Homecoming

Linja-auto kiitää eleettömästi kohti pimeää tammikuista iltaa. Hienoinen lumisade sävyttää noin kymmenen matkustajan tietä kohti kotia jossakin päin etelä-pohjanmaata. Ilma on edelleen kylmä, niin kuin se on ollut jo useamman päivän.

Vihdoinkin linjuri pääsee määränpäähänsä. Astun ulos kylmään talvi-iltaan. Heilautan kassini olalleni ja vilkutan eräälle palvelustoverilleni bussin lähtiessä kohti Nurmoa. Kaupungilla on hiljaista. Vain lumisade ja kylmä ilma siivittävät paluutani. Uskomatonta että tästä samasta paikasta lähdettiin kohti Kajaania vuosi sitten. 362 kunnian päivää sitten.. Vittu.

Kävelen kohti asuntoani. Kaupungilla on edelleen hiljaista. Kassini roikkuu laiskasti olalla pienehkö "OHI ON 362"-tarra kiinnitettynä sen kylkeen. Tunnustelen takkini rintataskua: siellä se vieläkin on. Ostin nimittäin itselleni ensimmäistä kertaa sikarin - mielessä tietenkin polttaa ensimmäistä kertaa elämässäni voitonsikari. Minulla ei tietenkään ole sytkäriä tai tulitikkujakaan, sillä en polta. Sauhuttelu saa luvan odottaa.

Saavun kotiini. Rappukäytävässä on hiljaista. Kaivelen laukkuani hetken, sillä en löydä heti ja välittömästi avaimiani. Tuohtuneena avaan oven asuntooni ja livahdan sisään. Ummehtunut, tuulettamaton kämppäni haisee juuri sille miltä sen pitääkin: paikalta jossa ei ole pahemminkaan liikuttu vuoden aikana. Avaan ikkunan tuulettaakseni. Heitän kassin sängylleni ja totean hiljaa "honey, I'm home". Vain ontto kaiku vastaa minun olevan edelleenkin yksin kämpässäni. Ripustan vaatteeni naulakkoon, mutta otan sikarin takin povitaskusta ja noudan paketin tulitikkuja pienestä laatikosta. Astun parvekkeelle. Kuuntelen hiljaista yön ääntä kylmässä illassa ja sytytän sikarin. Vedän siitä muhkeat savut keuhkoihini ja nautin sen tuomasta koko vartaloa koskettelevasta hyvänolon tunteesta.

On vaikeaa tulla takaisin. Vuosi poissa siviilielämästä ja kaikesta sen tuomasta muutamaa pilkahdusta lukuunottamatta ovat olleet vaikeita. Oikeastaan olen asunut enimmäkseen Kajaanissa yhden vuoden. Käynyt lävitse sen yöelämän, pitsapaikat, baarit ja kaupat. Siellä on ollut kaikki se millä on ollut väliä vuodelle 2008. Saavuttuani kotiini en tiedä mitä mistäkin pitäisi enää ajatella. Joku kutsui Kainuuta mm. "pohjattoman negatiivisuuden maakunnaksi", mutta itselläni sieltä on vähän erilaisempaa kokemusta. I had fun there.

Poltettuani sikarin istahdan pöydän ääreen. Tutkiskelen saamaani sotilaspassia ja palvelustodistusta. Paperit ovat keskitasoa parempia - Cooper-tuloskin oli tasolla "hyvä". Olen yllättynyt mutta samalla tyytyväinen saamiini papereihin. Mietin hetken minkälaista hommaa näillä saisi puolustusvoimien leivissä. Hetken jopa mietin aikaisemmassa tilanteessa että jäisin sopimussotilaaksi - mutta kuten Apocalypse Now:ssakin todettiin "When I was here, I wanted to be there; when I was there, all I could think of was getting back into the jungle".

Kaksitoista kuukautta sitten minulla oli vielä elämä. Lähdin armeijaan ja menin Aukkiin - muutama viikko tämän jälkeen tyttöystävän kanssa tuli sitten aika out of the blue-tilanteessa ero. Yhden viikonlopun minua tuo tapahtuma suretti, mutta sen jälkeen en ole oikeastaan uhrannut asialle sen kummemmin mietintää ja aikaa. It don't mean nothing anymore.

Juuri kotiutessani iski myös tämä globaali talouslama. "Tyypillistä", ajattelin ääneen siitä kuultuani. Mietin hetken jopa kokonaan maan vaihtamista toiseen. Monet armeijakavereistani lähtivät kaukoitään etsimään itseään vuoden palveluksen jälkeen. Itse en sitä tekisi monestakaan syystä: päällimmäisenä kai taloudelliset seikat. Turha opintolaina pitää maksaa pois. Töitä saatava.

Näillä puitteilla alkaa siis vuosi 2009.