Vapun 2010 mietelause:

Videopelit, television löyhämoraaliset viihdeohjelmat, epärealistiset odotukset ja minäkuva muun länsimaisen rappiokulttuurin ohella ovat syynä henkilökohtaiseen alemmuustilaamme.

Kenen syy-

Huvittavaa seurata tuon Islannin tulivuorenpurkauksen jälkimaininkeja lentoliikenteen osalta. Täällähän on nyt meneillään äärimmäisen isokokoinen ja rasittava kädenvääntö siitä että kuuluuko muun muassa lentoyhtiöiden maksaa korvauksia siitä että yksittäiset matkustajat eivät juuri silloin ole sillä hetkellä päässeet haluamalleen lennolle. Automaattisesti matkustajien mielestä kun lento ei ole toteutunut, niin sitten myös kaikki siitä aiheutuneet lisäkulut ovat myöskin lentoyhtiöiden maksettava.

Jotenkin tuntuu että tässä on taas kadonnut suuremmalta osalta porukkaa sellainen tietynlainen tilannetietoisuus ja ennen kaikkea kohtuullisuus. Kyseessähän nyt on näin lähtökohtaisesti luonnonkatastrofin aiheuttamasta tilapäisestä lentokiellosta, josta johtuen koneet eivät tosiaan ole päässeet matkaan. Se on minusta ihan kohtuullista että lentoyhtiöt maksavat takaisin toteutumattomien lentojen lippuhinnat, mutta sitten aletaan mennä jo aika rankasti harmaalle alueelle kun ruvetaan vaatimaan vielä sitä että ihmisten lisämajoituksesta sun muista kuluista ryhdytään laskuttamaan lentoyhtiöitä. Jotenkin tuntuu että monilta on kadonnut sellainen tietty tilannetaju, jonka mukaan olisi vain hyväksyttävä että a) toisinaan näinkin ison kokoluokan omaavia luonnonkatastrofeja vain tapahtuu sekä b) niitä ei juurikaan voida estää ja täten eivät käyttäydy mitenkään muuten kuin luonnonlakien mukaisesti. Nyt kuitenkin monet matkatta jääneet ihmiset vaativat automaattisesti korvauksia toteutumattomasta matkastaan ja koska tulivuorta itseään ei voi vaatia korvausvelvolliseksi, niin otetaan tähtäimeen se seuraava (epä)looginen rahahana periaatteella "aivan sama kuka maksaa, kunhan joku maksaa". Ihmiset eivät vain suostu hyväksymään että lentomatkustaminen on lopulta sekin sijoitus, joka omaa riskinsä ja tappionsa siinä tapauksessa että jotain tällaista odottamatonta tapahtuu. Kyse on ns. Force Majeure-ilmiöstä, mutta kovinkaan monihan ei suostu vaan nykyaikana hyväksymään että luonnonkatastrofeja tapahtuu eikä niille löydy mitään konkreettisia inhimillisiä tahoja, jotka olisivat jotenkin tilivelvollisia kaikesta tapahtuneesta korvausvelvollisesti.

Näin laajemmin ajateltuna niin nykypäivänä on vallalla muutenkin tällainen ajattelu, jonka mukaan suurinpiirtein päähän tippuneesta oksanpätkästäkin iltalenkillä on saatava rahallinen korvaus koska se oli jonkun inhimillisen tahon syy. En sitten tiedä että olisiko tällainen korvauskäytäntö rantautunut jostain älyttömän korvausvaateiden ja niihin läheisesti riippuvien oikeusjuttujen maasta, vai onko niin että ihmisessä itsessään alkaa jossain vaiheessa nousemaan vallalla sellainen luonteenpiirre jonka mukaan kaikkeen vähäisimpäänkin vastoinkäymiseen on aina löydyttävä syypääksi joku toinen ihminen tai ylipäätään taho jonka kautta asiasta voidaan sitten hyötyä rahallisesti.

Events

Vappu on piakkoin. Enpä aio kyllä huomioida sitä nyt kovinkaan kummemmin, vaan taidan tehdä jotain kehittävämpää tulevana lauantaina, enkä suinkaan lähteä minnekään. Viime vappuna en muuten muista että mitä tuli tehtyä- sen ainakin muistan että vapun 08' taisin olla muistaakseni lomilla armeijasta, mutta sekin aika meni sitten melko tehokkaasti punkan pohjalla makaamiseen. Muistaakseni vuoden 07' vappu oli edes jotenkin koettavissa oleva setti, jolloin taidettiin käydä syömässä ihan Vaasassa silloisen tyttöystäväni kanssa.

Hiukset pitäisi kyllä piakkoin leikata. Vielä vähän aikaa sitten ajattelin että olisi kiva kasvattaa vähän pidemmäksi nämä, mutta nyt kun ne sitten ovat takatukan ominaisuudessa tässä tilassa niin näkisin että ehkä kumminkin fiksumpaa lyhentää näitä, vaikka kovin lyhyeksi en näitä enää leikkaakaan. Lisäksi kaikki varmasti epäilevät minun olevan jonkinlainen laitapuolenkulkija näillä hiuksilla, vaikka eipä sekään nyt kovinkaan pahalta ennakkoluulolta vaikuta tässä tilanteessa. Suoraan sanottuna ei voisi vähempää kiinnostaa että minkälaisen kuvan porukat minusta saavat mahdollisen hiustenpituuteni johdosta.

Täytyypä sanoa että Helsingissä vierailu jätti kieltämättä jälkensä pitkästä aikaa. Vaikka en erityisemmin "diggaakaan" Helsingistä sinänsä, niin on siinä kuitenkin lyhyinä annoksina nautittuna jonkinlainen outo viehätys. Pitäisi varmaan käydä siellä jälleen vaikkapa katsomassa joku leffa, tosin aika harvoinhan noita leffoja tulee käytyä koskaan katsomassa.

Minusta muuten pitkästä aikaa tuntui että kevät vihdoinkin saapui ihan ensimmäistä kertaa juurikin tuossa maanantaina, eli 26.4.2010, jolloin ilma oli tarpeeksi lämmin ja muutenkin missään ei juurikaan enää näkynyt lunta. Viime talvi oli kyllä melkoista paskaa juurikin tuon pimeyden ja kylmyyden johdosta ja täten onkin todella mukavaa kun tuossa viiden aikoihin alkaa jo pikkuhiljaa sarastamaan aamuaurinko linnunlaulun säestämänä. Tuntuu pitkästä aikaa hyvältä että täällä on vihdoinkin kevät, sillä viime talvi oli kaikessa lumessaan ja kylmyydessään todella pahoja fiiliksiä aiheuttava kokemus kaikenkaikkiaan.

"Mutta pitäähän nyt miehellä kalsareita olla"

Heräilin tuossa kymmenen aikoihin aamusta puhelimen ärsyttävään pirinään. Tuntematon numero ehdottomasti halusi minuun kontaktia, joka sinänsä jo vitutti ajatuksena.

Vastoin tapojani vastasin ja sieltähän alettiin sitten suoltamaan sitä tyypillistä suoramarkkinointipaskaa aivan välittömästi. Jotain vitun kalsareita kauppasivat jälleen, mutta olin vielä niin unen ja absoluuttisen todellisuuden välissä etten jaksanut kuin öristä sinne luuriin että "joo, ei nyt mitään sellasia taaskaan, ei ei..", johon sitten tuon suoramarkkinointijätkä luki varmaan suoraan paperista todella ärsyttävällä tavalla pseudovastauksena- tai ehkä enemmänkin toteamuksena että "NO MUTTA PITÄÄHÄN MIEHELLÄ KALSAREITA OLLA-" jonka jälkeen välittömästi suljin puhelimen. Hetkellisesti mietin että olisiko pitänyt kuitata äijälle takaisin että "mä voin mennä ostamaan kalsareita kaupasta jos haluan ja tsäänssit on suuret että ne on mulla kotonani suojaamassa perhekalleuksia nopeammin kun ne sun vitun Ahvenanmaalais-kusetuskalsarit, saatanan Kölvi". Noh, onneksi en viitsinyt laukaista mitään tuollaista puhelimeen ihan Jees-miehen asenteeni mukaisesti, mutta mieli kyllä teki varsinkin kun ne taisivat pitkällisen hiljaisuuden jäljiltä taas ryhtyä vainoamaan minua alkaen eilisestä illasta. Noh, nytpä en ainakaan vastaa enää taaskaan puhelimeen, ellen tasan tiedä että kuka sieltä oikein soittelee.

Subutex-miehen paluu

No kävinpä katsomassa tosiaan sen Reindeerspottingin.

Päällimmäisenä en kyllä tajua että miksi tuota elokuvaa pitäisi esittää K18-lätkällä, vaan juuri tuollaista materiaaliahan sitä pitäisi huumeidenkäytöstä vapaammin levittääkin niihin pesäkkeisiin jossa potentiaalisia ja kiinnostuneita kokeilijoita löytyisi. Inhorealistinen katsantokanta huumeista ja niiden käytöstä on minusta tehokkain ja ajatuksiaherättävin keino ehkäistä sitä käyttöä sen verran kun se on mahdollista niissä yksilöissä joihin tuollainen puree. Tietysti aina tulee olemaan porukkaa joita kiinnostaa kokeilla huumeita, ja se sallittakoon vaikka sitä totuutta ei tulekaan unohtaa että sillekin on sitten lopulta ne omat seurauksensa ja vain hyvin pienestä- jos juurikaan mistään ei voi syyttää ketään muuta kuin itseään sekä valintojaan. Suosittelen siis tuota elokuvaa ihan siinä mielessä että tuo päähenkilö jotenkin tuntui niin kovin tavalliselta kaverilta että häntä oli jännää seurata. Parasta antia tuossa elokuvassa oli kieltämättä se ulkomailla kuvattu osuus, jonka leikkaus oli kyllä hektisyydessään todella mukavaa katsottavaa. Erittäin lämpimät ja savuisen tajunnanräjäyttävät suositukset siis minultakin Reindeerspottingin suuntaan. Käykää katsomassa.

Toisekseen niin kun olin Helsingissä niin törmäsin johonkin sellaiseen munkkiin. Tyyppi oli ilmeisesti alunperin jostain Oulusta, mutta oli sitten vissiin jo aika monta vuotta ollut jonkun tällaisen Krishna-tyyppisen munkkiporukan jäsenenä. Hän pysäytti minut kadulla kysyen että "anteeksi, ootko sä muusikko?", johon oli pakko vastata totuudenmukaisesti että en ollut muusikko, vaikkakin kenties kaikkea muuta. No, kuitenkin juteltiin siinä sitten kaikkea jännää hänen kanssaan ja tyyppi oli sikäli supliikkimiehiä, että hän yritti myydä minulle jonkinlaisia Intialaisia elämäntaidonoppaita, mutta totesin että minulla on jo nyt aivan liikaa kirjoja joista a) haluaisin eroon sekä b) joita en ehdi edes lukemaan. Supliikkimunkki sai kuitenkin ovelasti käännettyä keskustelun naisiin, ja tämän varjolla usutti minulle jonkinlaisen Intialaisen kirjan nimeltä "Kuningatar Kuntin Opetukset" (the holy teachings of Queen Cunt???), jossa kuulemma pitäisi olla jotain elämänviisauksia naisista. Kerroin tyypille että oikeastaan olin jo oppinut jonkin verran elämänviisauksia ja ennen kaikkea lainalaisuuksia naisista, heidän ajatusmaailmastaan sun muusta- mutta pidin hänen kanssaan juttelemisesta niin paljon että lykkäsin tyypille viiden euron setelin siitä kirjasta. Meillä oli myös tämän munkin kanssa jonkinlaista keskustelua naisista ja oikeastaan aina välillä hän voiteli minua henkisesti viitaten siihen kuinka älykkäältä ja "kokeneelta" kaverilta minä vaikutin. Hän itseasiassa jopa epäili minun olevan noin kolmenkymmenen, vaikka onneksi siihen on vielä vähän matkaa.

Jossain vaiheessa tuo munkki oli kutsumassa minua johonkin juhliinsa ja kertoi että antamani vitonen kuulemma menee johonkin heidän yhteisiin aterioihinsa. Kieltäydyin mielestäni ihan asiallisesti kutsusta, mutta kieltämättä täytyy kyllä myöntää että tuollainen henkisen maailman sutenöörien sanataiturointi ja nöyrä kehuskelu pitkästä aikaa teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Oli hauskaa että täysin tuntemattomat tyypit tuolla tavalla huomasivat minun vaikuttavan henkisen aurani (tai jotain) ja tämän ohella oli kivaa puhdistaa kuvainnollisia syntejään jakamalla viiden euron seteleitä tällaisille "korkeamman ymmärryksen liikkeille".

Ja nyt tämän kaiken jälkeen niin onhan se totta että hiustenleikkuu tekisi vaihteeksi terää. Alan kyllä näyttää hieman takatukallani vähän joltakin muusikolta, enkä osaa soittaa edes kitaraa, joten siinä mielessä falsifioitu imagoni on hiukan vääränlainen. Taidanpa lähteä lyhentämään "lettiäni" jälleen sellaiseen kuntoon ettei ongelmia synny enää vastaisuudessa identifikaation osalta.

Onks Porvoossa jotain Fight Clubia?

Ja ennen kaikkea kuka on Itä-Uudenmaan Tyler Durden?

When deep space exploration ramps up, it'll be the Itä-Uudenmaan liitto that will name everything: The Ali-Vekkoski stellarsphere, The Emäsalo galaxy, Planet Gammelbacka.

All singing all dancing crap of the world!

Luulitte minun varmaan kuolleen ellette tietäisi paremmin.

No, en minä ole kuollut vaan olen pitänyt tauon. Eipä silti, en minä hirveästi usko omaavani minkäänlaisia säännöllisiä lukijoitakaan enää, joten siinä mielessä en koe omaavani minkäänlaista aikataulua jonka puitteissa tietyn postauksen pitäisi aina ilmestyä. Säännöllisen epäsäännöllisestihän tämä setti ilmestyy.

Tänään kumminkin satoi. Se aikalailla vitutti, sillä eilenkin satoi. Kevät on hyvin samanlainen vuodenaika kuin syksy. Samoin alkutalvi on hyvin samanlainen vuodenaika kuin lopputalvi. Tai ainakin se toisinaan voi olla.

Löysin pitkästä aikaa pari hyvää modia tuolle Jagged Alliance 2:lle. Toisen pelasin melkein lävitse ja toisen muuten vaan sain pienen vaivannäön jälkeen toimimaankin. Olin aivan varma että en saisi sitä toimimaan "koska Vista", mutta onnen jumalattaret hymyilivät minulle tänään ja täten mahdollistivat tuon kyseisen pelin saamisen toimintakuntoon. JA2 on muutenkin sellainen peli että se on pakko pelata lävitse tasaisin väliajoin, ja mielellään erilaisilla modeilla höystettynä. Siihen ei millään kyllästy lopullisesti, vaan se tosiaankin on melko addiktoiva kokonaisuus tällaiselle nojatuolikenraalille.

Kuitenkin niin tuo toinen modi jonka latasin, nimeltään Urban Chaos, oli kyllä kieltämättä aikamoista hypetystä täynnä koko juttu. Olisi pitänyt arvata ettei se nyt kumminkaan ole ihan niin laadukkaasti ja loppuun asti tehty kuin vaikkapa tuo pääpeli tai se V.1.13-modi, Wildfire tai monet muut JA2-setit. Itseasiassa tuo Urban Chaoksessa oli hieman naurettavaa se, että sen tekijöillä ei ilmeisesti ollut saatavilla kovinkaan monia naisääninäyttelijöitä (tyypillisesti), ja siten suurin osa modin naisnäyttelijöistä ja vähän miesnäyttelijöistäkin omaa todella absurdit Puhuva Pää-ääninäyttelijät, jotka kuulostavat aivan helvetin monotonisilta ja "tietokoneistuilta". Spontaanit naurunpurskahdukset saattelivat sitäkin pelikertaa, vaikka sitten toisessa ääripäässä minua saattelivat kiroukset, sillä peli tosiaankin on aika helvetin laaja eikä alussa ole mitään hajua että minne pitäisi mennä, mitä pitäisi tehdä ja vieläpä että mistä saa varusteita.

Näin niin kuin oikean elämän viivytystaisteluihin palaillakseni, niin ajattelin lähteä katsomaan leffan ihan Helsinkiin asti varmaan maanantaina. Oikeastaan ajattelin käydä vähän muuallakin, mutta leffan katseleminen olisi hyvä toimi tehdä siinä sivussa. Täälläpäin on myös elokuvateatteri, mutta se ei näytä tuota elokuvaa ollenkaan, joka on todella perseestä mutta samalla kuitenkin ymmärrettävää. Minkäkö elokuvan olen muuten päättänyt mennä katsomaan? Tuon Reindeerspotting-nimellä kulkevan pätkän. Se vaikutti hauskalta ja opettavaiselta (lue: inhorealistiselta) samaan aikaan, joten pakkohan se on käydä katsomassa. Lisäksi tuumin ettei mitään tuollaista ole ennen Suomessa tehtykään, joten on sen siinäkin mielessä pakko käydä tsekkaamassa.

No one gets too far like that-

Ensimmäinen asia jonka saan kuulla silmäni auettua lauantaisena aamuna noin viiden tunnin yöunen jälkeen on että Puolan presidentti on kuollut. Hän oli lennolla kohti Venäjää ja vanhentunut sekä huonokuntoinen Tupolev-kone sanoi itsensä irti ilmalennossa. Taikka sitten pilotin toiminnassa oli jotain vikaa. Enpä muuta tiedä.

Yli 100 ihmistä on kai kuollut? Minusta tuo koko onnettomuus huokuu ensinnäkin ironiaa siinä mielessä että tuo koko Puolalaisen poliittisen eliitin revohko oli menossa jonnekin muistotilaisuuteen Venäjälle, jonka tarkoituksena oli muistaa siellä kuolleita Puolalaisia. Nyt sitten samassa puolet koko Puolan hallituksesta on päässyt pikaisesti pidettävien, omien muistotilaisuuksiensa päätähdiksi.

Elämä täydellinen arvaamattomuus iskee taas ajatuksena. Yhtenä päivänä olet Puolan presidentti ja ajelet lentokoneella ottamaan osaa muistotilaisuuteen, mutta hetkessä kuoletkin syystä tai toisesta ja pyydyt itse muistotilaisuuden päätähdeksi. Eipä ihme että niin moni ihminen sekoaa tämän elämän täydelliseen järjettömyyteen ja ennustamattomuuteen. Eipä tuo Puolankaan presidentti tuskinkaan tajunnut tänä aamuna herätessään että a) ylipäätään kuolisi tänään sekä b) että hän kuolisi vieraalla maaperällä mennessään muistotilaisuuteen vaimonsa ja yli sadan muun kanssa. Tavallaan kai se on melko lohdullistakin että loppu tuli niin yllättäen. Noinhan sen asian olisi kai parasta mennä itse kullakin ilman mitään valmisteluja, ennusmerkkejä tai muutakaan osoitusta tulevasta. Toki se olisi tavallaan aika brutaalia miten elämänsä viimeiset hetket viettäisi totaalisen pakokauhun vallassa jossain lentokoneessa, jonka tietäisi tulevan hyvin väkivaltaisesti alas muutamassa hetkessä selviämisprosentin hipoessa nollaa. Voinpa vaan kuvitella miten Puolan presidentin viimeisten hetkien ajatukset ja verbaalinen kommunikaatio on koostunut ja täyttynyt lähinnä kaoottisesta huudosta ja totaalisista maailmanlopun ajatuksista. Hän on varmasti huutanut täyttä kurkkua siellä lentokoneessa jonkun muun poliitikon murtuessa säestämään sitä "WE'RE ALL GOING TO DIE"-mentaliteetin kaaosta omalla vaikeroinnillaan.

Näin niin kuin muuten niin tänä lauantaina olen kuunnellut paljon kantria. Erityisesti on suositeltava Desert Bandin biisiä "One Step Forward". Myös Meksikolainen Mariachi-musiikki on ollut tänään kovaa kamaa. Tosin näiden asioiden myöntämisellähän ei ole mitään tekemistä Puolan presidentin kuolemalla, mutta näin synkkien aiheiden jälkeen minusta on luonnollisesti helpompaa heittää hieman kevyempää aihetta kehiin musiikista. Enpä kyllä tosiaan keksi mitään muuta järkevämpää jatkuvuutta at the moment.

Zorbas, will you teach me how to dance?

Luin tänään jutun jonka mukaan joku Ruotsalainen meijeri oli haastettu oikeuteen kun sen Jogurttipurkeissa oli mukamas Kreikkalainen mies esittämässä Turkkilaista vaiko toisinpäin. Samapa se.

Kuitenkin niin tuo tyyppi jota kuva esitti oli suivaantunut ja oli haastanut ko. meijerin oikeuteen jostain viidestä miljoonasta eurosta. Ilmeisesti oli ollut kova kolhu että jätkää oli esitelty Ruotsalaisten Jogurttipurkkien kyljessä sellaisena mitä hän ei ollut, ja kyllähän tuon nyt tavallaan ymmärtääkin. En nyt kuitenkaan näkisi ettäkö kyseinen setti olisi aivan viiden miljoonan arvoinen vaurio, eli siinä mielessä tuo melko varmasti sikaköyhä Kreikkalainen tai Turkkilainen jätkä taisi tajuta helvetin hyvän rahareiän Ruotsalaiset oikeuteen haastamalla. Voisinhan minäkin yrittää moista vaikkapa kauppamaalla jollain salanimellä pärstääni jonkinlaisen hevosten tai koirien sterilointiin tarkoitetun ainepurkin kylkeen. Sitten voisin haastaa sitä valmistavan firman oikeuteen siitä että he viittasivat minun ruman gorillamaisen naamani olevan jotenkin olennainen osa eläinten sterilointia.

Tuntuu kyllä että nykyään ja oikeastaan jo aika pitkäänkin niin tällaiset giganttisten rahasummien ympärille nivoutuvat oikeudenkäynnit ovat vähintäänkin tasaisin väliajoin ihan jokapäiväisiä. Olihan täällä Suomessakin jokin aika sitten joku ihmeen oikeudenkäynti, jossa joku julkkis vaati suurinpiirtein 234484848348348 euroa jostain ihan tuulesta temmatusta asiasta. Se mikä kuitenkin on aika huojentavaa tämänkin maan menon huomioonottaen niin on se ettei tuollaisiin vaatimuksiin useinkaan edes suostuta korkeimmillakaan oikeusasteilla. Jäävät siis aika usein rahanahneet pyrkyrit nuolemaan näppejään muutenkin, mutta Ruotsissa kyllä toisaalta veikkaisin että poliittisen korrektiuden nimissä tuo voi muuten hyvinkin mennä läpi niin että humahtaa. Onnea vaan siis sille Jogurttipurkin pärställe uusrikkaan statuksen pikaisesta omaamisesta, vaikka en uskokaan asian satuttaneen häntä ihan niin paljon kun hän haluaakin muiden ymmärtävän.

Nyt tuli muuten automaattisesti mieleen se eräs Lapinlahden Lintujen sketsi, jossa valkoiseen pukuun sonnustautunut mies ja Kreikkalainen äijä istuskelevat Kreikkalaisen baarin ulkopuolella. Sitten he hyppäävät ylös ja valkoinen mies kysyy että "Zorba, will you teach me how to dance?". Sitten alkaa niin perusteellinen Kreikkalainen tanssi todella vetävällä Kreikkalaisten kansantanhulla höystettynä, ettei mitään rajaa.

It ain't solving nothing ( but we've got to roll with it)

Tänään opin sellaisen asian että aivan spontaanisti asioista puhuminen ei aina auta tai helpota tilannetta. Elin vahvasti siinä uskossa että empatiakykyni riittäisivät erään menneisyyden hahmon kanssa paremmin tutustumiseen, mutta pikemminkin koko setti taisi vähän kääntyä päälaelleen ja vieläpä siinä määrinkin että minä olin jälleen sen paha jätkä kaikista yrityksistä huolimatta. Se on vähän ikävä juttu sinänsä että minun tarkoituksenani ei suinkaan ollut näyttää enemmän syylliseltä ja loukkaajalta, mutta niinhän siinä toisaalta aina käy. Mitään todella uutta ei ole auringon alla, vaan kaikki edelleen uskovat tasan siihen mihin haluavat uskoa.

Odotin tuosta juttelutuokiosta jonkinlaista katarsista, jolla oloni asiaa kohtaan helpottuisi. Nyt on todettava että siitä ei kai lopulta ollut mitään hyötyä, vaan olisi kai kaiketi ollut viisaampaan jättää koko homma sikseen. Eipähän sitten olisi ainakaan tarvinnut joutua epäilysten alaiseksi vaikka mistä uudelleenlämmittely-yrityksistä ja salaliitoista. Jotenkin alkaa kyllä tuntumaan että minä olen tasan se viimeinen heppu jolla olisi joitain ongelmia sen asian suhteen josta muun muassa kävimme keskusteluja, mutta mielikuvillehan minä en voi oikeastikaan mitään.

Lupasin kuitenkin itselleni nyt jättää tämän käsiteltävän asian puinnin sikseen kokonaisuudessaankin. "This confession has meant nothing" on lauseena kaikista parhaiten tätä tilannetta kuvaava, varsinkaan kun odotettua katarsista ei sitten henkisesti tai fyysisestikään asiaa ajatellen tullut. Yllättävää, mutta minkäs teet kun kaikkesi yrität asian tiimoilta.

Nyt aion hakea emotionaalisen lapioni ja dumpata tämän asian emotionaalisessa mielessä kaivamaani kuoppaan. Sitten lapioin kymmenen kiloa emotionaalisesti latautunutta hiekkaa asian päälle ja toivon ettei se enää koskaan nouse sieltä ylös kummittelemaan niin kuin eräät asiat ovat elämässäni valitettavasti tehneet. Vaikka olen periaatteessa nämä asiat jo moneen kertaan käsitellytkin, niin näyttää että tänään vasta lopullisesti ollaan sitten siinä vaiheessa että se voidaa kuopata ja unohtaa.

Eli nyt sitten voidaan todeta ensimmäisen ja viimeisen kerran että suhdeasioita ei enää kaivella, yritetä elvyyttää tai muuten vain nostattaa kuolleista tämän blogin sivuilla. Niistä vaietaan nyt hiljaisuudella.

Roadrunner cartoons

Katselin taas tuossa käyttäjätilastojani ja huomasin että viime aikoina täällä on ollut oikeastaan todella vähän kävijöitä. Eräs pitkäaikaisimmista lukijoistammekin, eli AY/CW/Sidewinder/Cottonmouth vai mikä onkaan nykyään on myös lopettanut tämän blogin lukemisen jostain syystä. Kenties hänellekin on keksitty jotain järkevämpää tekemistä monen muun tapaan. Tai kenties hän on lomalla. Vaikea sanoa kun asiahan ei oikein minulle edes kuulu millään asteella.

Tänään syvennyin kuuntelemaan Roxy Musicia. En enää muista että missä vaiheessa tuon Bryan Ferryn ja Roxy Musicin oli tarkoitus tulla tännekinpäin maailmaa kiertueelle, mutta samapa se kun tekisi mieli kenties käydä katsomassa sitä yhtyettä. Ongelmanahan on myös se, että näin kahdenkympin puolessavälissä niin jotenkin omituisesti jonkinlainen keski-ikäinen (enemmän tai vähemmän) herrasmies pyrkii ulos minusta, sillä fanitan jostain kumman syystä sellaisia 1980- ja 1970-lukujen yhtyeitä jotka olivat suurinpiirtein pinnalla silloin kun en edes ollut vielä syntynyt. Voisin kuvitella itseni tilanteeseen jossa menisin sinne konserttiin ja olisin vähintään ekstaasissa Bryan Ferryn saapuessa lavalle, mutta sitten kaikki ympärilläni pitäisivät minua täydellisenä luuserina juurikin sen takia. Ajattelisivat minua varmaan jonkinlaiseksi "poussaajaksi", joka yrittäisi soluttautua keski-ikäisten Roxy Music-fanien keskuuteen paratiisin käärmeen viekkaudella ja vääryydellä. Olisi se tavallaan kauheaa, mutta onneksi säännöllisen epäsäännölliset tuloni estänevät toivon mukaan tuohonkin konserttiin menemisen, eli siinä mielessä on kyllä hyvä kun taloudelliset estot rajoittavat tällaisia impulsiivia päähänpistojani. Minkähänlainen soppa siitä syntyisi jos The Genesis tulisi suomeen jälleen? Onneksihan kuulemma ko. yhtye ei enää keikkaile, tai varsinkaan siinä vaikuttanut Phil Collins ei kuulemma enää rumpuile. Ei The Genesis ole mitään ilman Phil Collinsia.

The avainkortit of our lives

Huitsin kivaa. Pankista tuli tänään joku kirje joka sisälsi taas uuden sellaisen muovisen ja mustavalkoisen avainkortin. Kortin luvuilla on tarkoitus kirjautua pankin internetpuolelle, jos ja kun siellä haluaa hoitaa raha-asioitaan. Viimeksi sain uuden kortin about puolisen vuotta sitten, ja nyt ollaan jo tunkemassa uutta. Sitä edellinen kortti kesti noin 3-4 vuotta, mutta ilmeisesti tuolle pankille on muodostunut noiden korttien uudistamisesta jonkinlainen pakkomielle.

En suoraan sanottuna nyt oikein tiedä että mitä tuollekin kortille tekisi. Kai se pitää ennen pitkää ottaa käyttöön kumminkin.

Olin muuten Helsingissä/Espoossa käymässä tuossa muutama päivä sitten. Oikein kiva reissu kaikinpuolin, mutta pakko myöntää että olen edelleen aikalailla vieraantunut koko pääkaupunkiseudusta ja Helsingistä. Mitä enemmän käyn Helsingissä, niin sitä enemmän haluan vain lukea sen tapahtumista lehdistä. Jotenkin se on omaan mieleen niin kasvoton paikka, johon kulminoituu todella paljon maamme tämänhetkisiä ongelmia. Espoossa taasen pelotti se kuinka joka kadunkulma oli ihan oikeasti täynnä koiranpaskaa joka sentiltä, jolloin täytyi pujotella pitkin ja poikin jottei astuisi mihinkään niistä nelijalkaisten pudottelemista miinoista. Hiukan absurdia kieltämättä moinen juttu, kun olen itse elänyt siinä toivossa että Espoo on Suomen toivoja näin asukkailtaan, mutta näyttääpä vahvasti vähän siltä että samanlainen meno siellä on kuin Helsingissäkin asukkaiden kesken kun koiria kusetetaan pitkin jalkakäytäviä joissa ihmiset sitten tallustelevat 24/7. Tämä tällainen ilmiö sitten puolestaan kielii siitä että porukka ei hirvittävästi ajattele kuin itseään, kun koiraa voidaan tuolla tavalla käyttää tarpeillaan jumalauta saatana keskellä kävelykatua. En mä ole itse vielä näinkin laajamittaiseen ja järjestelmälliseen egoismiin törmännyt, mutta kertahan se on ensimmäinenkin. Toisaalta taas sitten Espoohan on suurelti tuollaista urbaania betonihelvettiä muutenkin, joten senkin ymmärrän että paikkoja ei niin lähellä ole joissa niitä eläimiään voisi käyttää. Kieltämättä ongelmalla on siis luonnollisesti monta eri astetta.

Luin myös bussissa tätä yhtä PK-seudun sisäpuolella ja vissiin vähän muuallakin julkaistavaa ilmaislehteä. Kyseessä ei ollut Nöjesguiden, mutta jotain sen tapaista se kuitenkin oli. Noh, siinä oli kannessa sitten iso juttu siitä kuinka joku kolumnisti neuvoi miten Dildo voidaan oikeaoppisesti desinfioida sen jälkeen kun sitä on käyttänyt sukupuolitaudin vaikutuksen alaisena. Jotenkin tuo kyseinen kolumni oli sisällöltään niin kertova nykyajastamme ja sen tilasta, jossa tällaisistakin asioista on vaan ihan pakko julkaista kirjalliset ohjeet jossain ilmaisjakelulehdessä.

Same old

Mahtava uni viime yöltä. Nämä on pakko kirjoittaa ylös lähes verekseltään, sillä muussa tapauksessa ne sitten unohtuvat täydellisesti.

Ajan Helsingissä raitiovaunulla ja jostain syystä menen sisään väärästä ovesta. Kuljettaja on lyhythiuksinen nainen, joka tulee henkilökohtaisesti tarkistamaan jokaisen matkustajan lipun. Kun hän huomaa että minulla ei ole lippua, hän vihaisesti sakottaa minua kolmenkymmenenkuuden euron suuruisella sakolla. Yritän selittää että en saanut missään vaiheessa tilaisuutta ostaakaan lippua mutta nainen ei kuuntele vaan väittää että minulla on lompakossa kuulemma piilotettuna Helsingin sisäisen liikenteen kuukausikortti. Hetken riitelen hänen kanssaan, jonka jälkeen hän poistuu raitiovaunun takaosaan ja jotenkin ilmeisesti aistin että hän aikoo soittaa poliisit. Pinkaisen välittömästi pakoon raitiovaunusta ja hölkkään pitkin Helsingin keskustaa. Nopeasti vastaani tulee miehen ja naisen muodostama poliisipartio sinisissä haalareissaan, jotka ohitan puolijuosten. Juoksen jonkinlaisen tavaratalon sisään ja siellä rullaportaita ylös. Samassa tuo poliisipartio on jo perässäni ja tajuan että jos pakenen vielä entisestään, niin kiinniottoni tulee olemaan jostain syystä väkivaltaisempi.

Samassa kun käännyn ympäri rullaportaiden yläpäässä alhaalla sijaitsevaa poliisipartiota kohti, toinen poliiseista vetää esiin teleskooppipatukan ja odottaa sen kanssa uhkaavannäköisenä portaikon alapäässä. Tajuan että olen aikalailla umpikujassa, joten nostan käteni ylös ja huudan poliisille törkeyksiä siitä että hän uhkaa minua teleskooppipatukallaan vaikka en ole käyttäytynyt mitenkään väkivaltaisesti häntä kohtaan. Poliisi kuitenkin kuittaa minulle että "höhöhöh, aattelin että jätkä rupee vielä väkivaltaiseksi tossa", ja heti kun laskeudun rullaportaita niin hän ja hänen parinsa kaatavat minut maahan ja pääni kolahtaa lattiaan. Kiroilen vieläkin.

Sitten uneni jatkuu siten että seison keskellä Helsingin keskustaa iso sakkolappu taskussani. Selkeästi olen ottanut jonkin verran osumaa, mutta kykenen kävelemään hiukan eteenpäin ja huomaan edessäni seisoskelevan polkupyöräpoliisin. Menen avautumaan hänelle siitä että minuun on käytetty liiallista väkivaltaa pidätystilanteessa, jonka jälkeen poliisi hymyilee minulle vaitonaisesti ja toteaa että asiaa on aika vaikea todistaa. Tämän jälkeen hän omituisesti tutkii kasvojani puristellen leukaani erinäisten haavojen ja ruhjeiden toteamiseksi. Sitten seuraa jonkinlainen takauma, jossa selitän yksityiskohtaisesti pidätystilannettani tälle poliisille.

Heräsin onneksi tuossa vaiheessa. Uni oli aivan helvetin surrealistinen jälleen kerran, mutta pakkohan sitä on todeta että "can't have it any other way". Yritin kovasti keksiä jonkinlaista selitystä tälle unelle, sillä yleensä kykenen jopa jäsentämään jonkinlaisen pikaisen, vaikkakin ihan rationaalisen selityksen sille unen aiheelle pikaisesti sen näkemisen jälkeenkin. Väittäisin että tämän unen poliisiteema varmasti johtui siitä että katselin vähän aikaa ennen nukkumaan menemistä tuota Maniac Cop -nimistä leffaa, jossa esiintyy todellakin aika ikäviä asenteita omaava murhaajapoliisi. Tämän tällaisen jälkeen tuskinkaan siis kannattaa ihmetellä että miksi tulee nähtyä tällaisia unia. Myös hyvin vilkas mielikuvitus auttaa asiaa negatiivisessa mielessä.