Sissilutin jälkimainingeissa

Sain tänään tosiaankin postissa tuon Paavo Rintalan Sissiluutnantin. Hemmetin hyvä kirja monin tavoin, täytyy sanoa. Ymmärrän kyllä aivan täydellisesti miksi se aloitti aikansa kirjasodat sisällöllään. Noh, nelisen tuntiahan tuossa teoksessa vain meni - liekö oma uusi ennätys kyseessä? Joka tapauksessa, tässä tulee nyt yksi kirjan minua itseäni eniten puhuttelevimmistä osista. Tämä oli sen verta hyvä ja kaikin puolin elävästi kirjoitettu, että tämä on lähes pakko laittaa tänne blogiinkin. Jos siis aihe kiinnostaa, niin kannattaa tosiaankin lukea moinen teos mahd. pian. Mutta nyt pitemmittä puheitta vähän proosaa:

"Kaikista tappamistani elollisista olin eniten kavahtanut hevosten kuolemaa. Työkseni minä olen tuhonnut kolonnia ja ampunut kymmenittäin niitä vetäviä hevosia. Kolonnan tuhoamisessa on ratkaisevinta se, että ampuu kaikilta hevosilta mahat auki. Vaikka rattaissa istuisi itse pääkenraali, ei muuta kuin ensin hevosten mahat puhki. Siinä syntyy semmoinen korske, läähätys ja kuoleman läsnäolon tuntu, ettei sen vallasta pääse irti kolonnan yksikään elollinen eikä yksikään niistä, joiden on määrä tuhota kolonna. En ole nähnyt kenenkään, en tappajan enkä tapettavan hillitsevän itseään siinä tilanteessa. Se onkin kolonnan tuhoamisen kultainen sääntö, yhtä tärkeä kuin kultainen leikkaus Geometriassa: ensin kaikilta hevosilta mahat auki, loppu selviää sitten itsestään.

Minä olin toteuttanut sitä monta kertaa ja joka kerta yllättynyt kultaisen leikkauksemme tehokkuudesta. Olin katsellut hevosten tuskaa ja itse tuntenut sen. Ne olivat ainoita, joita minun todella kävi sääliksi. Niiden kuolemankorske nousee joskus unessa eteeni ja minä kuulen sen korvissani. Eläinten suuret ja kosteat ruskehtavat silmät minä olen näkevä silmissäni elämäni loppuun, kenties maapallon loppuun, ja mikäli helvetti on olemassa tai taivas tai edes jotakin siltä väliltä, minä olen kokeva hevosten tuskan tämän kaiken loppuun saakka.

Herra Kenraali ja herra kapteeni, olisittepa itse olleet mukana.

Jos olisitte olleet mukana kesäisenä yönä kävelemässä metsäpolkua ja karkottamassa kehrääjän polulta kahden lämpimän munansa päältä murhanhimoisten askeleittenne tieltä. Olisitpa ollut mukana, herra kenraali. Olisit tullut hiipimällä tien varteen ja nähnyt neljänkymmenen hevosen vetävän neljääkymmentä vankkuria. On olemassa asioita, joita sinä et käsitä järjelläsi herra kenraali, herra kapteeni. Silti olet ottanut vallan käsiisi niin kuin olisit ainoa ja kaikkitietävä ja kaikkia hallitseva tässä olemassaolon piirissä, tässä piirissä ja kaikessa tällä välillä, tämän tien varresta aina Andromedan tähtisumun kaukaisimpaan planeettaan saakka, sinun tietämisen alueesi hämärimpiin sopukoihin. Mutta on olemassa kuvia ja kuvioita, joita järkesi ei hallitse edes tässä pienessä olemassaolon piirissä, ei edes tämän pienen tien varrella täällä Vienan Karjalassa.

Kun neljäkymmentä hevosta vetää kesäisenä yönä neljääkymmentä vankkuria, sinä joka hallitset tappamisen, otat tappamisen koko vallan käsiisi niin kuin se joka hallitsee äärettömyyksiä. Kun aseesi ja tovereittesi aseiden sarjatuli rikkoo kesäyön ja puhkoo neljänkymmenen hevosen mahat, kun kuoleman läsnäolo ja hevosten korskunta täyttää tienoon, nousee taivaalle ja levittäytyy pensaiden tasalle ja oravien tasalle puiden latvoihin ja hiljenee viimein avaruuteen, sinä ymmärrät, että on olemassa se jokin, se käsittämätön, jota sinä et pysty hallitsemaan.

Kun neljääkymmentä hiestä ja verestä ja korskeesta höyryävää hevosta pyrkii eteenpäin ja taaksepäin, molemmillesivuille ja maan sisään ja maasta ylös kohti puiden latvoja ja valjuja tähtiä, vasta silloin sinä hätkähdät. Olet päästänyt kuoleman irti. Vielä hetki sitten tappaminen oli sinun käsissäsi, mutta nyt sinä et enää hallitse sitä. Se tempaa sinut mukaan ja sinä alat yhä enemmän ja enemmän tappaa mitä kovemmaksi korske yltyy, mitä kiivaammin suihkuaa elollisten veri ja rapa, mitä sakeampina höyryt peittävät tienoon ja tien ja mitä ylemmäs taivaalle nousee tapettavien huuto."

Aika vahvaa tulkintaa, kieltämättä. Tämä oli varmasti kyseisen kirjan paras osio, eikä suotta - olihan siinä mitä erinomaisin tulkinta kyseisestä tapahtumasta puhumattakaan kielikuvista. Harmittaa etten ole ehtinyt lukea tätä teosta aikaisemmin, mutta kuten sananlaskukin sanoo, niin kaikellehan on luonnollisesti aikansa ja paikkansa. Tätä asiaa silmälläpitäen vaikuttaa siis aivan luonnolliselta että luen Sissiluutnantin nyt, enkä suinkaan vuonna 2006 tai myöhemmin. Joka tapauksessa kyseessä oli todella hyvä teos, ja alankin pikkuhiljaa ymmärtämään mitä kaikkea kyseisen teoksen kirjoittaja halusi lukijoilleen viestittää teoksessa sodan luonteesta ja ennen kaikkea ihmisen luonteesta sodassa.

Noh juu, nytpä täytyy sitten vaan ruveta etsimään seuraavaa luettavaa materiaalia. Täytyypä tutkailla että mitä on tarjolla, ja siitä sitten jatkamaan päätösten muodossa että mitä tehdään.