Nightmare city

Näin taas eilen yöllä aivan helvetillisiä painajaisia. Onneksi en enää muista niitä kovinkaan tarkalleen, mutta muistan että tällä kertaa kyseessä oli jonkinlainen helvetillinen tulipalo tai vastaava. Kirkuvia ihmisiä ja ikkunoita räsähteli tusinoittain rikki. Oli aivan helvetin kuuma ja heti kun säpsähdin hereille unistani niin meni hetki tajuta että kaikki tosiaan olikin vain unta.

Pari päivää sitten oli vähintään yhtä friikki herätys kun talon ylitse lensi joku helikopteri tai vastaava suhteellisen matalalta. Ajaessaan talon ylitse se kopteri teki sellaisen sotaleffamaisen "VRRRRRRRAAAAAAAUUUMM"-äänen, jonka kuuleminen noinkin läheltä on itseasiassa toinen kerta toistaisessa elämässäni. Ensimmäisen kerran tuo tapahtui armeijassa kun loppusotaharjoituksen viimeisinä päivinä yritin nukkua jääkylmässä teltassa makuupussissa jo muutenkin hyvin vähäunisen yön jäljiltä, ja yhtäkkiä teltan ylitse pyyhkäisi pieni siviilikopteri teltan silloisen sijainnin vieressä sijaitsevalle pellonvierustalle, joka oli aurattu siten että siihen sopi laskeutua helikopterilla. Se herätys kyseisen aivan helvetin kovaäänisen helikopterin ylilentoon oli melko brutaali, ja vielä brutaalimpaa oli se että vaikka se kopteri oli laskeutunutkin tuomaan jotain "säämiehiä" paikalle, niin ne jaksoivat pitää sitä kopteria käynnissä aivan helvetin pitkään. Jostain syystä se moottori ulisi varmaan puoli tuntia siinä teltan vieressä samalla kun muutama tyyppi yritti saada yön jäljiltä unta jossain koillismaan perseessä (Taivalkoskella) parinkymmenen pakkasasteen jäljiltä. Muutenkin tuntuu että olen vähintään jonkinlainen Vietnam-veteraani noiden helikopterien äänimaailmojen suhteen nykyään, joten on kyllä todettava että hirvittävästi en niistä nykyään pidä vaikka täälläkin noita pörrää alati.

Nyt on muuten melkein pääsiäinen vähän niin kuin. Täällä nyt tuskinkaan käy mitään virpojia, mutta muistan että minulla oli eräs varsin hapokas kohtaaminen virpojien kanssa edellisessä kämpässäni. Tähänkin kivaan pikku tarinaan liittyy vahvasti armeijamuistot- tai pikemminkin lomamuistot.

Eli viimeisin muistikuvani virpojista on keväältä 2008. Päästiin Aukista jopa ruhtinaallisesti neljän päivän lomille ja niistä neljästä päivästä olin neljä päivää kipeänä. Oikeastaan olin kipeänä jo ennen noita lomia, mutta pakko oli vetää täysillä hommat että pääsi lomille, sillä muussa tapauksessa olisin joutunut jäämään Kajaanin Veksiin koko lomaksi. Vaivani olivat kuitenkin varsin vakavat, sillä minulla oli muistaakseni meneillään armeija-aikani toinen keuhkoputkentulehdus, ja heti lomabussista ulos päästyäni lähdinkin paikalliseen terveyskeskukseen. Siellä sitten todettiin että tulehdusarvot olivat katossa ja että minun olisi pitänyt jäädä vuodelepoon. Sitähän en voinut tehdä, joten lääkäri suostutteli minut ottamaan suonensisäistä antibioottia niinä neljänä päivänä. Menin siis joka päivä sinne terveyskeskukselle kanyyli piikitettynä käteeni muutamaksi kymmeneksi minuutiksi ottamaan sitä antibioottia ja tämän jälkeen sitten harpoin takaisin kotiin.

Noh, taisi olla "loman" toinen päivä meneillään kovassa kuumeessa kun havahduin sängystäni siihen että joku pimpotteli ovikelloa. Yleensähän en ovea avaa ellen tiedä kuka sieltä tulee, sillä minua vituttaa suuresti sellaiset ilmiöt kuten ovimyyjät ja kaikenlaiset uskovaiset, jotka häiritsevät onnenpesääni. Olin kuitenkin kuumeessa eikä harkintakykyni ollut toivotunlaisessa kunnossa, joten iskin sängyn vierustaa koristaneet lomapuvun housut ja päälläni olleen hihattoman T-paidan ja varsin seksikkäät sisätossut jalkaani vilistäessäni ovelle.

Kun avasin oven niin siellä oli kolme henkilöä; nuori nainen ja kaksi vaahtosammuttimen kokoista pikkulasta naamat maalattuina. Itsehän olin siis äijä maastokuviollisissa housuissa, toinen käsi sidepaketissa, pää kaljuna ja wifebeater-paita päällä. Habitukseni huusi näiden perhe-elämän ikoneiden kasvoille että HELVETIN JUNTTI SOSSUPUMMI niin monella sykäyksellä, että sen saattoi laskea heidän silmistään. Olin kuitenkin itsekin olosuhteiden uhri.

No kumminkin ne lapset siinä heittivät jotain settiä minulle laulun muodossa. Tämän jälkeen he antoivat minulle ilmeisesti ainakin kreppipapereilla koristeltuja pajunoksia ja tajusin onneksi jo siinä vaiheessa että he halusivat jotakin vastalahjaksi. Kaivoin nopeasti lomatakista viereisestä naulakosta jotain epämääräistä taskurahaa, ja annoin sille eräälle lapselle ne kolikot. En kyllä tajunnut siinä rykäyksessä antaa sille takimmaiselle lapselle mitään kolikoita, eikä minulla sitäpaitsi edes olisi ollutkaan enempää rahaa siinä vaiheessa käteisenä annettavaksikaan, sillä en tykkää pitää käteistä mukanani muutenkaan. Tuo nuorehko äiti oli varsin vaivautunut ja tajusin jo oikeastaan silloinkin että juurikin näin vaivautuneita ja sekopäisiä tulisivat olemaan kaikki kohtaamiseni naisten kanssa muutenkin nyt ja tulevaisuudessa.

No kumminkin se kolmio siitä sitten lähti omille teilleen ja painuin itse nukkumaan sohvalleni.

Enpä kyllä muista että mitä niille pajunoksille oikein tapahtui.