Blue Monday '88

Eilen ja tänään tuli taas kuunneltua aikalailla 80-luvun hittejä aina kun kerkesi. Mahtavaa kamaa tekivät varsinkin Guns n' Roses, Simply Red, New Order, Phil Collins yms. tuohon aikaan. Täytyy taas myöntää itselleen että moista kamaa ei vaan enää tehdä - mutta onneksi 80-lukukin kesti tosiaan sen 10 vuotta, jonka aikana biisejä ehti tulla artistilta kuin artistiltakin aivan hemmetisti. Kuunneltavaa siis riittää minullakin varmasti melkolailla loppuiäkseni.

Hmm.. Olen taas aikalailla vähän pohtinut asioita syvällisemmin näin juhlatunnelmienkin ohella. Toisinaan tulee mietittyä "edellisen elämän" tilanteita ja tapahtumia, jotka sitten negatiivisten asioiden osalta vahvistavat ennakkokäsityksiäni ihmisistä ja heidän luonteestaan. Tämä saattaa kuulostaa itsekehulta, mutta väitän että monenkin ihmisen luonteenpiirteet sun muut ovat avautuneet minulle ennen pitkää kunhan olen heihin kauemmin ja lähempää tutustunut. Aina en tosiaankaan ole pitänyt siitä mitä olen joutunut kohtaamaan, ja toisinaan olen pyrkinyt myötäelämään ja mahdollisimman pitkälle ymmärtämäänkin eri ihmisten reaktioita ja mahdollisia salattuja agendoja. Minulla kuitenkin on rajani, niin kuin jokaisella ihmisellä.

Kaipa suurin ongelmani on oikeastaan se, etten luota suurimpaan osaan ihmisistä. En oikeastaan totta puhuen luota edes vanhempiini - en ole varmaan koskaan luottanutkaan. Valitettavasti minun on todettava että olen elämässäni toistaiseksi joutunut toteamaan käytännönkin kautta että aika (yllättäväkin) monet ihmiset eivät ole oikeasti sitä mitä he pitkään ja hartaasti esittävät ja yrittävät ylläpitää. Tämä onkin yksi syy miksi en useinkaan halua tutustua moneenkaan ihmiseen syvällisemmin, sillä syvällisempi tutustuminen johonkuhun merkitsisi taas sitä että olisi suuret mahdollisuudet kohdata jälleen joku kaksinaamainen selkäänpuukottaja, jolla ei olisi edes uskallusta loppujenlopuksi olla rehellinen minulle.

Puhutaan suoraan: nykyisin en löydä tai tapaa enää ihmisiä joista aidosti pidän. Tällä hetkellä tunnen vain kourallisen aidosti luotettavia, "hyviä tyyppejä" jotka ovat paitsi mukavia ja persoonaltaan mielenkiintoisia tyyppejä - mutta myös muuten luotettavia. Vaikka onkin täysin mukavaa tutustua uusiin ihmisiin ja viettää heidän kanssaan aikaa, niin 99% ihmisistä kuuluu minun luokitteluni mukaan sellaisiksi joiden kanssa olisi ihan kiva olla ns. "puheväleissä", mutten missään nimessä haluaisi tuntea heitä mitenkään yhtään syvällisemmin. Olen valitettavasti vain niin varovainen nykyisin sen suhteen että kenen kanssa olen, mitä kaikkea heille kerron itsestäni ja vielä miten paljon haluan heidän tuntevan minua. Minulla ei ole tosiaankaan mitään Platonisia suhteita vastaan niin seurustelu-, kuin esim. ystävyysmielessäkään, ja tavallaan tuntuukin melkein helpommalta ryhtyä moisiin kuin ruveta aidosti avaamaan itseään jollekin toiselle ihmiselle sen pelossa että mitä kaikkea vastareaktiona voikaan saada pitemmällä tähtäimellä aikaiseksi. Olen yksinkertaisesti menettänyt uskoni minkäänlaiseen "luottamukseen" tai "rehellisyyteen" tai muuhun yhteenkuuluvuutta ihmisten välisissä suhteissa kuvaavaan juttuun. alan pikkuhiljaa uskomaan siihen mantraan että "2000-luvun suhteissa ei ole tunteille sijaa, vaan kyse on vain ja ainoastaan pinnasta" - olen pohtinutkin ja tavallaan tehnyt kenttäkokeitakin asiaa koskien. Kenties kaiken on tosiaan vain tarkoituskin olla pinnallista, sillä toisinaan ihmiset eivät vaan kykene keskinäiseen rehellisyyteen siinä määrin että sen ympärille kannattaisi varsinkaan rakentaa minkäänlaista suhdetta.. Seurustelun tai muunkaan varaan.

Usein myös käy niin, että jos joskus ihan oikeasti tapaan ihmisen joka vaikuttaisi todella mielenkiintoiselta ja mukavalta monessakin mielessä, niin siitäkin huolimatta kyseinen ihminen ei sitten niinkään ole kiinnostunut minusta. Moinenhan on ihan tyypillistä toki, sanoisin! Mutta se vain kuvaa sitä kuinka jotkut ihmistyypit vain sattuvat olemaan sellaisia jotka vetävät puoleensa aivan vääränlaisia tyyppejä. Itse uskon että olen juuri tällainen persoona, joka vain sattuu useimmiten tapaamaan ne väärät tyypit ja saa siitä sitten kalliisti maksaa myöhemmin. Ne hyvät tyypit päätyvät sitten aivan toisenlaisten seuraan. Tuota voisi jo kutsua "the story of my life"-otsikkoon kuuluvaksikin.

Ympärilläni on koko ajan ihmisiä, mutta moneenkaan en halua tutustua kädenpuristusta kummemmin. Missä ovat kaikki ns. "aidot" persoonat? Missä ovat muutaman todella pitkäaikaisen kaverini kaltaiset tyypit? Missä helvetissä he ovat? Ovatko he kuolleet sukupuuttoon, vai elänkö vain maailmassa jossa Karman rangaistuksena minulle ei suoda eteen kuin persoonia joilla tulee aina olemaan epärehellisiä tarkoitusperiä ja juonia päämenokseni? Ennenkaikkea tulisiko minunkin nyt antautua muutamaan puhtaasti Platoniseen suhteeseen, jossa saisin kenties hetkellisesti sitä mitä haluan - mutta sen jälkeen kaikki olisi taas ennallaan? Pitäisikö etsiä pitemmän vai lyhyemmän kaavan ratkaisuja?

Do they even exist in my world?