Heijastumia

Minua on aina kiehtonut ja samalla epäilyttänyt kaupunki niin elinympäristönä kuin asuinkonseptinakin. Vaikka vietänkin aikaa periaatteessa paljonkin erinäisissä kaupungeiksi tavalla tai toisella luettavilla alueilla, niin siltikin tuntuu että pohjimmiltani taidan olla sellainen persoona joka ei kuitenkaan haluaisi asua aivan jonkun keskustan tietämillä.

En muista että kuka on väittänyt kaupunkien ja kaupunkilaisten elämän olevan useasti kuitenkin yksinäisyyden tyyssijoita huolimatta siitäkin että niiden pitäisi olla asukastiheydeltään suuria ja muutenkin ihmisiä pitäisi olla koko ajan enemmän tai vähemmän ns. "lähellä". Se on kuitenkin eräänlainen illuusio, johon liittyy vahvasti kai sekin ilmiö missä mummo voi olla vuosia kuolleena asunnossaan ilman että kukaan huomaa hänen poissaoloaan kunnes sitten kämpästä leijailee epämääräinen haju ja mummo on muumioitunut jo aikoja sitten mainoslehtien väliin.

En ole oikeastaan pohtinut mielessäni kaupunkeja ja niiden syvällisempää koostumusta koskaan ennen. Kuitenkin se lyhyt ja vihamielinen kohtaaminen sen keski-ikäisen miehen kanssa eilen sai minut ajattelemaan asioita siten, että hetken tuntui tuollaisten nopeiden ja voimakkaiden tunteiden leimahdusten olevan eräs osa urbaania elämää niin vankkumattomasti ettei niitä tulisi mitenkään edes huomioida. Oikeastaan voitaisiin jopa väittää että "kaupunkilaisempaa" olisi ollut suhtautua koko asiaan pelkällä olankohautuksella ja jatkaa tätä samaa merkityksettömän materialista eloa suurkaupungin hengityksessä.

Yleensä tuollaiset asiat eivät vaivaa minua ja myönnän että joskus itsekin päädyn kiromaan jotakuta täysin tuntematonta jos hänen olemassaolonsa aiheuttaa minun tekemisilleni jotain ristiriitaa. Kovinkaan moni ei kuitenkaan varmaankaan pysähdy miettimään sitä miten urbaani elämä muuttaa ihmiset eräällä tavalla välinpitämättömiksi tuollaista suhtautumista ja eleitä kohtaan. Se on pelottavaa huomata miten egoistinen ja samalla äärimmäisen hedonistinen elämänmuoto tuntuu kumpuavan kaupungeista, jossa ihmiset usein halveksuvat "maaseudulta" tulleita tai ihan muuten vaan toisiaankin jostain syystä tai toisesta. Oikeastaan tuntuu että tuo kahtiajako "maalaisten" ja "kaupunkilaisten" välillä ei ole ollut koskaan yhtä voimissaan kuin nyt, mutta samalla tuntuu että ihmiset vihaavat ja osoittavat vihansa toisia kohtaan entistä herkemmin ja kohtuuttomammin.

Olen nähnyt kuvia siitä miten New Yorkissa katuun lyyhistynyt ihminen saa maata kadulla pitkiäkin aikoja ennen kuin joku tajuaa hommata jonkun toisen korjaamaan hänet pois. Olen kuullut myös tarinoita siitä miten joku metroon kuollut huomattiin kuolleeksi vasta monien päivien jälkeen. Samaan tapaan minä kiikaroin katuun lyyhistynyttä puliukkoa kiikareilla pitäen sitä eräänlaisena urbaanina lintubongauksena tutkien tilanteessa osallisina olevien reaktioita monen metrin päästä ikkunan takaa naureskellen.

Jotenkin tuntuu että jotain perustavanlaatuisesti huonoiksi ihmisen persoonallisuuden osiksi haukuttuja juttuja kumpuaa suurkaupungeista. Täällä se kaikki tiivistyy ja muotoutuu harmaaksi massaksi, jonka perimmäisin halu on usein itsekäs ja sen verran eristynyt ettei kukaan kumminkaan ole todellisesti mitään muuta kuin eristyksissä.

Osoittavatko tällaiset aatokset minulla olevan kenties jonkinlaista sosiaalista omatuntoa vielä jäljellä. Oli joskus se aikakin elämässäni kun sitä ei ollut tai en toivonut sitä olevan. Usein ihmiset väittävät tällaisten ajatusten kumpuavan siitä jos itse joutuu samaan tilanteeseen, mutta itse veikkaisin pikemminkin tämän johtuvan siitä että taidan yhä edelleen jollain tapaa kokea tarvetta ymmärtää mahdollisimman monia tahoja ja päästä lopulta kaiken ytimeen suurissa määrin.

Saattaa myös tietenkin olla että olen vain väsynyt. Minulla on täällä vielä jäljellä noin kuutisen päivää, jonka jälkeen on aika mennä kotiin. Tiedän jo nyt minne suunnistan melkeinpä ensimmäiseksi kunhan pääsen kotiin (ja käyn avaamassa yhden tilin eri pankkiin), mutta kuten sanottu niin "this confession has meant nothing", sillä lopulta tulen jälleen korvaamaan jälleen yhden todellisuuden vain toisella hyvin samankaltaisella ja samoja stigmoja omaavalla.

This is not an exit. Jälleen kerran.