Kirkosta ja ihmissuhteista

Suurin osa ystävistäni suhtautuvat kirkkoon suhteellisen vihamielisesti. Muutamat heistä ovat eroamassa siitä tai ovat jo eronneet - tai sitten eivät ole siihen koskaan kuuluneetkaan. Minä itse kuulun kirkkoon, vaikka täytyykin nyt ihan avoimesti tunnustaa etten ole oikeastaan millään tavalla aktiivinen sen toiminnassa. Kuulun varmasti tähän normaaliin suomalaiseen enemmistö-kansanosaan, joka on kirkossa nk. "kirjoilla", vaikkei oikeastaan usko sen opettamiin asioihin sen enempää kuin tarvitsee. Tämä järjestys on saanut minut pohtimaan vähän kaikenlaista omista motiiveistani kirkossa kuulumiseen.

Minä olen oikeastaan mielestäni melko vannoutuva persoona. Jos lähden johonkin organisaatioon mukaan, niin minun täytyy oikeasti uskoa sen toimintatapoihin ja pitää sen edustamaa ideologiaa/asiaa oikeudenmukaisena ja hyvänä edesauttaa. Vaikka olenkin aikoinani hyvin pienenä lapsena "liitetty" kirkkoon kasteen kautta ilman omaa suostumustani, niin en oikeastaan voi väittää sen olleen mitenkään minulle kuolettavan väärä asia. Toisin sanoen, en aio syyttää vanhempiani sellaisesta, minkä suorittamiseen heidätkin on opetettu joskus kauan sitten. Tuolloin uskonto oli varmasti ainakin nimellisesti suurempi asia kuin nykyään, ja kirkon valta esim. yhteiskunnallisesti isompi.

Minä en oikeastaan edes tiedä mitä teen tämän asian kanssa. Olen usein pohtinut, että vaikka olenkin aivan totaalisesti maallistunut nk. "tapakristitty", niin millä tavalla elämäni muuttuisi jos eroaisin ? Katsottaisiinko minua kenties ulkopuolisten toimesta armottomasti kieroon ? Joutuisinko kohtaamaan jonkinlaista pahennusta ja syrjintää ? Tiedostan kyllä, että kirkko itsessään edustaa kovin vanhahtavia ja suvaitsemattomia arvoja, jotka eivät suoraan sanottuna käy minun arvomaailmani kanssa mitenkään yhteen. Yleensäkään en maailmankatsomukseltani pidä organisoiduista uskonnoista - lukuunottamatta Buddhalaisuutta - sillä niiden kautta pääsee pahimmissä tapauksissa korkeisiin asemiin mitä sekopäisempiä yksilöitä aiheuttamaan heidän mielestään väärin uskoville ihmisille kärsimystä. Usko ja jumalasta puhuminen ovat mielestäni vahva ase jota hyödennettiin ja hyödynnetään edelleen maailman aseellisissa ja aseettomissa erimielisyyksissä.

Kyseenalaistan myös avoimesti kristinuskon opit ja sen kaikista vanhoillisimmat kasvatusmetodit. Uskon hyvin pitkälti myös siihen että kaikkien pitäisi saada valita oma uskontonsa - ja erityisesti kehittyneimmissä ja näennäisesti vapaissa länsimaissa. Eniten minua on myös vihastuttanut kiista naispappeudesta, joka taas osoittaa kirkon olevan hyvinkin muuntautumiskyvytön organisaatio; eräässä vaiheessa harkitsin jopa eroamista kirkosta kuultuani mitä sekopäisimpien kirkon virkamiesten selityksiä ja parjausta naispappeutta vastaan. Viime aikoina naispappeus on jälleen noussut pöydälle: kaikista vanhoillisimmat kirkonmiehet ovat alkaneet järjestäytymään asian tiimoilta voidakseen järjestää samassa jamassa oleville virkaveljilleen pelastuksen pois kurinpidollisista toimista. Tällainen organisoitu toiminta tuo mieleen minulle mafian, joka hoitaa omat "kalansa" pois pinteestä ihan puhtaasti arvovallaan ja suhteillaan.

Minun sukutaustani on myös suhteellisen "Kristillinen". Oikeastaan sukuni on pyörinyt, ja oikeastaan edelleen pyörii mantran "koti, uskonto ja isänmaa" ympärillä. Olen melkoisen varma, että mikäli minulla olisi näin radikaaleja mielipiteitä esim. varusmiespalveluksesta, niin saisin varmasti päälleni vaikka minkälaisia kommentteja. Sukuni vanhemmat ihmiset, joita ei kyllä toisaalta onneksi ole oikeastaan montaa, eivät varmasti ymmärtäisi mikäli olisin kirkosta eronnut aseistakieltäytyjä tai siviilipalveluksen suorittanut. Onneksi sentään ylioppilas, sanoisivat toiset.

Olen edelleen kahden tulen - tai pikemminkin kahden tien välissä. Minun täytyy, sooner or later, päättää että kuinka jatkaa. Minun on oltava totuudenmukainen itselleni, ja suoraan sanoen kirkkoon kuuluminen ei vain tunnu mitenkään sellaiselta, jota välttämättä haluaisin jatkaa. Nämä uskon asiat ovat kuitenkin sellaisia, että ne eivät välttämättä ole erityisen helppoja päättää yhdessä yössä. Pohdinta tulee siis jatkumaan.