Empire state.

Tämä on nyt muistaakseni toinen tai kolmas vapaapäivänäni jolloin tuli vietettyä se kokonaisuudessaan Helsingissä.

Varsin hälyyttävä ja samalla yllättävä juttu. Varsin hyvä juttu tämä on kuitenkin kai sinänsä että tuleepa nähtyä kyseistä kaupunkia ja käytyä erilaisissa paikoissa vähän tutustumassa. Useampaan kertaan vastustin kiusausta jäädä mm. Hakaniemessä pois metron kyydistä, mutta ajattelin että sitten että kumminkin joku työkaveri olisi ollut varmaan jossain porttikongissa ostamassa itselleen kahvia tai vastaavaa. Olisin päätynyt johonkin kepeään sosiaaliseen kanssakäymiseen ihmisten kanssa tahtomattani tai mistä sitä tietää jos vaikkapa salaperäinen "puhelinääni" olisi ilmaantunut paikalle. Siksipä pysyin niiltä alueilta pois jotta työasiat ja vapaa-aika nimenomaan pysyivät erillään, eikä mikään maallinen työasia voisi sekoittaa pakkaa.

Kävin eräässä Aasialaisessa ravintolassa syömässä. Tällä kertaa homman nimi oli se että kyseisessä ravintolassa sai tosiaan vaan tilata annoksia, eikä kyseessä ollut minkäänlainen useamman ruokalajin seisova pöytä joihin olen toisinaan törmännytkin. Tilasin muistaakseni jonkinlaista Wokkihärkää, vaikka kieltämättä olisin ollut kiinnostunut jostain todella erikoisesta tuon ruokakulttuurin tuotteesta kun nyt kerrankin sellaiseen ainoastaan annoksia tarjoavaan eksyin. Hyväähän tuo Wokkiannos kieltämättä oli, mutta seuraavalla kerralla kyllä otan jotain mahdollisimman eksoottista listalta ihan vaan kokemusten kartuttamiseksi. Siinä ihan lähellä oli eräs Vietnamilainenkin ravintola, ja nyt tarkemmin ajatellen sekin pitää kyllä vielä kokea jossain vaiheessa.

Säät olivat kyllä aikalailla kylmät. Huomenna kuitenkin jatkuvat työt aivan normaalisti.

Pohdin tuossa vielä että seuraavana vapaapäivänä, eli ehkä jo viikonloppuna voisi mennä käymään Vallilassa tässä jossain vaiheessa. Se on ollut aikalailla tuntematon paikka minulle muutamaa visiittiä lukuunottamatta, mutta kaikenlaista kivaa sieltäkin näyttää löytyvän.

Sometimes, man.. Sometimes.

Ei kukaan sitten onneksi soittanut ja vaatinut (lue: pyytänyt) saapumaan töihin tiistaille. Sain vapaapäiväni, mutta sillä reunaehdolla että eräs nainen töistä soitti minulle kahdeksan aikoihin aamulla ATK-asioihin liittyen. Kysehän oli oikeastaan todella pienestä asiasta, mutta hän nyt sitten järkeili että minulle piti soittaa vaikka vieressä olisi ollut varmasti joku muu jolle asiasta olisi voinut ilmoittaa tai kysellä. Sen siitä kuitenkin vaan saa kun ryhtyy luomaan itsestään avuliasta kuvaa.

Heräsin tosiaan tänään siinä yhdeksän aikoihin. Olin illalla kovinkin väsynyt, mutta nyt sitten heräsin melkolailla normaaleihin aikoihin, vaikkakin olin luvannut mukamas itselleni etten heräisi ennen kahtatoista päivällä.

Hiukan pitempi yöuni oli kuitenkin ihan kiva yllätys. Tuntuu ihan hyvältä saada tämä asia kuntoon, sillä tuon seitsemän päivän työviikon jälkeen en todellakaan ollut ihan parhaimmillani fyysisesti enkä sen puoleen henkisestikään. Se näkyi ainakin täällä blogissa sillä että petin itsekurini siten että tuli heiteltyä tuon viimeisenkin postauksen osalta aika levottomia juttuja ilmoille, vaikka kieltämättä onhan se totta että tuo naikkonen kyllä pyörii mielessäni edelleen. Ei sitä nyt kuitenkaan olisi välttämättä ollut kovin kivaa myöntää näin suoralta kädeltä julkisesti, mutta toivotaan nyt ainakin teoriassa ettei hän lue tätä blogia jos nyt koskaan mistään Dalleereista kuullutkaan.

Huomenna kuitenkin työt jatkuvat perjantaille asti. Tämän jälkeen minulla pitäisi olla maanantaipäivä sille alkavalle viikolle vapaana, mutta tavallaan kyllä toivoisin että se olisikin työpäivä. Tuollaiset yksittäiset vapaapäivät ottavat hiukan päähän, joten sinänsä olisi kiva jos niitä tulisi sitten kerralla enemmän eikä tällaisia yhden päivän taukoja syntyisi muuten ihan menevän putken varrelle.

Extra salty

Seitsemän päivän työviikko olisi nyt sitten takana. En oikeastaan tiedä tässä vaiheessa että perutaanko tuo huomisenkin lomapäivä, vaikka toivoisin ehkä sittenkin että niin ei kävisi koska haluaisin todellakin pitkästä aikaa nukkua vähän pitempäänkin.

Keskiviikkonahan olisi noin muuten taas töitä ihan perjantaihin astikin. Tämän jälkeen setit ovat sitten aikalailla epäselviä, sillä eräs henkilö joka näistä työsuunnitteluasioista vastaa on nyt äkillisesti ilmeisen estynyt hoitamaan tehtäviään, joten hänen tilallaan on se pelätty "sijainen", joka tosiaankin tällä kertaa tarkoittaa yhtä henkilöä jonka pitäisi todellakin vastata aika laajasta kentästä asioita. Jo nyt hänen suustaan ja käsistään on lähtenyt todella luovia ratkaisuja työaikojen sun muiden osalta.

Muuten niin en ole myöskään oikein nukkunutkaan hyvin. Heräilen jokainen yö vähintään kerran tai kaksi, josta mieleenpainuvin esimerkki taisi olla viime tai toissayöltä jolloin tuli nähtyä todella kuumottava painajainen jossa minua jahdattiin pitkin Hakaniemen lumisia katuja. Tuossa unessa Hakaniemi oli oikeastaan vähän niin kuin Gotham City tiettyjen arkkitehtuuristen ratkaisujen johdosta, joten tunsin itseni siinä unessa vähän niin kuin sellaiseksi siviiliksi jonka Batmanin piti pelastaa. Muistan kuitenkin heränneeni yöllä sydän aivan täyttä sataa jyskyttäen ja pyörineeni sängyssä sen jälkeen pitkään.

Olen kyllä aika väsynyt tällä hetkellä noin fyysisesti tätä kirjoittaessani. Viime viikon on tullut aikalailla nukuttua vajailla tunneilla, eikä ole ollenkaan väärin aavistella että lähinnä ainoa aine joka minut on pitänyt liikkeellä on ollut erittäin vahva kahvi. Tästä johtuen luulenkin että vereni on nykyään myöskin koostumukseltaan 5% kofeiinia punasolujen ja veriplasman ohella jos ei muuta.

Vaikka olenkin mahtaillut olevani työnarkomaani ja muutenkin viimeiseni päälle töissä viihtyvä persoona, niin on minua kyllä tähänkin asti vituttanut kohdassa jos toisessa erinäisten "työtoverieni" ajatusmaailmat ja toimintatavat. Aina ei tosiaankaan ole helppoa, mutta sentään voinen tuudittautua sillä että suurin osa työtovereistani ovat sentään ihan kivoja tyyppejä ja huumoriakin ymmärtävät. Nyt kaiketi enää minun pitäisi oppia olemaan huumorintajuinen ja kiva ihminen, niin sitten kenties voisimme saavuttaa työyhteisössämme sen kauan kaivatun Nirvanan tai Titicaca-järven eväsretken.. siis näin kuvainnollisesti ilmaistuna.

Odotan tässä koko ajan että tuo kännykkä pirisisi ärsyttävästi rikkoen seesteisen väsyneen ilmapiirini jollain tapaa. Ehkä kuitenkin tuota kohtalokasta soittoa ei koskaan tule, vaikka eilen se tulikin melkein heti sen jälkeen kun ovesta astuin takaisin työpäivien jälkeen.

Lisäksi nyt taas tuntuu siltä että kevät ei ole lähelläkään toteutumista. Jokin aika sitten nollakeleillä siltä juuri nimenomaan tuntui, mutta nyt kyllä hapottaa taas tämä tiukasti talven kanssa naimisissa oleminen siinä määrin että tekisi mieli painua Swazimaahan vaikka kuinka pitkäksi aikaa.

Toisekseen olen työni puolesta käynyt mielenkiintoisia keskusteluja erään nuoren naisen kanssa. Olemme kaiketi jutelleet nyt noin kuutisen kertaa kaikenlaisesta, mutta ongelmana onkin se että vaikka hän työskentelee samalla firmalle kuin minäkin, niin hänen työpaikkansa sijaitsee kuitenkin täysin toisessa rakennuksessa kuin minun. En ole siis nähnyt häntä kertaakaan, mutta onneksi Facebook on keksitty.

Tuo nuorehko, mutta minua kuitenkin jonkin verran vanhempi nainen vaikuttaa mielenkiintoiselta ja ennen kaikkea tutustumisen arvoiselta persoonalta. Häntä on kuitenkin hyvin vaikeaa lähestyä näistä lähtökohdista ja ongelmaksi nousee vieläpä sekin että en tiedä seurusteleeko tuo neitokainen vai ei. Helsingin osalta nimittäin tilanne on kokemuksieni mukaan usein sellainen että kaikki nuoret naiset tuntuvat suurinpiirtein olevan varattuja.

Tämän asian myöntäminen blogissa on kyllä oikeastaan aika vapauttava kokemus. En ole ennen kirjoittanut tänne mitään näin vapauttavaa siitä kuinka olen kiinnostunut eräästä naisihmisestä, mutta pistän tämän kaiken stressin ja työuupumuksen piikkiin. Minä olisin kieltämättä kiinnostunut tutustumaan tähän naiseen hiukan paremminkin, mutta on vaikeaa hoitaa asiaa siltä osin kuntoon kun kerran mahdollisuuksia kanssakäymiseen ei oikein tarjoudu ainakaan minun palliltani katsottuna. Tämä tilanne on kuitenkin siitä ainutlaatuinen että pitkästä- siis HYVIN pitkästä aikaa tuntuu että juuri tämä ihminen on niinkin kiinnostava että häneen voisi uppoutua jotenkin muutenkin kuin puhtaan platonisella tavalla. On kuitenkin vaikea sanoa mitään mistään tulevasta, sillä hän on kuitenkin niin abstrakti käsite tässä todellisuudessa ettäkö voisin todella sanoa mitään varmaan siitä että olenko sittenkään näissä kuvioissa mitään muuta kuin eräs pahimmista väärinymmärtäjistä ikinä.

Lisäksi pelkään myös sitä että tuo nainen paljastuukin tosiaan lopulta jonkun Helsinkiläisen kanssa seurustelevaksi. Se on itseasiassa jopa todennäköistä, mutta jos tilaisuus tarjoutuu niin aion kieltämättä ainakin yrittää tutustua häneen paremmin jos vaan näen sen saavuttelemisen arvoiseksi tavoitteeksi.

Odottamaton käänne:

Ei lomia sittenkään. Huomenna takaisin pöytien ääreen.

Seitsemän päivän työviikko.

Työnarkomaani minussa kiittää tästä huomionosoituksesta mitä ilmeisimminkin.

Tulitikkumiehen kosto??

Nyt tosiaan tuntuu siltä että tänään on erittäin hyvä sentään se asia että maanantai ja kai tiistaikin on vapaata. Kenties olen iälleni ominaisesti haukannut vähän liian ison palan ja rohmunnut töitä, sillä tämä kuudenkin päivän työviikko on kyllä alkanut nimenomaan tuntumaan ihan työltä näin loppua kohden. Toki aivan mitään suunnattoman vaikeaa ei ole tullut eteen, mutta kyllä kai sen vähäisenkin vapaa-ajan puuttumisen on nyt sitten kumminkin huomannut kun kerran on töissä duunissa.

Tänään Helsingissä oli muutenkin hyvin surrealistinen päivä. Nimittäin eräässä paikassa jonka ohitse kävelin satuin huomaamaan kaksi tyyppiä sheikkaamassa jonkun epämääräisen discobiisin tahtiin sellaisissa Yogi Bear-karhupuvuissa. Toinen karhu oli se pienempi ja hiukan hönömmän ulkonäön omaava, mutta eräässä vaiheessa sitten niiden pukujen alta kuoriutui kaksi naista. Epäilisin että kyseessä oli varmaan jonkun leffan promootiotilaisuus, mutta en sitten jäänyt paikalleni tsekkaamaan meininkiä kun muutakin tekemistä oli.

Eräässä vaiheessa sitten keskellä katua minua vastaan tuli jotakin vielä hämärämpää; nimittäin tässä tapauksessa tällä kertaa eräs nainen pukeutuneena tulitikkuaskin raapaisupinnaksi juoksi ympäriinsä kun toinen nainen pukeutuneena tulitikuksi seurasi häntä. Komeuden hämmennystä lisäsi vieläpä se että heidän perässään juoksenteli joku isompi mies pukeutuneena palomieheksi. En ole aivan varma että mihinhän tuokin liittyi, mutta kaiken logiikan mukaan sillä varmaan yritettiin joko promotoida tulitikkuja tai varmaan varoittaa lapsia leikkimästä tulitikuilla yleisillä paikoilla spontaanien tulipalojen ehkäisemiseksi.

Olen kuitenkin jo onneksi osannut varautua tällaisiin tilanteisiin, sillä niitä tulee muodossa jos toisessa eteeni lähes koko ajan. Olen alkanut uskomaan myöskin monen muun elämääni säätelevän teorian ohella siihen että aina välillä elämäni ilmeisesti synkronoituu yhteen ulottuvuus-X:n kummajaisolentojen kanssa samaan tapaan kun Silent Hilleissä se maailma muuttuu aina välillä tavallisesta kyläpahasesta helvetilliseksi demonimaailmaksi.

Nyt lähden kuitenkin nukkumaan. Täytyy kuitenkin sanoa että tällä hetkellä kellon iskiessä yli yhtä YÖLLÄ, niin ensimmäistä kertaa mieleeni tulvii ajatuksia siitä kuinka ei todellakaan ole kiva herätä töihin viikonloppuna.

:(

Rentouttavaa viikonloppua

Tänään perjantaina kieltämättä olin ja olen ollut aikalailla niissä kuuluisissa perjantain fiiliksissä. Tämä tällainen huuma kesti kuitenkin tasan niin kauan kunnes tajusin että minähän menin huomenna ja sunnuntaina töihin. Ensimmäistä kertaa vähän itkettää että menin lupautumaan moiseen, mutta kyllä varmasti huomenna aamulla duunissa kahvikuppi kourassa taas alkaa vähän helpottamaan.

Kahtena viimeisenä päivänä on mennyt aika myöhään. Säätkin ovat taas kylmenneet ja kauan odotettu kevät siirtynyt taas kauemmas horisonttiin talven pitäessä kiinni tästä lokaatiosta viimeisillä hampaillaan viimeaikaisista positiivisista päivistä huolimatta.

Tänään eräs ilmeisen julkisesti Sipoolainen juoppo heitettiin bussista ulos. Huomasin hänen pyrkivän ulos eräästä kuppilasta Helsingissä juuri sopivasti samoilla leveysasteilla minne minäkin olin saapunut, jonka jälkeen tyyppi sitten hoilotti ympäriinsä pitkän aikaa sitä kuinka oli odottanut neljättä tuntia bussia kotiinsa. Hän yritti nousta johonkin Haminaan menevään bussiin, mutta sinnekään hän ei joko päässyt sisään taikka sitten hän tajusi sen olevan väärä bussi. Tästä viisastuneena tyyppi yritti kivuta keskelle ajotietä ja lähteä kuulemma varoittamaan joko a) muita ihmisiä tai sitten b) tämän Haminan bussin kuljettajaa että hänen omien sanojensa mukaan ihmiset eivät yrittäisi kivuta sisään "väärään paikkaan menevään bussiin".

Olen nähnyt tuon tyypin eräässä yhteydessä ennenkin. Hän sitten kumminkin pääsi sisään Porvoon bussiin ja melusi siellä kovaäänisesti minun ollessani suurinpiirtein puoliunessa koko matkan ajan. Huomasin kuitenkin että tämä Sipoolainen herrasmies oli kaiketi saanut nekkuunsa taikka sitten se oli paikattu aikoja sitten, sillä keskellä pärstää oli hirveä vekki kuten asiaan ilmeisesti kuului.

Lopulta naispuolinen kuljettaja kyllästyi tuohon mieheen ja about Sipoon kohdilla heitti hepun matkoihinsa. Tähän olin tyytyväinen- paitsi että Sipoolainen "kaljanjuojamies" kuittaisi ulosheitot tyylikkäästi toteamalla että hän olisi muutenkin jäänyt tässä pois. Noh, olimmehan teknisesti ottaen silloin kai Sipoossa, joten suurta menetystä ei hänelle ajallisesti kai koitunut.

Eilen minua illalla samaisessa bussissa tuijotti joku epämääräinen ilmeisen Porvoolainen blondi. En tarkalleen osaa sanoa kuka hän oli ja miksi minun pärstäni häntä kiinnosti. Hän kuitenkin sivusilmällä tsiigaili minua ja tulkitsin jopa jonkinlaista mielenkiintoa hänen osaltaan minun olemustani kohtaan. Se toki saattoi olla jopa halpamaista halveksuntaa minua kohtaan, mutta olin niin väsynyt että en jaksanut jatkaa mitään söpön Porvoolaista silmäpeliä minkään viileän kuningattaren kanssa.

Voidaan taas kai kysyä näin omasta puolesta että mitä merkitystä näilläkin päivillä on mukamas taas kokonaisuuden kannalta ollut? Tällaiset päivät saavat uskomaan että elämä(ni) on tosiaankin vain täysin satunnaisia tapahtumia nivottuna yhteen päivästä toiseen ilman mitään järkeä tai logiikkaa muutenkaan.

A.K.A. "Vanavedessä"

No tuota, viimeisen 72 tunnin sisään on mahtunut törkeän ilmeisesti nahkafagotilla tai jollain muulla musisointivälineellä melkein rahastusyrityksen kohteeksi joutumisen (metrossa) ohella sään lämpeneminen sekä sitten myös "töissä duunissa"-puolelta uuden aivan varman de facto-verivihollisen ilmaantuminen. Arvasin kyllä että joku vetäisi herneen nenäänsä siitä mitä tuli tässä päivänä eräänä kirjoitettua tietyn jutun jäljiltä, mutta aion puolustautua sillä että minäkin olin niin väsynyt, stressaantunut ja sovitaan vielä vaikka että menkatkin oli tulossa jotta saataisiin sitä kipeästi kaivattua sympatiaa eli ymmärrystä mikäli nahkurin orsille päädytään. Tuskin kuitenkaan päädytään, sillä ei näemmä kovin moni muukaan päädy vielä isommista sekoiluista.

Säät ovat tosiaan lämmenneet ja tämä on houkutellut metroihinkin kaikenlaisia matkustajia kaltaisteni kummajaisten ohella. Nimittäin jostain päärautatieaseman tienoilta ilmaantui tuossa päivänä eräänä eräs heppu ja hänen naisensa samalla asettaen viereeni pienikokoisen kaiuttimen vai minkä ämyrin nyt onkaan. Hän iski minulle salamannopeasti silmää kun epäilin hänen pikemminkin vetävän laukustaan jonkun viidakkoveitsen, palopommin tai konepistoolin. Hän kuitenkin vetäisi vielä laukustaan sellaisen klarinetin vai minkä soittimen nyt olikaan ja pienestä kaiuttimesta alkoi kuulumaan sellaista hissimusiikki-versiota tästä Eric Claptonin "I just called to say I love you"-biisistä, johon päälle mies soitti sitten tätä klarinettiaan.

Soitto jatkui tasan yhden pysäkinvälin verran, jonka jälkeen nainen keräili rahaa ja he häipyivät jonkun aseman tienoilla. Tämä oli niitä tosielämän "WTF"-momentteja, joita olisi voinut kruunata kenties vielä jonkun alastoman miehen ilmaantuminen Metroon. Tai kenties vielä parempi juttu olisi ollut että minä olisin ollut se alaston mies vieläpä huomaamattani.

Olen muuten myös huomannut nyt tässä työn ohella naisasioista puhuttaessa että taidan nimenomaan olla siitä "äidit tai tyttäret tykkää"-kahtiajaosta juurikin se äitien tykkäämä. Sikäli tämän tiedon karttuessa taitaa olla fiksusti viisaampaa ryhtyä vanhempien naisten perään käveleväksi, sillä nuoret naiset eivät ihan oikeasti ole minusta kovinkaan kiinnostuneita. En tarkalleen tiedä mistä tämä johtuu, mutta niin se nyt vaan näyttää olevan.

There's nothing else you can do-

Niinhän siinä sitten kävikin että Helsinkiä en päässyt karkuun vaikka maanantai onkin tai siis olikin vapaapäiväni. Ajelin ihan huvikseni Metrolla itäkeskuksesta Ruoholahteen ja takaisin ihan vaan tutkimusmatkailun nimissä. On hyvä vähän tietää tuon metroverkon erinäisiä käyttömahdollisuuksia noin muutenkin, joten sinänsä Espoon rajoille ajeleminen metrolla on kyllä ihan hyvä idea näin melkein kertaluontoisesti.

Kävin ostamassa pari pakettia tuontikahvia eräästä mestastakin. Sinänsä aika ironista että tämä on sitä samaa kahvia mitä ostelin ja ostelen aina Ruotsissakin vieraillessani, joten sinänsä tavara on tuttua ja maku erittäin kiva. En olekaan juuri tätä merkkiä ostanut pitkään aikaan, joten voin sanoa että heti kun pääsin kotiin niin keittelin kahvit juurikin siitä. Ostin myös paketillisen jotain muuta tuollaista saman merkin Arabicaa, mutta sitäpä en avaakaan kunnes tämä entinen on loppunut.

Nyt kai kuuluisi miettiä sitten sitä että eikös olekin kiva viettää vapaapäivää näin viikon alkajaisiksi ja muutenkin keitellä kahveja omassa rauhassa muiden käydessä töissä? No, ei todellakaan ollut oikeastaan kivaa olla kotona, sillä outo velvollisuudentunne kiusasi minua pitkin matkaa vaikkakaan se ei ennen ole minua niinkään häirinnyt. Se on ikävä tunne, mutta onneksi siitä pääsee tavallaan ehkä eroon jo huomenna.

Pimeä itä-

Maanantai on vapaapäivä. En saanut mitenkään ketään ratkaisevaa henkilöä taivuteltua hyväksymään sitäkin päivää työpäiväksi, mutta kuulemma viikonloppu alkavalla viikolla olisi sitten työtä näin poikkeuksellisesti. Lähden kuitenkin normaalisti käymään Helsingissä.

Tänään otsikoissa oli siitä Sipoon ampumatapauksesta, jossa pariskunta oli menehtynyt Nikkilän lähellä. Ilmeisesti pariskunnan mieshenkilö oli teon takana ampumisen muodossa, eikä se sinänsä kuin itse tapahtumakaan ihmetytä minua ollenkaan. Tällaisia odottamattomia väkivallanpurkauksia näillä alueilla on ollut lisääntymään päin aina välillä, eikä todella kai voi sanoa ettäkö Sipookaan olisi niistä täysin vapaa.

Poliisitiedotteessa kerrottiin että "Sipoon ampumistragedian taustaksi on selvinnyt taloudelliset huolet ja huoli tulevaisuudesta". Hiljaa luettuani tuon lauseen tiedotteesta nyökkäsin, sillä pelkään että nämä kaksi ihmistä olivat todellisuudessa saaneet vain liiallisen annoksen katkeransuloista Sipoota, eivätkä enää löytäneet tavanomaista ulospääsyä.

Minun piti puhua jostain aivan muusta kuin siitä mistä nyt aloinkaan kirjoittamaan. Julkaisen kenties sen postauksen vähän myöhemmin. Pääsin eilenkin melko myöhään töistä ja menin nukkumaan vasta kahden aikoihin eräistä syistä, mutta tulikin sitten heräiltyä tuossa kymmenen aikoihin aamusta.

Voin kuitenkin todeta kaikille katkerille vihaajilleni jotka varmasti tämänkin tapauksen tiimoilta blogiini osuvat ennen pitkää, että onneksi minulla tai kenelläkään läheiselläni ei ollut tapauksen kanssa mitään tekemistä. Kai kuitenkin ennen pitkää tulen kuulemaan siitä yksityiskohtaisemmin, mutta tällä hetkellä en voi todeta mitään muuta kuin että henk.koht. minulla ei ollut sen kanssa mitään tekemistä.

Voikaamme siis hyvin.

Syvenee?

Työnarkomaanius on siitä ikävä juttu, että vaikka töitä ei saisikaan tehtäväkseen ihan niin paljon kun odottaa, niin kumminkin nekin työt mitä saa täytyy tehdä niin hyvin kuin taitaa.

Tämän faktan siivittämänä olen jälleen huomannut että niin moni asia on jäänyt hoitamatta. Muutaman laskun olen unohtanut maksaa, sähköpostiviesteihin en ole vastaillut sekä tämän ohella sitten muuten vaan työasiat pyörivät koko ajan mielessä. Sikäli kun yksityiselämä on kaatopaikan tasolla, niin sitäkin suuremmalla syyllä yrittää hoitaa hommansa hyvin ja jättää yksityiselämänsä sille tasolle missä se nyt sitten onkaan. Sovittakoon että annan sille tekohengitystä kun tai jos ehdin. Tällä hetkellä on siis ihan sopivaa sanoa että yksityisasiani ovat "koomassa" until further notice, eiks niin?

Mielenkiintoista on kai myös se että olen huomannut itsessäni aivan uusia puolia huolimatta siitä että kotona haluankin olla enimmäkseen omissa oloissani tällä hetkellä. Nimittäin työpaikalla sosiaalisuuteni nousee aivan uuteen potenssiin ja muutenkin korostuu aivan eri tavalla kuin vapaa-aikana, jolloin suurinpiirtein murahtelen vain ihmisille paheksuvasti ja suunnittelen kaikenlaisia "koiruuksia" tehtäväksi vapaa-ajalle jota minulle ei onneksi ole aivan hirvittävästi suotu.

Että pitemmittä puheitta tällä jatketaan ja viikonloppuna sitten lisää.

Voikaa hyvin.

Se upp för halka?

Ilmat ovat täysin odottamattomasti lämmenneet. Nyt sataa vettä ja katoilta putoilee valtavia lumimääriä ihmisten niskaan joka hetki. Nyt pitää olla oikeasti aivan helvetin varuillaan ettei päädy jonkun lumimassan muussaamaksi. Toisaalta jos tämän blogin käyttäjänkunnalta kysyttäisiin, niin varmaan 75% pitäisi sitä itseasiassa persoonaani vahvistavana kokemuksena mikäli jäälohkare muussaisi minut. Poliisi ja ambulanssihenkilökuntakin pitäisi sitten sitä varmaan vaan hauskana vitsinä.

Kuitenkin niin huomenna taas töihin lepäämään rankan viikonlopun jäljiltä, eikös niin? Siltä minusta ainakin nyt tuntuu, sillä muussa tapauksessa en kai tällaisia julkisesti kaikkien nähtäväksi kirjoittelisi.

Olen kyllä aikamoinen kummajainen kaikesta huolimatta. Saatan olla myös Tri. Jekyll ja Mr. Hyde.. VAROKAAHAHAHAAHAHAHAHAHAHAH!

Blue Velvet?

Katselin lävitse sellaisen David Lynchin elokuvan nimeltä Blue velvet. Se oli pitkäaikaisen odotuksen huipentuma, mutta jälleen kerran oli todettava että tässä tulee taas kestämään kunnes todella ymmärrän muutaman kohdan koko elokuvasta.

Muistaakseni tuo Lost Highway, eräs Lynchin myöhäisemmistä tuotoksista, oli ihan samanlaista varhaiseen hämärätilaan vievää materiaalia. Sekin olisi lähes heti perään pitänyt katsella uudelleen jotta sen sisältöä olisi ymmärtänyt. Tämän Blue Velvetin kanssa oli oikeastaan ihan sama homma.

Luin elokuvaa koskevan artikkelin Wikipediasta, ja se jossain määrin auttoikin tilanteen tuomisessa takaisin aisoihin. Tuossa leffassa oli muuten jälleen pääosissa tämä Kyle Macclah..Kyle McHlan.. eikun siis Kyle MacLachlan. Hänhän oli tuossa Lynchin siinä Twin Peaksissakin, joten on ihan loogista että luottonäyttelijän roolissa oleva heppu päätyi tuollaiseenkin sitten.

Sinänsä hälyyttävää että täytyy lukea pari juonipaljastuksiin keskittyvää artikkelia ennen kuin tajuaa noista leffoista yhtikäs mitään. Ilman moista paljastusta olisin varmaan ollut ehkä kuitenkin vähemmän sekaisin kuin Lost Highway'n jälkeen, jonka loppukin oli jo jotain niin erikoista että silloin koin olevani todella eksyksissä koko leffan pointin osalta. Jos siis sellaista koskaan hänen leffoissaan onkaan.

And that's how it all started

Perjantai.

Aamulla minua kohtasi aloittelevan työnarkomaanin suoranainen painajainen: töistä myöhästyminen. En tarkalleen tiedä mitä meinasi tapahtua, mutta en herännyt herätyskellon soittoon jotta olisin ehtinyt lähtemään ajoissa matkaan. Lisäksi noin sekunnin murto-osan kuvittelin kellon olevan 05:37 kun se olikin todellisuudessa 06:37.

En oikein tiedä että mitä tapahtui tai siis lähinnä meinasi tapahtua. En kai herännyt herätyskelloon, joka on sekin aika pelottava ajatus sinänsä. Sydämeni jyskytti aikalailla koko matkan ja juoksin metroonkin. Metrossa kuitenkin huomasin että ehdin ihan hyvässä ajassa paikalle. Kaikki ei ollut siis menetetty, vaikka myönnän että Metrossa uppouduin myös hetkellisesti miettimään että minne vastapäätä istunut ilmeisen aasialaisperäinen nuori nainen olikaan menossa.

Eräs läheinen henkilö jonka kanssa juttelin tästä alkaneesta tarpeestani tehdä vitusti töitä esitti sellaisen ajatuksen että tällä tavalla yritän kompensoida olemattomassa tilassa olevaa yksityiselämääni. Hän on ehdottoman oikeassa, vaikkakin tosiasiassa tässä on nyt kyse ihan yksinkertaisesti näyttämisen halusta sellaisia kunniattomia paskiaisia kohtaan jotka ovat väittäneet minua jollain tapaa vätykseksi menneisyydessäni. Myönnän kyllä että monessa asiassa olen hitaasti lämpiävä, mutta kerran kun pääsen vauhtiin niin yleensä putki pysyy kauan päällä hyvin intensiivisellä liekillä.

Tai no, ei ehkä niinkään voi sanoa ettäkö ihan oikeasti omaisin jotain näyttämisen halua jotakuta menneisyyden hahmoa kohtaan. Pidän tällä hetkellä ilmeisesti työtehtävistäni tarpeeksi jotta haluan tehdä niitä lisää, vaikkakaan en ole varma että haluanko tehdä tätä kovin kauaa. Tietysti aivan kaikkea ylityötä minun ei anneta edes tehdä sääntöjen johdosta, sillä minulle on nytkin tullut valituksia ja jopa erimielisyyksiä työtoverieni kanssa erinäisistä tauoista sun muista. Erään naisen mielestä minun (omasta tahdostani) tauottomat työaikani ovat kuulemma "epäinhimillisiä" ja luovat jo sinänsä epärealistisen kuvan ihmisten jaksamisesta. Onneksi kuitenkin hän on aikalailla vähemmistönä tämän mielipiteensä kanssa ja voi aivan avoimesti ammuttaa itsensä jonnekin missä hänen mielipiteillään on aitoa humaania arvoa.

Tuntuu kuitenkin että työasioista keskusteleminen sinänsä on aika tylsää. Se on minusta ahdistavaa jutella näistä asioista, sillä nykyään minun on äärettömän vaikeaa saada aikani kulumaan kotona työvuorojen välillä. En suoraan sanottuna ymmärrä että miten tai miksi joku voi mukamas sanoa ettei ihminen saisi tehdä ylitöitä jos hän kerran niin kovasti tahtoo- tässä suhteessa siis työlainsäädäntö on ihan perseestä jälleen kerran tässä maassa. Ihmisten ei anneta tehdä ylitöitä vaikka he niin haluaisivat, sillä muussa tapauksessa he voisivat vaikka rikastua tai täyttää elämäänsä omasta mielestään varsin mielekkäällä tekemisellä. Toki poikkeuksiakin löytyy, mutta minä olen selkeästi se poikkeusyksilö näin niin kuin poikkeuksellisella mielipiteellä.

Muistan tässä vaiheessa analyysiäni ensimmäistä kertaa kun juttelin pomoni kanssa. Hän alleviivasi minulle kovasti sitä kuinka hänen työntekijänsä ovat niinkin kovia tyyppejä että a)eivät mielellään jää kotiin sairastuessaan sekä b)eivät edes ilmoita sairastumisistaan, vaan saapuvat normaalisti töihinsä sen kummemmin asiasta valittamatta.

Selkeästi hänellä on jonkinlainen ideaalityöntekijä roolituksena mielessään. Olen pitkään miettinyt että ehkäpä tuo mies on jonkinlainen paholainen hilpeän pyöreän ja pälvikaljun omaavan lupsakan hepun hahmossa, jonka tarkoituksena on jälleen vain saada minut erinäisiin selkkauksiin asioiden monimutkaistamiseksi. Hänellä kuitenkin näyttää selkeästi olevan korkea työmoraali, ja niinhän sitä pitää esimiehen asemassa ollakin. Ymmärrän kyllä myös aivan hyvin asemani yhtiön palveluhierarkiassa enkä missään nimessä kai pure ruokkivaa kättä.

Muistaakseni puhuin puhelimessa hänen kanssaan keskiviikkona. Hän kyseli että kuinka olin viihtynyt ja miten olivat työtehtävät menneet. Myönsin olevani oikein elämäni kunnossa kaiken johdosta ja kuinka mitään ongelmia ei ollut, vaikka olinkin salaa jo mentaalitasolla harjoitellut tämän tilanteen varalle. Toimin kuitenkin nyt tilanteessa tasan niin kuin olin ajatellutkin enkä ilmaissut tyytymättömyyttäni.

Myöhemmin luin että tämä pomoni on palkittu entisessä työpaikassaan "reiluna esimiehenä" tehtäviensä hoitamisessa alaistensa johdosta. Toki monet ylistävät häntä, mutta en edelleenkään saata päästää mielestäni sitä mahdollisuutta että hän on vain jonkinlainen pahis verhoutuneena lupsakkaan naamioon vain odottaen minun sysäämistäni kielekkeeltä alas kohti suurta ja tunnistamatonta kallion reunamaa.

Kill city kills

Päällimmäisin ajatus tänään oli ja on kai edelleen se että miksi tämän päivän piti olla vapaata. Ihmeellinen pätkäisy oli tämä tässä tänään kehittävän ja tuotteliaan työviikon väliin, joten kyllä sinänsä vähän itkettää kun huomenna kumminkin pitää mennä töihin ja tänään sitten ei mennä. Itkuja, potkuja ja raivareita on siis luvassa.. onneksi huomenna kumminkin on luvassa viikonloppu. Perkele.

Kai tällainen "kolme päivää töitä, yksi päivä vapaana ja sitten taas töitä päivä ennen viikonloppua"-tahti kumminkin joillekin sopii. Kaikki taitavat tykätä lepäillä nämä ajat ainakin työtoverieni riveistä.

Itse en voi oikein kertoa mitään fiksua mistään. Söin tänään pitkästä aikaa kalaa tonnikalapihvien muodossa ja kuuntelin musiikkia Youtubesta. Näin myös unta viime yönä jossa minulta tultiin kysymään että miksi minulla oli päässäni keltaiset aurinkolasit. Minähän en todellisuudessa omista moisia, mutta siinä unessa ilmeisesti omistin sellaiset ja meneillään oleva vuodenaika oli muuten kesä.

Lisäksi olen tullut siihen tulokseen että nuo Helsingin metrot ovat aivan helvetin liian räikeitä väreiltään. Ne ovat nimittäin oransseja, jotka sinänsä ovat tietysti ihan kivoja ja piristäviäkin vaikkapa nyt harmaiden talviaamujen piristykseksi, mutta fakta taitaa olla kumminkin se että ennen pitkää ne alkavat aiheuttamaan päänsärkyä liiallisen värinkäytön jäljiltä. Muistaakseni jossain New Yorkissa ne metrot ovat harmaita ja sinisiä, jotka ovat sinänsä ihan fiksu värivalinta hillityksi välittyvän olomuotonsa ansiosta. Göteborgissahan ei sitten puolestaan ole metroja, vaan pelkästään ratikoita, busseja sekä ns. "lähijunia".

Uudet uhkakuviot

Kenties työnarkomaniasta tai siis lähinnä sen suhteesta minuun itseeni ei ole ollenkaan kaukaa haettua puhua aiheena tänään.

Olen huomannut että kaikenlaiset lomat ovat ruvenneet suoraan sanottuna vituttamaan minua nykyään. Tänään koin pinnallisia masennuksen oireita kun huomenna on loppiainen enkä voi mennä töihin. Monet naispuoliset kanssatyöskentelijäni olivat asiasta hiukan huvittuneita, jonka koin itsekin hetkellisesti huvittavaksi.

Joulun aikaan on liikaa lomia sun muuta paskaa. Työpanos kärsii jatkuvasti näistä lomista ja suorittamien laskujeni mukaan seuraavakin työkausi on itseasiassa nelisen tuntia lyhyempi kuin tämä seuraavalla viikolla päättyvä. Tämä on aika paska juttu, mutta sain kuitenkin viikonlopullekin järjestettyä lisää töitä.

Kiirettä siis pitää- työnarkomian oireista huolimatta. Olen myös huomannut että entistä suurempi määrä työtovereistani ovat jostain syystä naisia, mutta sehän ei haittaa yhtään. Tänäänkin keskustelimme niinkin hysterisen miehisistä aiheista kuin horoskoopeista sekä syntymäpaikoista. Eräs työtoveri salanimellä "S" paljastui Sipoolaiseksi, jonka johdosta koin asemani varsin ahdistuneeksi.

Lisäksi se eräs varsin kiinnostava puumaiässä oleva toimistoblondi ei suostu juurikaan olemaan kanssakäymisissä minun kanssani. Hän on kyllä ihan luontevan kiinnostava, mutta kovin sulkeutunut ja siksipä täten vaikeasti lähestyttävä.

Noh, eipä sillä niin väliä olekaan että miten minun käy tässä asiassa. Pääasia että töitä riittää.

Heräilin muuten tänään jo neljältä enkä kyennyt enää menemään nukkumaan kun ajattelin työasioita pitkin öitä. Tällaisia öitä on tullut kuvioihin viime aikoina enemmänkin, mutta nyt vasta tiedostan tämän todelliseksi ongelmaksi.

Viikonloppuja sekä alkuja

Lueskelin tuossa Wikipediaa tänään ja päädyin Mauno Koivistoon. Hänhän on siitä mielenkiintoinen poliitikko ja ex-presidentti, että nämä hänen muutamat lausuntonsa jotka hän on parhaimpina päivinään heittänyt ilmoille ilmeisesti Suomen tanssiessa pahimman laman kourissa ovat oikeasti negatiivisuudessaan todella ihailtavan.. realistisia.

Paras lause taisi olla tämä että "vaikka nyt meneekin huonosti, tulevaisuudessa menee vielä huonommin", joka kyllä välittömästi sai minut hyväksymään sen että minun ja hänen täytyy jakaa jonkinlainen henkinen side ainakin ajatusmaailman ja verbaalisen ulosannin osalta. Toki Koivistolta löytyi myös sellainen todellinen helmi kun "kyllä sitä varmaan korkealta on aloitettu kun aina vaan menee entistä huonommin", joka voisi olla oikeastaan elämäni tunnuslause näin tässä vaiheessa katsottuna.

Tällä viikolla on tuo loppiainen vai mikä se nyt onkaan. Nyt on kyllä tuntunut itseasiassa vahvasti siltä että näitä kaikenlaisia lomia on ollut jo liikaa, joten sinänsä ne voitaisiin kyllä jättää ainakin minun kohdallani vähän vähemmälle. Ymmärrän kuitenkin kyllä täydellisesti sen kun monet sanovat että lomia ei koskaan voi olla liikaa ja jotkut jopa odottavat lomia minun vain hiljaa kiroilessani sitä kuinka taas yksi hyvä työviikko katkaistaan kesken hyvin alkaneen työputken.

Kenties minussa asuu pieni tai vähän isompikin työnarkomaani. Myönnän kyllä että mielelläni käynkin töissä, sillä yksityiselämäni nyt vaan ei ole mitenkään niin mielenkiintoista ettäkö haluaisin ehdottomasti viettää aikaani itseni ja itseeni(?) kuuluvien henkilöiden kanssa tällä hetkellä.

.. Tai no, ehkäpä tuo lausunto kuulosti vähän pahalta. Englanniksi pitäisi kai todeta että "that's not what I meant at all", mutta tulipa nyt noinkin kirjoitettua vaikka en ihan kirjaimellisesti sitä tarkoittanutkaan. Pikemminkin tarkoitin että yksityiselämäni ei ihan oikeastikaan ole niin mielenkiintoista nyt ettäkö haluaisin siihen panostaa, vaan mieluummin keskityn tähän hommaan nyt ja hoitelen muut asiat sitten kun voin, ehdin ja jaksan.

Eikö ollutkin selvästi ilmaistu?

Asiasta toiseen niin tuossa eräänä päivänä kävelin erään Helsinkiläisen bussipysäkin ohitse ja kuuntelin avioparin bussinodottelua hyisessä kylmyydessä. Koska bussipysäkin vierestä kulki myös Porvoon busseja, niin nämä kaksi olivat aivan sekaisin sen suhteen että mihin he olivat oikeastaan menossa. Paikalle ilmestyi Porvoon bussi, jonka ilmaantumiseen tämä nainen totesi sitten yksikantaisen pettyneenä että "ääh, toi menee johonki Porvooseen.. kuka nyt haluais johonkin Porvooseen? EI KUKAAAN NII!!"

Hiljaa nyökkäsin itsekseni vaikka mieleni tekikin huutaa että mihinhän itse sitten kuvittelisit meneväsi.. sillä Titicaca-järvelle ei ainakaan kulkisi yhtään bussia.

Eipä tosin, en minäkään mennyt siihen bussiin. Annoin sen lipua ohitse ja jatkoin epämääräistä olemassaoloani sen avioparin takavasemmalla siihen asti kunnes määränpää siinsi enää mielessäni hyvin abstraktina ajatuksena.

.. Runollinen lopetus tähän päivään.

Psykoanalyyttiset seikkailuni

Näin vuoden 2011 ensimmäiseksi postaukseksi on jälleen luonnollisesti pohdittava syvällisiä asioita tai ainakin yritettävä pohtia niitä näin julkisen näkyvästi.

Ennen kuin alamme pohtia syvällisiä, niin minun on ilmoitettava kaikille tämän blogin pariin eksyneille että Firefox-selaimeni kirjanmerkit ovat osiona aivan saaketin liian paljon täynnä. En enää löydä sieltä mitään, mutta olen pyrkinyt olemaan sikäli järjestelmällinen että olen siirtänyt kaikki tärkeimmät linkit tuon listan kärkisijoille niiden mahdollisimman helpon saatavuuden varmistamiseksi. Ensinnäkin on kerrottava näin rehellisenä(?) persoonana että tämä blogi on sen listan ensimmäinen linkki, joka tietty nyt näin tunnustettuna osoittaa että en mitenkään voi olla egoisti kun kerran laitoin vielä suosikkeihinikin selaimessa oman blogini, enhän?

Nyt kuitenkin aiheesta toiseen:

Olen jälleen tutkinut horoskooppeja vapaapäivänä ja tutkinut erään lähisukulaisen luonnetta niiden pohjalta. Jälleen kerran totuus on minun mielestäni se että näissä eri merkkien yleisissä luonneanalyyseissä on aivan satavarmana aina edes jotain perää! Hyvin harvoin ne ovat täysin väärässä, vaikka sitäkin tietty tapahtuu. Olen nyt tällä hetkellä pitänyt oikeastaan jonkin verran enemmän miehiä heidän tietämättään kohteina, enkä voi sanoa ettäkö kenenkään osalta kaikki kuvatut luonteenpiirteet ja muut jutut olisivat täysin väärässä.

Naisia on ollut myös kourallinen määrä observoitavina. Muutaman kohdalla verratut kuvaukset sekä luonteenpiirteet ovat kyllä natsanneet vähän liiankin (pelottavan) hyvin. Nämä tällaiset löydöt oikeastaan vahvistavatkin toisinaan uskoani siitä että kaiken horoskooppeihin liittyvän suoranaisen hölynpölyn ohella niissä kyllä on edes jotain perää toisinaan kaikesta huolimatta. Kaikki ihmiset joita olen käyttänyt heidän usein tietämättään observaatioiden kohteena ollessaan ovat olleet kyllä aina jollain tapaa tuttaviani, ystäviäni tai muuten vaan minun tuntemiani. Useimmiten käytän lähisukulaisia sekä läheisimpiä ystäviäni, mutta erään kerran jolloin tulin siihen tulokseen että nämä kuvaukset tekivät negatiivisessa mielessä poikkeuksen oli kun yllätyksekseni tapasin erään tyypin armeijassa, joka sattumoisin edusti samaa horoskooppimerkkiä omani kanssa.

Jälleen hiukan enemmän maallisia asioita pohtiakseni olen jälleen kokenut viime aikoina omituisia jälleennäkemisiä sellaisten ihmisten kanssa joista en ole kuullut vähään aikaan taikka sitten erinäisiä "viittauksia" heidän olemassaolostaan on tullut päivänvaloon. Perjantaina Metrosta noustuani eräs tyyppi jonka olen tavannut nimenomaan Helsingissä monia kuukausia sitten käveli minua vastaan, mutta ei selkeästikään tunnistanut minua ja olinkin siitä varsin tyytyväinen henkilökohtaisesti. Se kuitenkin mikä tuossa lyhyessä tilanteessa oli ratkaisevaa kaiken kannalta niin ilmeni siinä että tapasin tyypin jonka tapasin aivan randomisti eräässä yhteydessä jälleen tällä tavalla.

Olen itseasiassa ennenkin päätynyt tällaisiin tapauksiin. Pari kuukautta sitten näin jälleen Helsingissä tasan samassa kohdassa aamulla pääpostitalon vieressä sijaitsevalla suojatiellä erään tyypin kaksi kertaa erillisinä päivinä samalla ohittaen hänet. Minusta kuitenkin tällainen jälleennäkeminen on varsin poikkeuksellista, sillä olen ainakin halunnut uskoa että Helsinki ei ole niin pieni kaupunki ettäkö tuollaisia voisi tapahtua kahta kertaa eri päivinä kuitenkin kahden saman tyypin välillä. Tai ehkäpä tällaiset tapaukset vaan osoittavat että Suomi Oy Ab on vaan niin helvetin pieni maa että samat naamat riivaavat sinua vaikka muuttaisit Kilpisjärvellekin asti.

Tällaiset tapaukset kuitenkin saavat minut jälleen deterministiseksi persoonaksi. Monet pitävät minua varmaan aika infantiilina kun totean olevani monen asian ja tapahtuman summan perusteella lähes puhdas deterministi, mutta en suinkaan pelkästään näiden tapausten johdosta. On kuitenkin pelottavaa ja hämmentävää miten niin monet asiat tuntuvat aina palaavan tasolla jos toisella minun elämääni vaikka yritänkin paeta niitä ja poistua niiden vaikutuspiiristä vuodesta toiseen.

Ehkäpä joitain asioita ei vaan voi paeta koska niin lopulta elämä on tarkoitettu tiettyjen yksilöiden osalta. Minusta kuitenkaan niitä asioita ei voi myöskään kohdata, joten sama noidankehä jatkuu ja jatkuu hiljalleen kunnes jotenkin kykenet murtamaan itsesi siitä ulos tai jatkat näiden samojen huomioiden tekemistä vuodesta toiseen. On kuitenkin pelottavaa huomata ja jälleen kerran todeta kaikelle kansalle että niin se vain menee että juuri kukaan- SIIS KUKAAN henkilö jonka kanssa olen yhtään pitempään tekemisissä ei tule lopullisesti poistumaan elämästäni vaikka se siltä aina välillä näyttäisikin.

Näiden kokemusten pohjalta on siis vain hyväksyttävä faktat ja jatkettava. Samalla on kuitenkin mietittävä että ovatko nämä kaikki vain juuri niitä lieveilmiöitä jotka johtuvat Suomessa asumisesta, vai olenko tosiaan tulossa hiljalleen hulluksi tämän kaiken keskuudessa.