Eilen oli jotkut Lauttasaari-päivät.
Lähinnä ainoa asia miten se ilmeni taisi olla eilen kun kävelin kohti Vattuniemeä niin jollain "pursiseuralla" oli siellä meneillään jotkut tanssibileet. Sieltä rannasta raikui jonkinlainen suomirock-versioinen coverbiisien sorina. Sitten välillä joku äijä huusi mikrofoniin että "VETKUTETAAN VETKUTETAAN JA RUMMUISSA TÄNÄÄN HENKILÖ XXX" ja sitten saaketin kimeällä äänellä että "UUUUUUUUIIIIHHHH". What the fuck? Noh, touhu oli kuitenkin siinä määrin eksoottisen eroottista että jätin moisen suttaamisen ihan niille jotka moista haluavat juhlia.
Niin joo, ja punainen perheautoa muistuttava koppero kanssa suhasi viereeni tuona samana yönä. Sieltä joku Hesa-poika huuteli minulle että "ÄH-HÄH-HÖHÖ HANKI MUIJA!!!111"- johon tuumin että kaksi epämääräistä irtosuhdetta vuoden sisään omaisi kyllä ihan tarpeeksi muijaa kerrakseen. Varsinkaan kun sen toisen kanssa ei oikein vieläkään osaa päättää että mitä lopulta tehdä- eli siis irtosuhteesta ei kai voi perinteisessä mielessä puhua sitten kumminkaan.
Menin sitten kotiin ja katselin jo varmaan kolme viikkoa sitten kesken jäänyttä Abyss -elokuvaa. En jaksanut sitä kuin noin viitisentoista minuuttia, vaikka aihe olikin sinänsä kiinnostava.
Pohdin siinä samalla että jos postiluukustani nyt tulisi anonyymi kirje, jonka sisältä löytyisi lentoliput johonkin eksoottiselle saarelle Lostin tyyliin, niin varmaan lähtisin välittömästi matkaan enkä enää katselisi taakseni. Toisaalta ehkäpä tällaiset ajatukset tulvivat mieleen juuri tämän ns. "Helsinki-ahdistuksen" johdosta, jota me ns. "maalaispojat" väkisinkin tunnemme siinä vaiheessa kun urbaanin kaupunkikulttuurin klaustrofobinen tyhjyys iskeytyy tajuntaamme ja ymmärrämmekin olevamme vain osa kaupungin asfaltista, betonista ja lasisista toimistorakennuksista liikennevalojen ohella koostuvaa rattaistoa, joita pyörittävät erinäiset teknoraatit Keilaniemen, Arkadianmäen sekä välillä kai vähän Senaatintorinkin puolelta.
Tuntuu oudolta että taas jälleen kerran eskapismi nostaa päätään minussa. Haluaisin taas ihan oikeasti vaan jättää edelliset identiteettini taakse ja poistua maasta johonkin eksoottiselle saarelle. Samalla voisin myös kadota- eikä kukaan tosiasiassa tietäisi minne minä olisin lähtenyt. Voisin lähettää salanimillä varustettuja postikortteja Ruotsiin, Japaniin sekä Ecuadoriin- jos siis niin haluaisin. Mutta en kuitenkaan välttämättä tekisi sitä, sillä muussa tapauskessa minä päätyisin varmaan osaksi sitä televisio-ohjelmaa jossa etsitään vuosikausia kadonneina olleita ihmisiä.
Mutta voidaan kuitenkin kysyä että mikä ajaa silminnähden "normaalia elämää" viettävän nuoren miehen sellaiseen tilaan että hän haluaisi vain kadota yhteiskunnasta ja täten irrottautua sen kahleista täydellisen katoamistempun muodossa? Miksei nuori mies vain kohtaa elämän tosiasioita ja pyri kasvattamaan yhteiskunnan vastavirtaisessa aallokossa niin tuikitarpeellisia eviä edetäkseen vaadittavia polkuja? Miksi hän lopulta tuntee kuitenkin kaikista eniten rasvaisen nahkansa alla tarvetta piilottautua? Paeta todellisuutta? Näytellä päällepäin normaalimpaa ja keskinkertaisempaa kuin onkaan?
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment