Tilinpäätöksiä

Katselin tuossa tuon Ruutu.fi -palvelun kautta sen dokumentin siitä Kaakkois-Aasian Tsunamista vuodelta 2004. Se koostui selvinneiden tyyppien haastattelupätkistä ja itse kuvaamasta materiaalista tuon tilanteen ajalta.

Jotenkin pisti miettimään se tietynlainen välinpitämättömyys mikä niistä länsituristien toimintatavoista oikein kuohui. Vaikka vaaran merkit olivatkin periaatteessa heti ilmassa, niin aika huomattavasti porukkaa siltikin vain jäi palloilemaan sinne rannoille aivan ennen koko jutun alkamista - eli siis sitä hyökyaaltoa. Myöskin tuntui, että ne sen seudun asukkaat vaistosivat heti sen vaaran ja vedenkin noustua tajusivat lähteä pois rannoilta länsituristien vain lähinnä jäädessä paikoilleen sekoilemaan. Sitten taas kun se varsinainen hyökyaalto iski, niin länsituristi oli heti ensimmäiseksi kamera kourassa kuvaamassa sitä hävitystä kesken sen tapahtuman ja huutelemassa tunnelmallisesti siinä samalla että "OU MAI GAAD! LOOK AT THAT WAVE! OU MAI GAAD!". Ymmärrän tietysti että tuollainen on joillekin hirveän jännittävää, mutta jotenkin tuntui että monelle kamera kourassa heiluneelle länsituristille se koko näytös oli ensiksi erinomainen mahdollisuus päästä kuuluisuuteen kuvamateriaalin avulla, ja vasta tämän jälkeen sitten megaluokan tragedia jossa ihan ensimmäistä kertaa niin kuin oikeasti jopa näki kun ihmisiä kuoli. Olisikohan ihan ensiksi pitänyt yrittää ainakin auttaa niitä veden varaan joutuneita porukoita, jonka jälkeen sitten vasta ottaa se kamera esiin ja ruveta kuvailemaan?

No, eipä kai tästä aiheesta sitten enempää.

Olen muuten taasen viettänyt hiukan aikaa miettien tuota koko viime vuotta näin niin kuin kokonaisuutena. Mieleeni tulikin, että eräs tärkeimmistä asioista joita tuli opittua myöskin jälleen kantapään kautta täytyi olla se kuinka ohut rajaviiva oikeastaan kulkeekaan rakkauden ja täydellisen vihan välillä. Kuinka hetkellistä se sellainen hyvinvointi voi olla, kunnes sitten vuosia toisensa tunteneet ihmiset muuntautuvat hetkessä toisiaan sydänjuuriaan myöten vihaaviksi vihamiehiksi. Toisaalta kenties usein nämä tällaiset kuvatunkaltaiset tilanteet syntyvät oikeastaan pikemminkin siitä, että joko jommallakummalla taikka sitten molemmilla on niin paljon hampaankolossa toistaan vastaan, että sitten kun se viimeinen naula lyödään arkkuun niin kaikki paha veri purkautuu tällä tavalla avoimeksi vihaksi. Eikä sellaisia juttuja oikein enää helposti korjata, varsinkin kun kaikki rakennetut sillat on poltettu jo heti kättelyssä.

Ihmissuhteet ja varsinkin luhistuneet sellaiset on aika jänniä sekä usein äkkipikaisuuksissa toteutettuja juttuja, eikö?

Jotenkin tulee mieleen väkisinkin näistä mietteistä se englanninkielinen lausahdus että "the friends of today are tomorrow's enemies", mutta olen oikeastaan kokenut asian toisinaan päinvastaiseksikin. Sikäli siis tässä asiassa on olemassa positiivinenkin aspekti, vaikka tuntuu että aivan liian harvoin kyllä kokee sitä tuon lausahduksen päinvastaista toimintaa, mutta voitaneenpa sitäkin väittää tapahtuneen.