Olen joskus kirjoittanut tästä ennenkin, mutta aika usein minusta tuntuu että olen laumojenkin keskellä täysin ulkopuolinen.
Vaikka ihmisiä olisikin ympärilläni ja olisin jopa parisuhteessa jonkun kanssa, niin siltikin tuntuu siltä että olen vain minä itse. Olen taipuvainen nykyisin- ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin vaipumaan omiin maailmoihini suuremmaksi osaksi päiviäni. Harrastan jonkinlaista eskapismia, enkä oikein usko että kukaan vaikkapa nyt töissäkään huomaa että alan olemaan melko poissaoleva jatkuvasti vaikka jatkuvasti olenkin paikalla.
Se huvittaa minua miten tämä yhteiskunta on jotenkin täydellisen välinpitämätön. Eniten tuo asia nousi kai taas mieleeni kun luin ja katsoin sen uutisjutun siitä bussinkuljettajasta, joka hakattiin yövuorossa joitakin kuukausia vai oliko vuosi sitten. Hän sai aivovamman ja jälleen kerran tekijät päätyivät enemmän tai vähemmän "kuin koira veräjästä"-tilanteeseen.
Pitäisi kasvattaa jonkinlaiset liskon suomut ja käärmeen kieli jotta tämän yhteiskunnan aallokossa jaksaisi ja kykenisi uimaan. Ymmärrän molempien tarpeen, mutta kunnioitan niitä yksilöitä jotka eivät halua ihan periaatteellisestikaan tehdä niin kuin ympäröivä yhteiskunta normeiltaan vaatii.
Tuntuu että olen jälleen päätynyt pimeyden sydämeen. Sen tekee tämä vuodenaika sekä moni muukin asia elämässäni tällä hetkellä. Tuntuu että jos vain olen ihan hiljaa enkä tee mitään muuta kuin tasan sen minimaalisen mahdollisen, niin jaksan vielä vähän aikaa.
En myöskään vieläkään tiedä mitä lopulta tunnen Helsinkiä kohtaan. Oliko tänne(kään) tuleminen lopulta hyvä idea? Kuvittelinko tosiaan että minusta tulisi jonkinlainen urbaanin legendan kaltainen asfalttien Fred Astaire? Että kävisin keskustan baareissa pikkutakki päällä jauhamassa paskaa pinnallisten Helsinkiläisnaisten seurassa tai ehkäpä jopa heidän kustannuksellaankin? Ehei, urbaani todellisuus täällä on paljon synkempi ja sanotaanko että "maallisempi" kuin saatoin kuvitellakaan, sillä totuushan on tarua ihmeellisempää.
Vihaan näitä pimeitä vuodenaikoja suunnattomasti. Ne imevät minusta kaiken mahdollisen elämänilon ja muodostavat kaikennäköisiä tunnetiloja, joista ei ole pitkään aikaan ulospääsyjä.
Välillä olen aivan helvetin ylpeä siitä etten puhu asioistani kenenkään ulkopuolisen- varsinkaan "läheisteni" kanssa. Tunnen kai siitä jonkinlaista moraalista ylpeyttä, että yhä ja edelleen kaikesta huolimatta en murru.. vaikka välillä koettelenkin itseäni.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment