Tilintekoa

Palattuani armeijasta tiesin että minua ei odottaisi siviilielämän puolella enää mikään. Olen oikeastaan ihan tyytyväinen näin jälkeenpäin että olin sen vuoden siellä, vaikka kieltämättä henkisesti ja fyysisesti se olikin rankka vuosi. Monet eivät ehkä pidä siitä mitä minä tulen nyt sanomaan, mutta totuus on kai se että olen tyytyväinen siitä että lähdin Aukkiinkin. Kurssilla valittu linja oli fyysisesti raskas, mutta tulipahan siitäkin selvittyä. Fyysinen kestävyys joutui kyllä näin ihan normaalin nuoren miehen kunnolla toisinaan koetukselle, mutta voinpa ainakin sanoa että selvisin siitä. Muutama ei selvinnyt.

En tiedä että kuinka moni epäili minun kykyjäni selvitä vuoden palveluksesta. Itse en kuitenkaan nähnyt siinä lopulta mitään ongelmaa, ja armeijan rutiineihinkin tuli yllättävän äkkiä totuttua. Kyse on kai loppujenlopuksi kyvystä omaksua uuden nk. "kulttuurin" säännöt ja lait mahdollisimman nopeasti jotta voit toimia sen sisässä menestyksekkäästi. Vaikka alussa olikin melko hajottavaa, niin äkkiäkös sitä kaikkeen siihen sotilaalliseen settiin tottui. Armeijassa oli myöskin se hyvin helppoa siviilielämään verrattuna, että siellä oli lopulta kaikki valmiina: ateriat, vaatteet ja pienet päivärahatkin maksettiin vaivanpalkaksi. Asiat olisivat voineet olla huonomminkin. Tällä tolalla asiat harvemmin siviilissä ovat, ellet sitten omaa vahvaa symbioosisuhdetta esim. vanhempiisi, jotka hoitavat sinulle kaiken valmiiksi eteen kuin Manulle illallisen - kuten sanonta kuuluu.

Totta helvetissä minä kaipaan tuollaista elämää. Se on sitä helppoa ja huoletonta elämistä, kun ei tarvitse oikeastaan miettiä mistään mitään ja itse vaan toteuttaa käskettyjä tehtäviään. Joskus on hyvä kokea tällaistakin, sillä itse huolehdin aika pitkälti itse itsestäni nykyään.

Myös armeijassa tuli tavattua monia hyviä tyyppejä. He jäävät varmasti minulle mieleen loppuelämäkseni. Vaikka minulla on useamman puhelinnumerot, ja näenkin heitä toisinaan, niin siltikään en lopullisesti halua tietää mitä heille tapahtui 2.1.09 jälkeen. Minne he menivät? Mitä he tekivät? Missä he asuvat nyt? Miljoona kysymystä miljoonine vastauksineen.

Hmm.. On ollut vaikeaa kotiutua, oikeastaan. Joka päivä armeijassa käydyt tapahtumat tulevat mieleen. Muistan vieläkin sen illan kun ajoimme kotiuttamispäivänä Kajaanista kotiin siinä lomabussissa. Silloin satoi hiukan lunta ja sää oli kylmä - pakkasta oli ilmassa. Olisin mielelläni jäänyt vaikkapa toiseksi vuodeksi sen porukan kanssa palvelukseen, mikäli olisin voinut. Ymmärrän kuitenkin että mikään hyvä ei kestä ikuisesti, ja siksipä onkin vain loogista että armeijani kesti sen vuoden jonka jälkeen loppuelämä pyhitetään siellä koettujen muistojen kultaamiselle. Ei sitä lisäaikaa saa kukaan näissä asioissa.

Siviilissä on ollut jonkin verran vaikeuksia tottua tähän päivärytmiin.. Tuntuu että etsin vieläkin paikkaani. Ei minulla ole oikeastaan mitään tavoitteita tällä hetkellä. Hankin luultavimmin työpaikan, ja sen jälkeen työstä saamallani rahalla hoidan muutaman välttämättömän paheen pois päivänjärjestyksestäni.

Olen ruvennut tosissani harkitsemaan kriisinhallintatehtäviin hakemista. Monet ystävistäni pitävät tätä päätöstä varmasti aivan sairaana, sillä monetkaan heistä eivät ymmärrä armeijaa. Totta puhuen en minäkään sitä ymmärrä, mutta sen tarjoamat palkolliset ulkomaankomennukset kuulostavat todella hyvältä tämän lintukoto-Suomen talouslamaisessa alkukeväässä. Ei minulla ole tässä maassa mitään sellaista mikä sitoisi minut täällä olemiseen, ja YK-hommissa varmaan sitä rahaakin säästyisi jonkin verran pitkällä tähtäimellä. Haluan vielä kokea jonkinlaisen suuren seikkailun ennen kuin "kasvan aikuiseksi", ja haluan omata jotakin kerrottavaa sitten nuoremmille vanhoilla päivilläni. I wanna see the world, man.