillä, vaikka suoraan sanottuna vaatetus on ollut viime päivinä kolminkertainen ja sen päälle pukeminen sekä sitten sisälle saavuttaessa pois ottaminen ovat olleet aika hajottavia kokemuksia sinänsä.

Sehän tässä talvessa taitaakin olla eräs ikävimmistä piirteistä silloin kun on kylmä- siis nimenomaan puhun tästä suunnattomasta vaatesirkuksesta. Aina pitää huolehtia siitä että vaatetusta on tarpeeksi, sillä kahtena viime päivänä olen meinannut palelluttaa sormeni jostain kumman syystä fleece-hanskojeni lävitsekin lenkillä käydessäni. Nämä sormien jäätymiset tuovat minulle mukavia muistoja niistä ajoista kun kerran yläasteella onnistuin palelluttamaan molemmat kätöseni erään pakkasen aikana, eikä niitä sulattaessa todellakaan ollut erityisen kivaa. Onneksi altistus kylmälle oli aika lyhyt, mutta sen jälkeen minuun on iskostunut mantrana se ettei käsineitä saa koskaan unohtaa pakkasilla, sillä muuten käy aivan helvetin huonosti.

Katselin eilen erään elokuvankin, nimittäin vihdoinkin tämän elokuvaversion Jens Lapiduksen Snabba Cashista. Se oli elokuvana oikeastaan parempi kuin odotin, vaikka tietysti hyvin paljolti se oli erilainen verrattuna kirjateokseen. Tämä oli kuitenkin todella tyylikkäästi tehty, eikä mitään ylilyöntejä juuri tapahtunut kuin ehkä lopussa. Minusta se oli siis ihan hyvä elokuva, vaikka todella monet väittivät sen olevan huono samalla kehottaen "vain lukemaan sen kirjan".

Eräs hauska piirre tuota elokuvaa katsoessa taisi olla se kun seurasin sen lävitse jopa alkuperäistekstityksellä, eli Ruotsiksi. Mietin koko ajan että miten suomentaisin lauseet ja dialogit, eikä suuremmalti ongelmia suunnitellussa ilmennytkään kuin ensimmäisten kohtausten "Lasse från Gnesta"- sekä "Brommavatten"-dialogien Suomentamisessa. Se tulisi olemaan vaikeaa, sillä itsellänikin oli ongelmia pysyä perässä sen slangin sekä sanaston tiimoilta. Olisi mielenkiintoista nähdä miten kääntäjä on kääntänyt sen englanniksi, ja tämän jälkeen pohtia että olisiko se mahdollista kääntää jotenkin luontevasti kotimaan kielelle ilman että vitsin pointti jotenkin väljähtyisi tai menisi kokonaan ohitse.

Televisio imee

Viime päivät olen lähinnä elänyt jogurtilla tai siis sen eri mauilla. Pikkuhiljaa rupeaa elimistökin taas toimimaan tämän pienen sairastelun jälkeen, joka toivottavasti nyt ainakin kestää taas siihen asti kunnes olen uudelleen kipeänä.

Ilmat ovat olleet kovin huonot, eikä täältä ole oikeastaan viitsinyt mennä mihinkään vaikka olisi päässytkin.

On oikeastaan vähän ikävää huomata että taidan itse olla sen verran terve noin yleiskunnon sun muun seikan osalta että sairaudet iskevät minuun aina melkeinpä ensimmäisenä. Kyllähän se taitaa olla ihan yleistietoakin että aina ne "friskeimmät" ovat juuri se porukka joka ensimmäisenä tulee kipeäksi, eikä suinkaan niin päin että terveimmät tulevat olemaan ne viimeisimmät kipeäksi tulevat.

Huomasin myös tuossa erään pahan epäkohdan. Nimittäin tuota patteria josta virtaa lämpöä tähän osaan on omituisesti tukittu erinäisillä tavaroilla siten että puolirikkinäinen televisioni(!) saa kaiken lämmön siitä, ja muuten sitten ihmetellään että miten tuon kokoinen lämpöpatteri ei mukamas lämmitä? Tuo televisio imee kaiken lämmön itseensä niin kuin jonkinlainen parasiitti, vaikka tietysti loppupeleissä sehän taitaa olla minun syyni että se tuolla paikalla oikeastaan onkaan.

Minun ja tuon ison "pönttötelkkarin" välit ovat huonontuneet viime aikoina vähän samaan tapaan niin kuin E-Korean ja P-Koreankin välit. Toki odotettavissa ei ole mitään tykistöiskua television suuntaan salakavalasti, mutta voidaanpa kumminkin sanoa että ennen pitkää tuo pitää kyllä hävittää tavalla jos toisella. Tuollaiset isokokoiset telkkarit ottavat päähän ja saatetaan jopa todeta että ne loukkaavat minua hyvin syvästi henkilökohtaisellakin tasolla.

Ristipaineessa

Syy siihen miksi tulee tällaisia taukoja kirjoitteluun löytyy useimmiten siitä että olen ollut jollain tapaa kiireinen taikka sitten kipeänä. Nyt olen tavallaan tainnut olla kipeänä, sillä olo on todellakin ollut "sitä luokkaa" tässä muutaman päivän aikana.

Kaikenlaista muutakin on tapahtunut. Oikeastaan näitä tapahtumia voisi kuvata juuri sellaisiksi mitä voisi olettaa tapahtuviksi tällaisena yleisen negatiivisena aikana kuin talvikin nyt yleensä on. Kylmyys myös vaivaa näin sivuhuomautuksena, kuten saattaakin odottaa. Nämä tapahtumat eivät kuitenkaan ole suoranaisesti minuun liittyviä, vaan ovat lisänneet vaan käsitystäni siitä että vähän ikäväähän aikaa tämä talvi taitaa olla muillekin.

Yritän tässä kuitenkin saada jokapäiväiset kirjoitteluni taas luistamaan.

Talvi tulee joka vuosi

Yritin mennä nukkumaan ja melkein onnistuinkin, mutta yhtäkkiä alkoi kuulumaan jotain ihmeellistä ääntä. Kuulosti siltä kun jotain metallista olisi koko ajan osunut johonkin ulkosalla. Se piti minut ylhäällä, vaikka tosiasiassa tuo ääni taisi olla jotain ihan muuta.

Talvi on todellakin jatkunut täällä mutta lunta ei ole tullut yhtään enempää sitten toissapäivän kuuron. Koko ajan kumminkin tuntuu että on hirveän kylmä minne sitten ikinä meneekään, mutta uskoisin tämän epätavallisen kylmänsietokyvyttömyyteni johtuvan varmaan jostain ääriverenkierrollisesta häiriöstä tai muusta. Oikeastaan totta puhuen aina kun tulee talvi niin niinä ensimmäisinä päivinä jotenkin se kylmyys vaan tuhoaa kaiken ymmärryskykyni ja hetken aikaa olo on kuin jääkarhulla joka olisi päätynyt eteläiseltä navalta jonnekin päin Karibiaa.. vai olisiko sittenkin osuvampi kielikuva siinä että papukaija päätyi jääkaappi sekä pakastinyhdistelmään?

Lenkilläkään ei ollut oikeastaan kivaa. Arktinen viima puhalsi pitkin kasvojani sekä siitä hyvästä sain todella komean irvistyksen pärstääni huolimatta siitä että olin pukeutunut tavallista laajemmin. Oikeastaan talvella ulkoilussa on myös se ikävä puoli että silloin lenkkeily ei ole kovinkaan usein oikeasti nautinnollista ja toisekseen talvella joutuu aina muutenkin sohlaamaan vaatekertojen kanssa jos meinaa jonnekin mennä.

Olen muuten jälleen ryhtynyt itsekin näkemään painajaisia. Viime yönä yksi oli taas sellainen "the usual" ihmissuhdejuttu, mutta toinen oli sitten pitkästä aikaa armeijasta kertova painajainen. Siinä katsoin vierestä kun joku tippui sellaisesta valtavan isosta nosturista, mutta sitä ennen tyyppi yritti kiivetä sellaisella laskeutumisköydellä ylös jotain seinustaa todella rouhean näköisenä. Hän kuitenkin mokasi sen jutun jotenkin tahallaan tai tahtomattaan, ja lysähti sitten avuttomana alas sieltä köydeltä ja suoraan maahan suuren mätkähdyksen saattelemana.

Katsoin tuossa myös erästä sarjaa uusintana pitkästä aikaa. Eräs asia johon kiinnitin huomiota tällä uusintakerralla oli se että aika monessa Jenkkilästä tulevassa sarjassa on juuri niin että jos sarjan päähenkilö A rakastuu johonkin naiseen, niin tuo nainen omaa saman ihonvärin kuin hän. Samaan tapaan jos päähenkilö B naisena rakastuu johonkin mieheen, on miehen oltava samaa ihonväriä.

Käsittääkseni tuo johtuu jostain Jenkkilän omista moraalisäännöstä, joita oli havaittavissa vielä tuossa 1990-luvunkin puolella. En ole ihan varma että kuinka monessa Jenkkisarjassa nykyään esim. valkoihoinen seurustelee mustaihoisen kanssa, mutta taitaa se kuitenkin suosituimmissa sarjoissa edelleen kai suhteellisen harvinaista olla.

Tuollainen on kuitenkin aika silmiinpistävää etenkin vanhoissa Jenkkisarjoissa, eikä se minusta ole ollenkaan realistista, vaan aika noloa itseasiassa. Tiedä sitten että mistä tuollainenkin juttu lopulta kumpuaa juurikin käsikirjoittajien mielissä.

Lunta.

En oikein saanut unta suurista pyrkimyksistäni huolimatta. Menin kyllä omasta mielestäni ihan aikaisin nukkumaan, mutta heräsin ainakin kahteen kertaan kunnes vihdoinkin puolen viiden aikoihin aamusta päätin herätä eli nousta ylös.

Sillä aikaa tänne oli satanut aika paljon lunta. Lunta oli tullut ihan runsaasti, jolloin minäkin koin ihan runsaan paniikkikohtauksen. Tuntuu oikeastaan siltä että joka vuosi siihen ensimmäiseen oikeaan lumisateeseen ei vaan osaa suhtautua oikein, vaan aina ensiksi tulee sellainen fiilis että "mitä!? nytkö jo lunta!?". Tämän jälkeen sitten seuraa se jo perinteeksi muodostunut vitutus koko asiaa kohtaan.

Toisaalta kyllähän tuo lumi tuo aikamoista parannusta maisemaan kumminkin. On hiukan valoisampaa ja tämän ohella tuo lumi peittää alleen kaiken mikä on muuten vaan ruskean, harmaan ja muun väristä. Tällainen näkökanta tai siis katsantokanta oikeastaan johtuu siitä että olen jo pitkään pyrkinyt näkemään tilanteita mahdollisimman kaksijakoisina siinä mielessä että etsin tapahtumista elämässäni nykyisin aina jotain hyvää sekä huonoa. Uusimman elämänideologiani mukaan siis tilanteessa kuin tilanteessa on aina oltava jotain hyvääkin, mikäli siinä katsotaan olevan jotain huonoakin. Tämä pätee totta kai toisinkin päin sitten.

Asiakaspalvelupäivä

Olen odottanut tässä jo jonkin aikaa erästä puhelua sitä kuitenkaan saamatta. Tänään sitten tuossa kolmen aikoihin päivästä minulle soitti joku nainen pankista, ja ilmoitti että minulle pitäisi kuulemma varata nyt heti tai mahd. pian jonkinlainen tapaamisaika kartoitukseen.

Niin ai että mihin kartoitukseen? En aivan heti tajunnut tämän olevan joku kansalaisen vedättämis- ja pankin rikastuttamisoperaation lähtölaukaus, mutta tuo nainen kyllä vuodatti ihan kivasti syitä sille että miksi minun pitäisi kuulemma ehdottomasti saapua paikalle. Syitä sieltä siis tuli, mutta yksikään ei vaikuttanut sellaiselta syyltä jonka ansiosta oikeasti päättäisin mennä paikalle. Itseasiassa uskon tässä ja nyt ihan virallisesti että kysehän oli siitä että pankit haluavat saada asiakkaansa sinne penkkiin istumaan ja ottamaan lainaa tai jotain maksullisia lisäpalveluita, sillä lainarahahan tätä yhteiskuntaa osittain aika suureltikin pyörittää. Kuitenkin tämä nainen oli aika ehdoton tämän vaatimuksensa osalta, mutta vetosin sitten useampaan syyhyn jottei minun tarvitsisi sinne mennä. En aio kyllä mennä sinne ollenkaan, sillä minulla ei ole näissä asioissa mitään tekemistä koko pankin kanssa, enkä jaksaisi enkä edes haluaisi ilmoittaa siellä kovaan ääneen että "EI, EN HALUA VELKAANTUA RAHALAITOKSILLE TAI TULLA EDES PAIKALLE". Uskon nimittäin useimmiten hienotunteisuuteen näissä tilanteissa, vaikka se ei välttämättä pädekään esim. puhelinmyyjiin- toki tämä pankkineiti oli kyllä kirjoissani vähintäänkin pseudollinen puhelinmyyjä. He lupasivat soitella minulle uudestaan tammikuun puolella, mutta tosiasiassa aion pitää huolen että puhelin ei soi juuri silloin kun ne minulle soittelevat.. että plääh vaan teille, niin.

Muuten niin ilmat ovat olleet taas aika paskoja. Parisen päivää sateli non-stop ihan koko ajan, mutta nyt sitten ilmat olivatkin taas tänään kylmenneet. Sikäli tämä on ihan hyvä juttu, sillä silloin kun ilma kylmenee, niin todennäköisimmin kylmä sade ja tuuli pysyvät kurissa.. jonkin aikaa.

Oikeastaan minulla oli jälleen tänään ikävä kesää. Tämä vittumainen vaatteiden kanssa sählääminen talvisin hiukka hapottaa, mutta minkäs teet kun on synnytty tänne näinkin runsaiden lottovoittajien kansoittamaan maahan ihan jo säätilojenkin osalta.

Eräs lauantai

Viimeiset 24 tuntia täällä on vain satanut. Koko viime yön sateli ja nyt sitten satelee edelleenkin.

Aika apeahan tuo maisema tuolla ulkosalla nyt on, mutta kaiketi sellaista se nyt vaan on kun täälläpäin ei osata päättää että onko nyt meneillään edelleen syksy, alkutalvi vaiko joku kolmas täysin tuntematon vuodenaika. Tavallaan sitä kyllä jopa toivoisi että tulisi vähän kylmemmät ilmat, niin ainakin tuo sateen tihkuttaminen saattaisi ehkä loppua.

Katselin tuossa että vielä tarvittaisiin noin nelisenkymmentä postausta tälle vuodelle että se maaginen tuhannen postauksen raja tulisi vihdoinkin täällä täyteen. Se olisi aika kiva juttu, mutta neljäkymmentä postausta kun heittää täällä noin puolentoista kuukauden sisään, niin se voi kyllä tuntua kaikista ennakko-odotuksistakin huolimatta hiukkasen ylivoimaiselta.

Yritin viime yönä pelailla pitkästä aikaa tuolla Playstation 2-konsolilla, mikä tuolla on keräillyt pölyä jo jonkin aikaa. Havaitsin kuitenkin että tuo telkkarini, joka sekin on keräillyt pölyä lähinnä jo hyvinkin pitkään ei suostunut välittämään kuvaa vaikka äänet kyllä kuuluivat. Television SCART-liitäntää sormeilemalla sain sen kuitenkin toimimaan, joten pelasin joitakin hetkiä uutta suosikkipeliäni, nimittäin Rainbow Islandsia.

En muista että olenko koskaan kertonut täällä blogissa tuosta pelistä, mutta siinä kuitenkin sellainen pullea poika tasohyppelee ties minne eri tasoille samalla ampuen sateenkaaria ja pomppien eteenpäin niitä hyväksikäyttäen. Totta kai tasoilla löytyy myös erinäisiä vihollisia, joita voi ampua sitten noilla sateenkaarilla ihan mielensä mukaan jos huvittaa.

Tuo peli on kuitenkin sen verran retro että se on aika vaikea. Tasoja siinä on ihan kiitettävästi, mutta olen päässyt siinä vain oikeastaan kolmannen saaren loppuvastukselle, joka on valtavaa kokoluokkaa edustava leijuva vampyyri. Helvetin vaikea tyyppihän tuokin on vaikka olen ennen tuota kreiviä nitistänyt jo pulskan ampiaisen sekä hymyilevän helikopterin, joka periaatteessa naama ihan peruslukemilla laski päälleni pommeja joita piti sitten väistellä mielellään.

En oikeastaan tajua että miksi Rainbow Islandissa kaiken pitää olla läskiä. Miksi tuo pelaajahahmo on hieman pulska poika? Miksi sen mehiläisen vai mikä olikaan piti olla pulska? Onko "lihavuus" sinänsä Japanilaisten mielestä jotenkin söpöä? Sanoisin että kenties se sitä on, sillä olen kerran jutellut erään nuoren naisen kanssa, jonka mielestä lihava siili oli mukamas jotenkin söpö eläin. Kenties näin onkin, mutta toisinaan nuo Japanilaiset pelit kyllä hämmentävät minua aikalailla ulosantinsa perusteella.

No joo, sitten muuten kanssa luin tuossa tätä meidän paikallislehteämme, eli Varttia. Siinä kerrottiin että Sipoo ei kuulemma halua olla enää Porvoon seutukunta, vaan se haluaa nyt olla nimenomaan Helsingin seutukunta- eli toisin sanoen WTF!? Nyt sitten Helsinkiläisten seura yhtäkkiä kelpaakin, kun ensin itkettiin jostain Itäsalmen liitoksesta ja sitten sen Sipoon Ryöstö-teoksen jälkimainingeissa Helsinki oli suurinpiirtein imperialistisen riistovaltion perikuva!?

Aina ei oikein ymmärrä?

Vihdoinkin asiaan

Eilinen postaus ei niinkään käsitellyt niitä asioita mitä sen ehkä piti, joten pyhitän nyt tämän postauksen toivottavasti enimmäkseen juuri sen asian jauhamiseen mistä oli alunperin tarkoituskin.

Eli siis olen lukenut tässä tämän viikon aikana sellaista suomenkielistä teosta nimeltään Punainen Porvoo. Se on 2008 ilmestynyt ja Antti Kauranteen kirjoittama, joka puolestaan on tällainen aktiivireserviläinen ja maanpuolustushenkinen persoona muutenkin.

Tässä teoksessa juoneksi muodostuu se että Venäjä ja Suomi päätyvät aseelliseen konfliktiin toistensa kanssa ja eräs aspekti konfliktista ovat itämerellä käytävät öljykuljetukset ja niiden jatkumisen turvaaminen Venäjälle. Tähän suunnitelmaan kuuluu sitten juonellisesti se että Porvoon Sköldvikin eli Kilpilahden öljynjalostamo sekä osia Porvoosta otetaan haltuun suurella yllätyshyökkäyksellä, johon Suomalaiset ehtivät juuri ja juuri valmistautumaan.

Tämä on minun mielestäni siksi äärimmäisen kiinnostava teos että kun se tapahtuu kotikulmilla ja mm. Porvoon saaristoon suoritetaan Venäläisten toimesta maihinnousuja sekä samalla koko Porvoo pistetään murskaksi erinäisillä iskuilla, niin sitä ei voi kuin ihailla niitä yksityiskohtaisia selostuksia siitä miten joku paikka isketään tuhannen murkulaksi täälläkin päin. Juuri samaahan saavat kokea monissa elokuvissa ja muissa medioissa julkaistavat teokset, jossa vaikkapa fiktiiviset hirviöt tai armeijat murskaavat vaikkapa nyt New Yorkin maaperää sekä sitten sen maamerkkejä sellaisella antaumuksella, että aivan varmasti mielikuvituksellisimmat yksilöt pohtivat päässään että "jaa-a, miltähän tuo näyttäisi oikeassa elämässä.. varmaan hitsin siistiltä!".

Mainitaanhan teoksessa tietty Sipoon porukkakin. Oikeastaan paras kohta teoksessa täytyi olla se kun Venäläinen maahanlaskurykmentti vai mikä olikaan pudotettiin erään junanradan lähelle, ja siitä se lähti sitten kuulemma etenemään kohti Sipoon Nikkilää junanradan suunnassa, eli toisin sanoen se ennen pitkää päätyi Sipooseen ja kaikki Nikkiläläiset taisivat päätyä eräänlaiseen ns. Red Dawn -tilanteeseen, jossa seesteiset elonhetket periferiassa rikkoutuivat siihen kun yhtäkkiä taivaalta tipahtaa niskaan Venäläisten invaasio.

Eli joo, tämä Punainen Porvoo on siksi ollut jännittävä teos että siinä on saanut lääkitä "fiktiivisen tuhovimman nälkäänsä", mutta en tietenkään koskaan toivo ettäkö hunajan ja simpukkapuhelinten maahan, eli "pyhään jokikaupunkiin" koskaan hyökkäisi minkäänlainen Venäläinen armada samaan tapaan kuin Star Warsissa ne pahikset.

On kuitenkin hauskaa että joku on jaksanut ja viitsinyt kirjoittaa tällaisen teoksen. Oletan että kirjoittaja itse on aikoinaan asunut täällä, sillä hän näyttää tuntevan paikat ja toimintatavat niin hyvin että jo pelkästään se itsessään tekee teoksesta jännittävää luettavaa.

Mutta joo, nyt sitten seuraavat jauhamiset pyhitän seuraavaan postaukseen.

Sinä ja minä robottipoliisin päämajassa (lol)

Nyt ne sitten saivat minutkin. Toki eivät ihan samalla tavalla kun voisitte kuvitella, vaan kyseessä oli eräs byrokraattinen lupa-asia, jota kävin hoitamassa. En siis ole joutunut Robocopin kiinniottamaksi esim. "epämääräisestä oleskelusta öiseen aikaan".

Mutta joo, tuli kuitenkin tutustuttua tähän paikalliseen poliisiasemaan tai ainakin sen lupatoimistoon. Minusta oikeastaan tuon koko poliisiaseman värimaailma toi mieleen sellaisen harmaan ja sinisen futuristisen robottipoliisiaseman, jota se nyt tietysti omalla tavallaan olikin. Mutta tosiaan niin tuo valaistus siellä oli kyllä aika hauska ja näkyihän siellä niitä heppuja vaaleansiniset kaulaspaidat miekkaleijona-logoineen sekä sitten vähän muutakin sakkia.

Että joo, semmoinen reissu. Yöllä oli taas meneillään oikein ihana kylmä sade ja kova tuuli, mutta ensiksi päälle oli mukamas satanut vähän lunta. Vähän jäi köyhäksi tämä lumisade täälläpäin.

Törmäsin muuten myös yhteen ilmeisen väsyneeseen nuoreen naiseen eräällä penkillä kotimatkan lomassa. Tyttö makaili siinä melko äänettömästi, mutta salaa epäilin että hän kai oli menossa kotiinsa tai jotain sekä saattoi olla hiukan laskuhumalassakin. Hän oli kyllä oikein siistin muodikkaasti pukeutunutkin, joten eipä siinä sinänsä muuta kuin että ilmeisesti oli tainnut juhlat vähän venähtää. Päätin kuitenkin olla sekaantumatta asiaan.

Näin myös vilaukselta erään "wanhan" (sanan varsinaisessa merkityksessä) matematiikan opettajan lukioajoiltani. Hän oli ihan yhtä tympääntyneen näköinen nytkin, eli toisin sanoen häntä taisivat vieläkin alentaa ne kymmenet ja kymmenet matematiikan kokeiden sun muiden korjaamiset, joiden lomassa hän aikanaan kyykytti minuakin lukioaikoinani. Olen joskus maininnut hänestä tässä blogissa, mutta nyt en jaksa tarinoida siitä aiheesta, sillä se aihe edustaa minulle vähän stressaavia muistoja.

Toisekseen olin aika varma että tällä hetkellä ainokainen MP3-soittimeni meni melkein rikki tänään. Se vain tilttasi yhtäkkiä ja siinä oleva vihreä valo jäi päälle, jolloin luulin sen jotenkin kuolleen pystyyn. Menin kotiin ja yritin availla sitä, mutta huomasin että kyseisen laitteen toisessa sivussa oli joku "reset"-nappi, jota ylettyi painamaan vain neulalla. Kaivoin neulan esiin ja tökkäsin sen siihen sillä seurauksella että laite suostui sammumaan ja tämän jälkeen taas toimimaankin. Onneksi se ei mennyt rikki.

.. Ai niin, ja täällä on muuten sitten joku helvetin iso hämähäkkikin jossain. Se oli minusta poikkeuksellisen suuri kooltaan ja huomasin sen juuri kun olin lähdössä ovesta ulos. Yritin liiskata sitä paperinpalalla, mutta kaikkien ja etenkin minun hämmästyksekseni se vain hyppäsi yhtäkkiä pois siitä kohtaa seinää jota se kiipesi ylös ennen kuin yritin saada sen hengiltä. Tuo kyseinen hämähäkkidemoni oli kuitenkin sen verran vikkelä, että se puikkelehti johonkin erään laatikon taakse piiloon, ja nyt minua kyllä lähinnä pelottaa että a) minne se meni sekä b) tuleeko se takaisin.

Oikeasti tuo hämähäkki oli aika häiriintynyt ilmestys. Pohdin hiukan sitä että olisikohan se myrkyllinen, sekä lisäksi pohdin myös sitä että oliko tuo muka edes kotimainen lajike- se näytti aika epäilyttävältä. Toivottavasti keltään ei ole kadonnut jotain myrkkyhämähäkkiä, joka nyt sitten on löytänyt tiensä sopivasti tänne puremaan minut hengiltä.

Tavallaan kyllä väsyttää, sillä viimekään yönä en nukkunut kunnolla. Nyt on taas sitten puolestaan se ongelma ettei todellakaan nukuta. Nyt ihan oikeasti vähän pelottaa, sillä tuo oli ihan oikean ja siis vakavasti otettavan hämähäkin kokoinen ja näköinen.. mistähän perkeleestä sekin on oikein tänne ilmaantunut?

Yritin muuten etsiä matkalla kotiin tai siis sitä ennen Citymarketista jotain hermokaasua jolla sen voisi mahdollisesti tappaa tai vähintään torjua, mutta sieltä löytyi vain pullo Raidia. Toivottavasti se auttanee.

Pahaa vai huonoa?

Luin tänään viime perjantain Hesarin mukana tullutta NYT-liitettä ja huomioin erään mielipidekirjoituksen palauteosiossa. Tämä palaute sisälsi asiaa siitä kuinka tämä omien sanojensa mukaan jo pitkään NYT-liitettä lukenut mieshenkilö ei pitänyt siitä että kyseisessä liitteessä kiroiltiin ja mainittiin huumeidenkäytöistä ja sekoiluista liian vapaasti. Tämä kuulemma heijasteli sitä että ko. liitteen toimittajat ovat niin nuoria.

Itse olen pikemminkin huomioinut sen että kyseisen liitteen monet jutut käsittelevät jollain oudolla tavalla äärimmäisen inhorealistisia tai muuten vaan negatiivisia aiheita. Tietenkin kysehän on tässä minunkin vastineessani vain omien henkilökohtaisten havaintojeni listaamisesta, mutta todetaan näin kumminkin että viime perjantainkin numerossa löytyi aika paljon melko negatiiviseen sävyyn väritettyjä tai ihan muuten vaan negatiivisia aiheita käsitteleviä juttuja.

Ensinnäkin oli eräs artikkelissa siitä miltä äitipuolista tuntui aina äitienpäivänä kun he tunsivat vissiin jonkinlaisia alemmuuskomplekseja siitä että olivat vain äitipuolia. Sitten oli joku kostoa sekä väkivaltaa käsittelevän elokuvan arvostelu, jossa oli myös eräs alaotsikko siitä kuinka kosto ei toimittajan mielestä ratkaise mitään.

Tämän ohella sitten oli tehty juttua siitä kuinka NYT-liite oli aika pitkäänkin jo vääntänyt sarkastisia vitsejä vain VR: stä sekä sitten sen toimimattomuudesta. Alkusivujen juttu käsitteli 24 tunnin tapahtumia ympäri Helsinkiä ja yhdessä vaiheessa saatiin sitten myötäelää erään toimittajan kipuja sen jälkeen kun hän yritti jaksaa katsella lävitse seitsemän tunnin pituista Angels in America-näytelmää. Tuo uutinen nyt oli sikäli mielenkiintoinen, että olisin itsekin halunnut nähdä joko tuon minisarjan taikka sitten vaikka tuon näytelmän, jos ei muuta.

Voidaan siis sanoa että minusta ongelma ei ole siinä ettäkö NYT-liittessä käytettäisiin jotenkin huonoa tai paheksuttavaa kieltä, vaan kyse on siitä että jutunaiheet ovat tuossa lehdessä olleet jo jonkin aikaa nihilistisia, inhorealistisia sekä jopa paljolti luotaantyöntäviä.

Kenties tuo nyt sitten kuvastaa eniten kai sitä mistä nämä toimittajat itse tykkäävät tehdä juttuja enemmän kuin siitä etteikö tavallisia tai muuten vaan vähän positiivisempia aiheita löytyisi artikkelien pohjiksi. En voi myös itsekään toisaalta sanoa ettenkö pyrkisi tekemään tuollaisia artikkeleita aina kun voisin, sillä itsekin myönnän olevani kirjoittajaprofiililtani varsin inhorealistiseen ulkoasuun ja usein myös ajoittain epäkohtiin pureutuvaa sorttia muutenkin. Toivoisin kuitenkin etteivät aivan kaikki tekisi samaan tapaan asioita, mutta toisaalta taas sitten onhan se kiva huomata että kaikki eivät pyri myöskään peittämään sitä arjellista rappiota mikä Helsingistäkin toisinaan kumpuaa.

Aiheista toisiin palatakseni huomasin että tänään taisi muuten virallisesti se talvi nyt sitten tulla tännekin. Maa on puoliksi sellaisessa vaaleassa kuurassa, vaikkakin lunta on luvattu vasta loppuviikoksi tai ehkäpä jopa huomiseksi. Tuo yöllinen kylmyys kuitenkin yllätti minut jälleen kerran vuosi toisensa jälkeen vähintään yhtä rankasti, eli eilisellä lenkillä olin taas jokseenkin aivan kauhuissani siitä että alkoi taas olemaan kylmää. Paska juttu tämä talvi silloin kun sen ensimmäiset päivät puskevat päälle.

Meneillään on myös muuten eräs todella mielenkiintoinen lukuprojekti, jota olen suunnitellut jo vuosikausia. Nyt kuitenkin olen aloittanut sen ja kenties jos jaksan ja ehdin, niin pyhitän sille oman postauksen tässä ehkäpä seuraavaksi. Sen asian tiimoilta minun onkin siis pakko vain ja ainoastaan todeta että nyt tiedän vihdoinkin miltä tuntuu esimerkiksi New Yorkilaisista kun elokuvissa, videopeleissä tai sarjakuvissa heidän kotikaupunkinsa tuhotaan jonkun suunnattoman ulkoisen vihollisvoiman toimesta ja Central Park, Manhattan tai Wall Street pyyhitään pois maailmankartalta.

Tämä on kuitenkin minun kaupunkini

Helsinki näyttäytyi minulle tällä kertaa entistä harmaampana ja kiireisempänä. Ihan lämmin kyllä oli, mutta muuten aika apea oli tuo yleinen atmosfääri.

Silmiini osui Kalasataman metroaseman lähettyvillä tuo tämänkertaisen postauksenkin otsikkona toimiva lause "tämä on kuitenkin minun kaupunkini" jotenkin omituisesti kirjoitettuna erääseen aitaan. Tuo teksti oli muotoiltu tuohon aitaan jonkinlaisilla lehdillä tai sen tapaisilla, jolloin vaikutelma oli tosiaan äärettömän taiteellinen ja jopa julistuksellinenkin.

Nähdessäni tuon tekstin mietin hetken että osuisiko tuurillani eteeni kenties joku demoni tai itse piru, joka olisi tuon lauseen siihen rakentanut vähän niin kuin loppukaneettina sille että kävi miten kävi ja tapahtui mitä tapahtuikaan, niin kaupunki siitäkin huolimatta kuuluisi pimeyden voimille aina ja iänkaikkisesti. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kyseessä taisi olla vaan jonkun ihmisen tekemä taideteos erään laulun sanoista, jotka sain selville Googlen avulla. Osuvaa analyysiä sen tarkoitusperistä sai kuitenkin aikaiseksi ilman yhtään faktapohjaista tietoa sen alkuperistä.

Nämä ilmat ovat kyllä olleet mielenkiintoisia. Tuntuu vieläkin että meneillään on selkeästi syksy, vaikka ollaan jo marraskuun alussa. Toki salaa toivon kyllä ettei lunta tulisi ollenkaan tänne tänä vuonna, mutta kaipa se lumipeitekin laskeutuu ennen pitkää.

Eräs asia tätä blogia koskien on mietityttänyt minua jo jonkin aikaa. Nimittäin itseäni on joskus huvittanut salaa mielen syövereissä se että miten jotkut tätä blogia lukeneet ja minut tuntevat ihmiset ovat yllättyneet joko siitä mielipiteestä jonka olen täällä esittänyt tai siitä tyylistä ja tavasta jolla olen sen esittänyt. Muutaman kerran olen saanut sellaista palautetta että "tuo ei ole sinun tapaistasi" taikka että "olen yllättynyt että ajattelet asiasta noin", mutta tällaiset palautteet ovat olleet ihan odotettujakin minun puoleltani sikäli.

Aika useasti kuitenkin olen saanut näistä palautteista sellaisen fiiliksen päälle että olen jotenkin käyttäytynyt väärin esittämällä mielipiteeni tuolla tavalla. Mielipiteeni ilmaisua ja tapaa on kuulemma "ihmetelty", joka kaiketi ainakin eräiden tyyppien osalta selittää sen miksi minua tietyissä piireissä pidetään tai ainakin pidettiin ylimielisenä ja egoistisena sekä vaikka minä lohikäärmeenä.

Minusta tässä kaikessa on pohjimmiltaan kyse kaksinaismoralismista ja oikeastaan kasvottomuuden tuomasta sellaisesta. Minusta kaikilla on sellaisia mielipiteitä jotka ovat aika useasti ristiriidassa jonkun toisen käsityksen tai mielipiteen kanssa, vaan aika useasti ihminen tuomitsee toisten mielipiteet enemmän tai vähemmän avoimesti mikäli on niistä eri mieltäkin. Harvemmin ainakaan täällä nettimaailmassa ihmiset ovat hiljaa eri mieltä asioista- useamminkin ollaan hiljaa oikeassa maailmassa ja sitten netin puolella hyvinkin provosoivasti esitetään ne kritiikit ja eriävät mielipiteet toisesta.

Tästä aiheesta kuitenkin nykyisyydessä jaksan jauhaa vain tietyn ajan. Haluan siis jutella jostain muusta, vaikka sekin omalla tavallaan kuuluu ihmissuhteisiin.

Luin nimittäin eilen vielä hiukan tuota horoskooppiteosta, ja koin jälleen sen sisällön ainakin osittain suurelti paikkaansapitäväksi muutamien merkkien persoonallisuuden osalta. Yleensä suoritan näitä persoonallisuusarvioitani ihmisistä vertaamalla tekstiä ja yrittämällä muistella tämän arvioitavan henkilön persoonaa ja suhtautumista erinäisiin juttuihin jotka olen pistänyt huomiolle aikojen saatossa. Minusta siis tuon teoksen jutut pätevät kyllä aika pitkälle toisissa jutuissa näihin vertaamiini persooniin, vaikka täysin vedenpitäviä ne eivät kuitenkaan ole. Voisin siis sanoa että jossain määrin kyllä uskon näihin horoskooppimerkkien persoonallisuusmäärittelyihin keräämäni tiedon perusteella, mutta aina kuitenkin poikkeuksiin varautuen.

New opinions

Kunnon tuulenpuuskat taas olleet tänään liikkeellä. Sentään ihan lämmin ollut, vaikka illasta rupesikin sitten satelemaan aika rankastikin.

Kieltämättä minulla on kyllä edelleen vähän ikävä pitempiä hiuksiani. Olisi kiva omata vähän pitemmät hiukset, tai siis sellaiset keskipituiset mitä minulla oli vielä vähän aikaa sitten. Pitäisi varmaan jättää tässä paikassa nuo parturikäynnit sikseen kun aina lopputulos on sitten jotain ihan muuta kun pitäisi.

Lainasin eräältä tyypiltä muistaakseni tämän vuosituhannen puolella tehdyn horoskooppikirjan. Tämän tein ihan oikeastaan sen takia että halusin nähdä että mihin ajanjaksoon tämä teos nyt sitten laski minut horoskooppimerkiltään- eli toisin sanoen olinko sen mielestä kauris vaiko muistaakseni jousimies. No, tämän teoksen mukaan olin selkeästi kauris ja kieltämättä niistä persoonallisuuden esittelyistä muutamakin homma oli kyllä minusta ainakin erittäin kuvaava siinä mielessä etten saattanut kuin nyökytellä hiljalleen hyväksyessäni sen vastaavuuden oman persoonani kanssa.

Muutenkin tuo teos tuntui kyllä kieltämättä ihan kohtuullisen hyvin paikkaansapitävältä näiltä persoonallisuuskuvauksiltaankin. Toki samalla sitten tuo että 22.12. on sitten tämän teoksen mukaan se ehdoton päivämäärä kauriille syntymäpäivänä puolestaan sekoittaa jälleen aikalailla tätä eri mielipidekenttää uudelleen.

Mutta joo, nyt lähden nukkumaan. Kirjoittelen vähän seikkaperäisemmin asioista kunhan kerkeän.. jos kerkeän.

A brand new week

Joo, taas alkoi uusi viikko ja nyt eletään sitten marraskuun ensimmäistä. Tätä vuotta ei ole enää hirveästi jäljelläkään.

Nukuin viime yön jälleen kerran tuossa sohvalla. Katselin sellaisen elokuvan kuin "Sudden Impact" Clint Eastwoodilta. Se taisi olla kasarileffa ja kuului näihin Dirty Harry-elokuviin.

Se oli oikeastaan ihan kiva leffa eikä ollenkaan huonokaan. Toki se vähän pisti silmään että siinä oli naispääosassa tämä Sondra Locke, joka oli tai siis on Clint Eastwoodin vaimo. Tätä ennen hän ja Eastwood näyttelivät ainakin niissä elokuvissa yhdessä jossa oli se eräs apina ja se moottoripyöräjengi mukana.

Viikonloppukaan ei ole ollut yhtään huono noin säänsä osalta. Oikeastaan on ollut ihan lämmintä ja mukavaa välillä. Saapa nähdä tosin että milloin taas kylmenee ja on ikävää. Tämän viikon torstaina ja perjantaina pitää muuten taas mennä Helsinkiin, mutta (onneksi?) vain suhteellisen pikavisiiteille. Olen oikeastaan ajatellut pyhittää tämän koko viikon lukemiselle erinäisistä turhanpäiväisistä aiheista, eli toisin sanoen "eiks ookin kivaa?".

Katselin Youtubesta sellaisen elokuvan tuossa vähän aikaa sitten noin puoleenväliin nimeltään "Marquis", joka oli Ranskalainen ja äärimmäisen kieroutuneesti animoitu osittain eläinnaamareihin pukeutuneilla tyypeillä ja vahalla. Elokuva kertoi Markiisi De Sadesta, joka oli ihan loogisesti teljetty vankilaan pahojen tekosiensa johdosta. Välillä hän kuitenkin jutteli erektiolleen ja sitten ne muut perverssit eläinhahmot säätivät kaikenlaisia sellaisia juttuja mitä nyt voikaan odottaa Ranskalaiselta pseudo-eroottiselta K12-ikätarran omaavalta pätkältä.

Tuo kyseinen elokuva oli muistaakseni aivan 80-luvun loppupuolelta tai 90-luvun alusta. Se oli kuitenkin erittäin surrealistinen kokemus jo pelkästään senkin takia että siinä tosiaan ne eri hahmot olivat eläimiä, joka kai kieli siitä että kaikki nuo eläimet olivat vähän niin kuin jotain reflektioita siitä mitä ne eri persoonat olivat lopulta sisimmässään sitten kaiken sen alla. Juuri tuo Markiisi itse oli jonkinlainen koira, mutta ei kuitenkaan yhtä epäselvällä tavalla kun Hessu Hopo, joka on erittäin epäselvällä tavalla koira ainakin jonkun virallisen selityksen mukaan. Tietysti muitakin eroavaisuuksia tämän koiramarkiisin ja Hessu Hopon väliltä löytyi, mutta näkisin kuitenkin että painavin eroavaisuus näiden molempien vähintään yhtä fiktiivisten hahmojen välillä täytyi ja täytyy olla se että Hessu Hopo ei ole minun tietääkseni missään vaiheessa alkanut täysin spontaanisti nylkyttämään epärealistisen suurella erektiollaan jotain kiviseinää, johon ilmestyy muutaman sekunnin kuluessa silmät tarkkailemaan tuota epämääräistä toimintaa varsin paheksuva katse pupilleissa.

Mutta joo, vaikka nykyään arvostankin tuollaisia äärimmäisen taiteellisia projekteja, niin nyt taitaa kyllä jäädä tämä elokuva katsomatta kaikesta huolimatta. Kenties sitten jossain vaiheessa jos löydän tuon jostain Porvoon Citymarketista alelaarin syövereistä kahdella eurolla tai jos vaikkapa Agapio Racing Team päättää hoitaa ko. pätkän suomidubbauksen, niin sitten lupaan uhrata siihen jälleen aikaani.