Not in Kansas anymore-

Helsinki hukkuu lumeen.

Lähdin vähän liian aikaisin tänään aamulla duuniin päin. Sain sitten odotella melkein tunnin ulkosalla kun kaikki muut olivat päättäneet tulla vasta lähemmäs kahdeksaa paikalle. Ymmärrän tämän kyllä, mutta minusta oli vähän ikävää kun toimistotiloissa näkyi siivooja askareidensa ääressä ja olisi ollut kivaa jos hän olisi reagoinut vaikkapa siten että olisi ilmaantunut avaamaan oven. En ole saanut kulkukorttia vielä, mutta kaipa se sitten ennen pitkää minullekin myönnetään.

Muuten niin työpäivä oli äärimmäisen seesteinen. Onneksi kuitenkin virastotyöajat 8.00-16.00 ovat ihan inhimillinen aikataulu, mutta se onkin sitten taas toinen asia että kuinka nopeasti pystyy poistumaan Helsingistä itäväylää pitkin tällaisen lumimyräkän ja muutenkin jo perinteiksi muodostuneiden iltapäivä- ja iltaruuhkien johdosta. On kai siis tarpeetonta todeta että vietin monen monta tovia sitten ruuhkan keskellä odotellen että pitkä punaisten perävalojen letka kiemurteli niin kuin verisuonimainen käärme hiljakseen eteenpäin.

Jotenkin kyllä taas tuntuu että tämäkin Joulu menee jotenkin taas niin ohitse. Itseasiassa synttäritkin menevät aikalailla ohitseni, sillä niihin on nyt aikaa vain muutama päivä. En ole kuitenkaan ajatellut nyt kumpaakaan "merkkipäivää" sinänsä tällä kertaa, vaan annan niiden humahtaa ohitse paremman tekemisen ilmaannuttua horisonttiin.

Tänään toimistolla jossa itsekin nyt periaatteessa työskentelen oli muutama asiakas joista yksi heistä vietti virkailijoiden luona noin puolitoista tuntia. Laskeskelin hänen myyntipuheitaan salakorvalla kuunnellen että äijä vietti jaaritellen tälle naisvirkailijalle ainakin sen varttitunnin, jonka aikana hän käsitteli työllistymishistoriaansa, Keravalla sijaitsevaa "kakkosmökkiään" ja koko höpötys huipentui sitten siihen että tuo äijä yritti kysellä tätä vastaanottovirkailijaa treffeille hienovaraisesti vihjaillen että "hänellä oli vielä jotain muutakin annettavaa".

Voisin hyvin kuvitella että tuo mies on saanut naisia jos toisiakin nuorempana jostain hiukan kevytkenkäisimpien naisyksilöiden suosimista paikoista tuollaisella turhanpäiväisellä kosiskelulla. Onhan tuo tietysti ihan kivaa sinänsä sen puoleen että hän jaksoi yrittää, mutta tavallaan olin havaitsevinani että kenties tuon sharmin takana paistoi pikemminkin vieno ripaus suurkaupunki-idyllin takana piilevää urbaania yksinäisyyden luomaa epätoivoa. Hetken mietinkin että olisinko itsekin hänen ikäisenään jonkinlainen konttoreita kiertävä ja naisvirkailijoita nauratteleva vanha pappa, joka kehuisi omistavansa Keravalaisia kesämökkejä sekä omaavansa muutenkin paljon tarjottavaa toimistojen naissukupolvelle.

On valitettavaa myöskin todeta kuinka paljon yksityisasioita kuulekaan tuolla työskennellessään. Toisin sanoen ainakin tämän toistaiseksi lyhyen työhistorian aikana toimistotädit ovat paljastuneet hyvinkin tiivisti juorukelloiksi, jotka näyttävät puhuvan ihan kenenkä tahansa asioista ihan kenelle vaan työpiirinsä sisällä. Siinä mielessä siis monen televisiosarjan luomat stereotypiat pitävät paikkansa.

Huomenna on 21. päivä. Tullessani töistä on kiva ajatella että en käy täällä kuin nukkumassa, sillä 22. päivä on syntymäpäiväni ja tiedän senkin päivän ajan olevani kuin hukkuneena Helsingin kasvottomaan ihmisvilinään ilman sen kummempaa tarkoitusta kuin kai tähänkään asti.

- En storstadsidyll har också sina baksidor.