All I have in common-

David Lynchin "Lost Highway" tuli tänään katseltua yönäytöksenä.

Olen ruvennut miettimään että olisiko kivaa jos täällä meilläkin olisi sellaisia 24/7 auki pysyviä elokuvateattereita, joissa pyörisi vaikka minkälaisia pätkiä kellon ympäri ihmisten katseltavaksi. Olisi jännää vaan heittää takki niskaan ja kävellä lähimmän elokuvateatterin sisään, jonka jälkeen voisi nauttia jostakin elokuvasta täysin siemauksin ihan keskellä yötä.

Noh, tuo Lost Highway ei todellakaan ollut erityisen kevyt katseluelämys. Se oli vaikeaselkoinen, eikä sitä voi millään avata ennen kuin on lukenut suurimman osan IMDB:n keskusteluista ko. pätkää kohtaan sekä myös muutamia Wikipedian artikkeleita. Tuo elokuva oli kyllä nyt niin nimenomaan niin vaikeasti avautuvaa materiaalia, että minun on pakko lukea kaikki oheisinformaatio siitä ennen kuin tajuan yhtikäs mitään sen sisällöstä.

Oikeastaan pitäisi kai mennä myös nukkumaankin. Luulisi että elämässä olisi tärkeämpiä asioita joita pohtia neljän tai viiden aikoihin aamuyöstä, mutta kenties juuri nyt fiktiivisten hahmojen edesottamukset valkokankaalla tuntuvat läheisemmiltä kuin muutamat oman elämäni kuutioiset koukerot. Toki myönnän kyllä että välillä minullekin tulee tuollainen fiilis, jossa fakta ja fiktio ilmeisesti sekoittuvat ja alan epäillä että olenko kokenut moista edes koskaan vai muistanko vain jotain juttuja joita olen itse kehitellyt.

Minulle tuli muuten tänään mieleen eräs asia jota ryhdyin vasta nyt ajattelemaan.

Luulisin nähneeni useampaan kertaan erään vanhan tuttavani- tai no sanottakoon että "lapsuudenystäväni" Helsingissä joitakin viikkoja sitten. Olen enimmäkseen varma että se henkilö jonka näin siinä yhteydessä oli todellakin hän, mutta sillä erotuksella että se ei ehkä kuitenkaan ollut hän. Vaikka se olisikin voinut olla hän, niin siitäkin huolimatta hän oli kovin muuttunut ulkonäöllisestikin.

Kutkuttavinta kenties tuossa tapahtumassa oli se ettei hän tunnistanut minua ollenkaan. Se nyt ei sinänsä ole ihmeellistä, sillä viimeksi kun näin hänet niin taisimme elää noin vuotta 2002. Tämän jälkeen hänkin on kokenut aikamoisia muodonmuutoksia, mutta ehkäpä kuitenkin minä vielä enemmän.

Kuitenkin tuo tilanne kiehtoi minua. Mitkä ovat mahdollisuudet että törmäsin mitä varmemminkin juuri häneen? Mietin muutamaan kertaan että kenties Helsinkikin on liian pieni kaupunki- tai kenties minun elämäni on liian yksiraiteinen ja samalla yhtä pieni, jotta voisin todella paeta ketään tai mitään. Minulla on itseasiassa sellainen teoria, että elämässäni kaikki on eräänlaista näytelmää, jossa tasaisin väliajoin samat henkilöhahmot vaihtuvat selkäni takaa eteen ja tämän jälkeen sitten poistuvat sivuille. Täten on erittäin todennäköistä että kohtaan nämä samat ihmiset ennen pitkää uudelleen.

Nähtyäni tämän ihmisen mietin useasti että tunnistaisiko hän minua enää. Minua askarrutti se kuinka ihminen jonka kanssa vietin aikaa monia vuosia sitten käveli huomaamattomasti ohitseni useita kertoja sekä kenties katsoikin minua ohimennen jossain vaiheessa. Hän ei kuitenkaan kai tunnistanut minua, vaan oli aivan omissa maailmoissaan. Itse kuitenkin huomioin hänet lähes jatkuvasti.

Olen jo pitkään miettinyt, että mitä psykologit sanoisivat tästä kaikesta. Jos toteaisin heille, että luulen elämäni pyörivän itseasiassa enimmäkseen samojen ihmisten ympärillä vaikka kuinka pyrkisinkin heitä pakenemaan vaikka kuinka kauaksi, niin saisinko kenties valmiiksi lääkkeet jonkinlaisen jakomielitaudin oireisiin.

Miten kuitenkin selitetään esim. vuoden 2008 tapahtumat? Miten selitetään tämä viimeisin todennäköisin yhteentörmäykseni? Miten selitetään se että samat ihmiset jotka siirtyvät syrjään yhdessä vaiheessa saavat jälleen palstatilaa elämässäni myöhemmin. Kyseessä ei voi olla se yksinkertainen selitys siitä että kun pyörii samoissa paikoissa, niin samat henkilötkin ilmaantuvat sinne ennen pitkää. Vuosi 2008 osoitti, että vaikka kuinka yrittäisinkin paeta, niin ennen pitkää kohtalo taitaa kuitenkin löytää minut.

Uneni ovat myös muuttuneet omituisen väkivaltaisiksi. Nykyään herään joka päivä erinäisiin painajaisiin ja siihen kuinka sydämeni tykyttää ja laukkaa epämukavasti voimakkaan painajaisen jäljiltä. Melkein alkaa tuntumaan samalta niin kuin niistä tyypeistä niissä Freddy Krueger-leffoissa, jossa ne tyypit eivät saaneet missään nimessä tai halunneet edes nukahtaa tai näkivät kuolettavia painajaisia Elm Streetin viiltelijästä.

Osaan kyllä rationalisoida syyn tälle kaikelle. Tiedän kenties mistä tämä kaikki johtuu, mutta en osaa sanoa että millä sen ratkaisisi. Järkyttävintä kenties asiassa on se että minulla ei edes lopulta ole mitään syytä olla tällaisten painajaisten kohteena, mutta alitajuntani on asiasta aivan eri mieltä.