Two lives

Mitä ikinä teetkin, tuntuu menneisyytesi seuraavan sinua paikasta toiseen.

Tapaan jatkuvasti ihmisiä jotka luulen jättäneeni taakseni. On mahdotonta että ihmiset jotka ovat suurinpiirtein toiselta puolen maata voivat yhtäkkiä materialisoitua ympärillesi niin kuin tuulesta temmatut aaveet.

Helsinki on liian pieni kaupunki. Mihinkään ei oikeastaan enää uskalla mennä, sillä muussa tapauksessa sinne minne ikinä menetkään joku kuitenkin löytää sinut tai joku kenet sinä tunnet ilmaantuu sinne. Tällainen todellisuus on pelottavaa, missä oikeastaan minne vaan meneminen aiheuttaa sen että joku tuntee.

Minulla on paljon päiviä jolloin haluaisin vain yksinkertaisesti kadota. On pelottavaa todeta myöskin tämän lausunnon pohjalta, että joka aamu näen metrossakin samoja naamoja- onkohan asia aivan näin vaikkapa Pariisin, New Yorkin tai Tokion metroissa? No tuskinpa.

Darkly dreaming Dalleer

Luulitte minun varmaan kuolleen. Taas kertaalleen.

Siitä on nyt kieltämättä aikaa kun viimeksi kirjoittelin tätä blogia. Johtunee varmaan siitä että minulla on ollut kiireitä lähinnä yksityiselämässäni jo niin paljon, etten ole päässyt tämän blogin kimppuun niin himokkaasti kuin olisin halunnut.

Yksityiselämäni jatkaa samaa rataa. Parisuhde on vielä olemassa ja veikkaan meidän siirtävän sen uudelle tasolle ennen pitkää.. ainakin toivottavasti.

Tapasin tänään jälleen erään ihmisen edellisestä elämästäni. Oli pelottavaa nähdä hänet ja kommunikoida hänen kanssaan kuitenkaan tämän ihmisen tajuamatta sitä kuka minä olin. Usein pelkään että tällaiset tilanteet, jossa kohtaan jonkun edellisestä elämästäni heidän tunnistamatta minua on jonkinlainen kieroutunut muistutus siitä että mikään kokemus tai edellinen eletty elämä ei voi totaalisesti irtaantua sinusta, vaikka kuinka irtaantua itse siitä yrittäisit.

Nukun myöskin nykyään toisinaan unilääkkeiden avulla. Se on hälyyttävää, mutta samalla aivan odotettua tässä elämäntilanteessa, jossa tunnun vaipuvan yhä syvemmin omiin maailmoihini aina tasaisin väliajoin. Tietyt asiat valvottavat minua öisin- enkä voi sille asialle mitään.

Ryhdyin myös kai kuukausi tai pari takaperin tsiigailemaan Dexteriä, joka on muuten todella hyvä sarja. Ehkä eniten minua huvitti ja samalla pelotti se tapa miten Dexter myönsi jotenkin elävänsä päänsä sisällä ja ajatuksissaan koko ajan. Siihen todellakin pystyn samaistumaan, sillä mietin usein ympäröivistä ihmisistä kaikenlaista hyvin samaan tapaan kuin Dexterkin tekee sarjassa.. Toki vähän ehkä synkemmällä tavallahan tuo D sen tekee, mutta samaan tapaan kuitenkin kuin minä.

Hauskaa ja pelottavaa.

Juoppojen sota

Vuoden 2012 ensimmäinen ja virallinen postaus.

Tännekin tosiaan tuli nyt talvi.

Oli aika paskamaista herätä eräänä päivänä eräästä pienestä huoneesta, joka ei ollut asunnossani. Paskamaisen tuosta heräämisestä ei tehnyt se etten ollut kotonani, vaan se että ulkona oli sen yhden ainoan yön jälkeen satanut aivan helvetisti lunta. Pakkasta oli myös tuolloin kaksitoista astetta.

Helvetin kiva- deal with it.

Mietin useasti nykyään yksinhuoltaja-äitejä. Miksi se lapsi pitää tehdä jonkun niljakkeen kanssa, jonka sitten kuitenkin jättää? Että lapsi PITÄÄ TEHDÄ, jonka jälkeen voi sitten kuitenkin "ratkaisemattomien erimielisyyksien" vallitessa erota tästä tyypistä vaikka hän on ollut paska jo kauan aikaisemminkin? YH-äitien käyttäytymisen mysteerit eivät oikein ota auetakseen.

Lainasin eilen K-marketista "Apinoiden planeetan synty"-nimisen elokuvan. Se loppui kesken.. siis loppua ajatellen.

Naiset ovat aikamoinen mysteeri. Periaatteessa ilman niitä ei voi elää. Toisaalta ei se ole helppoa elää niiden kanssakaan.

Kaikki te sinkut olette sankareitani. Alan vasta nyt ymmärtämään mitä menetän siinä samalla. Te saatte tehdä mitä lystäätte.

Another fine mess

Nyt on kai aika sille vuoden viimeiselle postaukselle ja jälleen koota näinä entistäkin kaoottisimpina aikoina hieman fiiliksiä kokoon kuluneesta vuodesta.

Sanotaan nyt näin että jos viime vuosi päättyi vaisusti ja toivottiin vaikka mitä parannuksia niin elämään kuin sen laatuunkin, niin kai nyt voidaan todeta että on ainakin osa noista asioista parantunut tämän kuluneen vuoden aikana. Toki elämä on nyt hyvin kaoottista ja koko ajan tapahtuu jotain (niin hyvässä kuin pahassakin), mutta kaipa siitäkin on oltava omalla tavallaan iloinen(?).

Minusta myös tuntuu että ottaen huomioon ikäni, niin tässä vaiheessa elämää ei tämä elämänlaatu tai ylipäätään meininki voikaan olla mitenkään tasaista. Toivoisin kyllä kaiken olevan tasaista ja seesteistä, mutta toisaalta tässä maailmassa ei myöskään voi saada kaikkea vaikka kuinka haluaisikin. Voi siis saada joko sekavaa, todella elämysrikasta settiä taikka sitten kirjahyllynmakuista, seesteistä tasavirtaa.

Mutta joo, mitä tästä vuodesta nyt sitten jäi käteen? No jaa, yhä ollaan aikamoisessa aallokossa ja entistä enemmän annetaan vaan virran viedä mukanaan. Spontaaniutta minun persoonallisuuteni on kyllä liimaantunut, mutta olen senkin nyt huomannut ettei sekään liiaksi hyvä asia ole.

Ja sitten ovat tietysti nämä seurustelusuhteet. Olen yllättynyt että pelkästään tänä vuonna kaksi naista piti minun seuraani merkityksellinä ja tämä toinen suhde nyt kaikesta ristipaineesta, sekoilusta sun muusta huolimatta jatkuu. Vuosipäivä tulee kai täyteen.. Hmm.. Helmikuun lopussa?

Vaikka kaikki onkin nyt niin sekavaa ja ikävää, niin yritän lohduttaa itseäni koko ajan kertaamalla sitä että tällainen epämääräisyys kuuluu tähän elämänvaiheeseen. Nuorempana miehenä kuuluu sekoilla ja seilata. Vai kuuluuko?

Mitä nyt sitten toivoisin seuraavalle vuodelle? No, ainakin tämän työpaikan lopullista hautaamista ja kenties jonkun kivemman asian tekemistä. Toisekseen haluaisin varmaan taas löytää uudelleen muutamankin harrastuksen, jotka olen mm. työni takia joutunut hautaamaan.

Mutta pitemmittä puheitta hyvää uudempaa vuotta.. ja tervemenoa vanhalle.

...Knowing you have to go to work tomorrow and waste another day of your life is an awful feeling.

Doing this for an extended period of time can lead to problems with depression, substance abuse, and marital issues.

Voe pyhä kiesus näitä mielialanvaihteluita.

Sandbox games

Joulusta selvittyäni yritin sen välittöminä lähipäivinä paeta Helsingistä useampaankin otteeseen. Pakoyritykset estettiin tällä kertaa pirullisen, suorastaan raamatulliset mittapuut saavuttanneen myrskyn toimesta. Myös yleinen urbaani apatia kontributoi asiaan hyvin vahvasti.

Olen päätynyt samanlaisen ilmiön osalliseksi kuin GTA-pelisarjan hahmotkin; nimittäin siihen että elämä rajoittuu kaikenlaisen pahanteon ympärille, eikä siitä omasta hiekkalaatikoksi muodostuneesta kaupungista pääse millään pois vaikka kuinka yrittäisi.

Kaurismäen elokuvissa yritettiin päästä pois Kalliosta ja sieltä sitten Eiraan. Minä taas yritän kovasti poistua Helsingistä, mutta se ei kokonaisuudessaan onnistu kun jonkinlaiset yliluonnollisest voimat ovat saattaneet minut osaksi tätä hiekkalaatikkoa, josta kuulemma moni muukaan ei helpolla pääse poistumaan.

Elämä ei tosissaan helpotu vaikka olisi työ. Elämä ei helpotu vaikka olisi nainenkin. Elämä ei myöskään tule helpottumaan vaikka kuinka perusasiat olisivat kunnossa.

Varokaa tätä vaaran pyhää kolminaisuutta; parisuhde, työ ja johonkin paikkaan juuttuminen!

No jee.

Mut on jopa bongattu metrossa.

Varokaa.

St. Vitutus

Heräsin tänä aamuna ja huomasin olevani 26.

Tuntuu surrealistiselta tajuta että kohta tässä tosiaan aletaan olemaan lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä. Siltikään en tunne saaneeni mitään konkreettista aikaan, vaan pikemminkin olen ajelehtinut tässä elämän ristiaallokossa sittenkin aina vain intensiivisemmin parhaimmista pyrkimyksistäni huolimatta.

Älynystyräni- tai siis niiden rippeet yhä edelleen huutavat "TARTTIS TEHDÄ JOTAIN". Sen asian alulle paneminen on kuitenkin äärimmäisen haastavaa ja resursseja kuluttavaa.

Olen tällä hetkellä äärimmäisen ristiriitaisissa tunnelmissa. Uskon että tämä vuosi tulee päättymään vähintään yhtä ristiriitaisissa tunnelmissa, sillä vaikka olenkin kieltämättä saanut monta sellaista asiaa tänä vuonna jota kovasti viime vuonna kaipasin, ovat ne asiat kuitenkin olleet lopulta jollain tapaa sellaisia asioita, jotka eivät olekaan olleet niin pyytettömiä kun aluksi kuvittelin.

Me siis ajelehdimme yhä urbaanin, kaupunkimaisen rappiokulttuurin sekä omien elämäntavoitteiden haaksirikon siivittämässä valtameressä nimeltään Helsinki.

Viime yönä satoi kevyesti lunta maahan. Se ei kuitenkaan enää aamulla ollut juurikaan maassa, vaan tästä nyt tulee tällainen urbaani "eihän etelässä ole lunta"-tason joulu.

Mieleeni näin lopuksi juolahtaa se mitä Robert De Niro sanoi Taxi Driver-leffassa:

All my life needed was a sense of someplace to go. I don't believe that one should devote his life to morbid self-attention. I believe that someone should become a person like other people.

Till' the bitter end

Tahti kovenee ja jossain kuulemma joku Joulukin on pian tulossa.

Elämä vilisee ohitseni kuin kylmä viima keskellä autioitunutta jääkenttää. Päivät kuluvat kyllä, mutta ilman sen kummempaa sisältöä. Sain itseni ensimmäisille sairauslomillekin viime viikolla. Kaksi päivää poissa töistä.

Alan pikkuhiljaa onnistumaan tästä työstä irrottautumisessa.

Ostin eilen uuden television mm. joululahjaksi sekä syntymäpäiviksi saamillani rahoilla. Raahasin sitä kohtuullisen pitkän matkan yksinäni, eikä minua suinkaan odottanut oven takana joku televisionluvan tarkastaja.

plääh.

Pääkaupunkiseudun jäteasema

Mä en turhaan kutsu tätä koko PK-seutua termillä "Capital Wasteland", sillä sitä yhtä suurta moraalisen, eettisen ja ihmissuhdellisen rappion voittokulkuahan tämä mesta edustaa. Mä olisin saattanut tämän kaiken vielä välttää muuttamalla Espooseen, mutta paitsi että nyt kun en niin tehnytkään, niin saan kärsiä nahoissani. Kaikista ihmisistä jotka muuttaa Espooseen tule ennen pitkään parempia ihmisiä ja juuri siksi niiden kunnan vaakunassakin on mm. hevosenkenkä(mystinen itämaan onnen symboli) sekä kruunu, joka alleviivaa kaikkien Espoolaisten ylivertaista asemaa tämän maan päällä ainoina Aatamin ja Eevan vakavasti otettavina jälkeläisinä.

Oikeasti tämä Helsinki(kin) on aika paska mesta. Ei täältä mitään aitoja normaaleja ihmisiä löydä. Kaikki on vaan jotain ihan ihmeen sekopäisiä seinähulluja tai muuta paskaa. Joskus ne voi myös olla naispuolisia.

Hmm.. Onneksi mä olen saanut elämääni kontrastia siitä minkälainen paikka tämä maa oikein on kokonaisuutena. Toki ongelma numero yksi on aina tietysti se, että maaseudulla(?) ihmiset kuolee tylsyyteen jossain metsätorpassa, kun sitten taas täällä sä kuolet ties mihin ja sun moraalis-eettisen arvot kärsii rappiotiloista ja alat tapaamaan taas uudelleen juuri sellaisia ihmisiä joita luulet jättäneesi taaksesikin joskus silloin entisessä elämässä.

Mä en aina oikein ymmärrä että miksi mulla pitää olla tällainen onni. Että jos mä saan jonkun ihmisen löytämään itseni, niin sitten kuitenkin sen yhden tai kahden hyvän puolen väliin asettuu joku tosi hämärä ja pimeä puoli, joka periaatteessa nollaa kaikki edistykselliset askeleet.

Mä olen kuullut että tosi moni ihminen on tullut onnelliseksi muutettuaan pois Helsingistä. Mä taas olin niin naiivi, että kuvittelin mukamas täällä olevan jotenkin onnellisempaa. Loppupeleissä mä kuitenkin ymmärrän että mikään ei ole enää onnellisuutta tuottavaa sinänsä tässä meidän post-modernissa yhteiskunnassa, vaan vääränlaisten profeettojen kuuntelu ja niille vallan antaminen ruokkii yksittäisen urbaanin ihmisen myrkytystilaa tässä betonisessa todellisuudessa.

.. Ja sinisempi oli yö.

En ole pitkään aikaan kirjoitellut taaskaan mitään.

Tämä johtuu ihan siitä, että olen päättänyt pitää tämän (taas jälleen) varsin neuroottiseksi pahanolon purkamisen välikappaleeksi äityneen blogin pidosta hiukan taukoa. Olen ja olin myös yli viikon lomalla, jonka aikana en ajatellutkaan mm. töitä, useampia ihmissuhteita tai tätä blogia.

Olen jossain määrin jakautunut viime kuukausina kahdeksi eri henkilöksi. Toinen henkilö on se boreout-ihminen, joka käy orjallisesti töissä vailla sen suurempia päämääriä ja ns. "pimeän puolen henkilöhahmo" on taasen se mikä olen vapaa-ajallani. Koen että seuraava askel saattaa hyvinkin olla jonkinasteisen Fight Club-kerhon perustaminen Kallion tai Vallilan kujille, jossa me kaikki isäsuhteistamme seonneet modernin urbaanit nuoret miehet voimme mättää toisiamme turpaan vailla sen kummempaa moraalista krapulaa.

Voisi kai siis sanoa, että tällä hetkellä elämäni on yhtä surrealistista trilleriä täynnä. Vapaa-aikani on ruvennut täydentämään oudolla tavalla työssäni tuntemaa tyhjiötä ja merkityksettömyyttä, jonka jäljiltä olen alkanut jälleen menemään melko äärimmäisyyksiin irrotellakseni vallitsevasta todellisuudesta. Tämä tällainen tuntuu tällä hetkellä hyvältä, vaikka tiedostankin että se ei voi loputtomiin jatkua.

Olen toistaisessa elämässäni rakastanut vain kahta naista. Voisi kai olla se eräs kolmaskin, mutta hän on kai omalta taholtaan liian läheisriippuvainen jottako ymmärtäisi että kykenisin rakastamaan häntä jos vain saisin jonkinlaista reaktiota irti. En ole kuitenkaan hyvin lyhyen pikasession jälkeen hänestä saanut enää mitään irti, jonka jälkeen olen tyytynyt ystävän asemaan. Tämä ystävyyssuhde on minusta hirvittävän tärkeä, vaikka osa minusta haluaisi edelleen jotain syvempää.

Asiani ovat kai päällisin puolin ihan hyvin. Pinnan alla kuitenkin on tapahtunut muutoksia, jotka voin vain ja ainoastaan laittaa tämänhetkisen elämäntilanteeni piikkiin.

Palaan asiaan piakkoin. Nyt minulla tässä eräs "kirjoitusjuttu" meneillään.

Rooftops

Kaupunki on tänäkin aamuna likainen, meluisa ja täynnä ihmisiä.

Ilmat ovat jossain määrin kylmät, mutta kaiken peittävää lumisadetta ei kuitenkaan vielä näy. Jokin minussa on saanut toivomaan että ehkä tämä talvi olisi täällä vähäluminen, sillä se olisi kyllä kieltämättä tervetullutta vaihtelua näiden lumitalvien jälkeen.

Vastakkaisen viisikerroksisen asuintalon katolla hoippuu nuori mies ilmeisesti nokikolarin tai jonkun sellaisen varusteissa. Hänellä ei ole turvavaljaita- eikä ilmeisesti korkean paikan kammoakaan. Seuraan hetken parvekkeelta alapuolellani tapahtuvaa jonkinlaisten remonttimiesten ja maalareiden palaveria, jonka jälkeen he siirtyvät asuintalon sivuovesta sisään jotain remonttiprojektia jatkamaan. Samaisen talon takapihalla seisoskelee kourallinen lähimmän pankin toimihenkilöitä tupakoimassa kirpeässä aamussa.

En ole nyt taas vähään aikaan ollut kotona. Olen taistellut mielihalujani vastaan useissakin asioissa viime aikoina. Eräs niistä mielihaluista liittyy pakoon tästä vallitsevasta todellisuudesta jossa elän. Olen myöskin huomannut sen mielenkiintoisen tosiasian, että taidan olla juuri sellainen ihminen joka ei ole vallitseviin olosuhteisiin juuri koskaan tyytyväinen.

Nyt täytyy kuitenkin yrittää siivota tätä kämppää huomista varten, jolloin jotkut tyypit saapuvat tänne arvioimaan tämän kuntoa.

Julmaa

Siinä määrin olen kai yhä aivan liian nuori ettäkö kuvittelin sen pitävän paikkaansa ettei minusta mukamas löytyisi enää tällä iällä uusia puolia. Kuvittelin että olin kaikkien edellisten suhteitteni, kokemusteni ja vaikka minkä muun jälkeen päätynyt sellaiseksi aikuiseksi joka oli nyt sitten niin hyvässä kuin pahassakin "valmistunut" henkiseltä kantiltaan niin pitkälle kun ihminen nyt vaan voi älynsä ja edellytystensä perusteella.

Pidin henkisiä ominaisuuksiani muuttumattomina pitkään.

Olen kuitenkin löytänyt jälleen itsestäni hyvin pelottavia uusia puolia, jotka ovat ilmenneet erinäisten henkilökohtaisten tapahtumaketjujen aikana, jälkeen ja etenkin niiden perusteella. On pelottavaa löytää itsestään samanlaisia puolia kuin niistä keitä on aikoinaan samoista virheistä kritisoinut.

Tällä hetkellä elämässäni on todella paljon asioita joita en kykene myöntämään läheisilleni. Ymmärrän että ne asiat jotka nyt kumpuavat minusta eivät suinkaan näy päältäpäin, mutta sisällä kieltämättä olen yllättynyt ja samalla kauhistunut siitä miksi minusta on tullut sellainen ihminen kun olen tänään. Uudenlaiset piirteet ja käyttäytymistavat ovat todella ällistyttävää tavaraa nykyään.

Koen hyvin vahvasti että niille asioille jotka ovat ilmenneet minulle nyt olisi kai pitänyt tehdä jotain jo vuosia sitten. Syytän itseäni siitä etten reagoinut niihin tarpeeksi ajoissa, sillä totta puhuen kaikki se mitä nyt koen, teen ja käyn lävitse on itseasiassa hyvin vahvasti sidoksissa menneisyyteeni.

Eroavaisuuksia

Terminaattori 2:ssa on eräs lainaus monologista, josta olen aina suurestikin pitänyt.

Olen sen joskus aikaisemminkin laittanut tänne blogiin, mutta mielestäni sen sanomaa ja yhteyttä minunkin elämääni ei voi olla huomioimatta:

The future, always so clear to me, has become like a black highway at night. We were in uncharted territory now... making up history as we went along.

Tuo on erittäin kuvaavaa lausuntaa siitä miltä minusta on tuntunut jo pitkän aikaa. Tunnen että olin ehkäpä muutamia vuosia sitten vielä jonkinlaisella "kartalla" näissä tekemisissäni ja ennen kaikkea sekoiluissani, mutta nykyään koen kaiken aivan aidosti siten että elämäni on kuin kiitämistä pitkin mustaa, yöllistä moottoritietä pelkät ajovalot päällä- aina välillä ajovalojen keilaan hypähtää jokin tapahtuma tai henkilö. Mitään logiikkaa ei kuitenkaan ole enää siinä että mitä minulle tapahtuu, kenet minä tapaan tai mikä on minkäkin homman nimi.

Uskon vahvasti siihen että useimmilla ihmisillä on deterministinen elämä. Useimmat ihmiset toteuttavat sen miksi heidät on enemmän tai vähemmän määrätty tai miksi he pyrkivät. On kuitenkin poikkeavia yksilöitä, jotka omilla valinnoillaan jotenkin murtavat sen ennalta määrätyn kaavan eikä heidän kohtaloaan sitten täytetäkään juuri sillä tavalla miten aikoinaan uumoiltiin. Uskon että itsellänikin oli oikeastaan noin kuutisen vuotta sitten selkeä tie joka olisi voinut ohjata minut ihan kohtuulliseen lopputulokseen, mutta mikä ei nyt sitten kuitenkaan tule toteutumaan.

En tarkalleen tiedä missä vaiheessa minun kohtaloni pirstoutui alkuperäiseltä radaltaan ja päädyin sille yölliselle moottoritielle näin kuvainnollisesti. On kuitenkin melko pelottavaa ajatella ettei ole oikeastaan aivan varma mitä aikoo tehdä edes vuoden päästä tai missä näkee itsensä edes vuoden päästä. Asiat ovat kuitenkin nyt monimutkaistuneet ja voidaan todeta että menneet jopa todella eriskummallisiin suuntiin.

Itselläni on nyt taas ollut vaihteeksi niin kiire etten ole kerennyt pahemmin kirjoittelemaan.

Hyvä tietää tämäkin

Hienoa, äiskän suusta kuultiin tällainen lausahdus:

"Mä en enää nykyisin oikein tunnista näitä sun kavereitasi sekä entisiä luokkalaisia, koska teistä kaikista on tullut jo niin aikuisia"

No joo, tämä olikin aikamoinen paljastus ihan näin niin kuin kansainvälisestikin mitattuna. Eipä silti, mä tunnen kyllä asioiden olevan niin että mun elämäni on pyörinyt aikuisten ongelmien ympärillä jo aika pitkään eli ainakin viimeiset viisi vuotta.

Judgment days

Olen nyt taas jälleen siinä pisteessä että tuntuisi tämä kirjoitteleminen olevan suurinpiirtein ainoa asia mikä tuntuu mielekkäältä elämässä.

Niin moni asia on minulle tällä hetkellä kyseenalainen ja epäselvä. En ole varma monestakaan asiasta johon olen ryhtynyt tämän vuoden puolella ja vielä enemmän mietin että minkälaiset fiilikset tästä vuodesta lopulta jäävät kun se parin kuukauden päästä loppuu. Minulla on ollut tapana mietiskellä aikamoisia reflektioita elämästäni aina vuoden lopun tienoilla ja sitten miettiä että mitä kaikkea tuli ja mitä varsinkaan ei tullut tehtyä sinä vuonna.

Pelkään että tämän vuoden tilinpäätös tulee olemaan vähintäänkin epäselvä, kaoottinen ja kenties täysin omaa elämäntilannettani heijasteleva. Tuntuu että tänä vuonna on tapahtunut paljon- ehkäpä jopa liikaa kaikki aspektit huomioonottaen.

Tuntuu että haluaisin jälleen paeta. Paeta tätä todellisuutta sekä sitä miksi tämä kaikki muuttuu.

Syvää väsymystä ja lihasrelaksantteja.

Lauttasaari recut

On hyvä tietää että "kotisaari" ei ole pelkästään pian purettava vesitorni, pitkä asfalttitie ruoholahteen ja saarellinen autuus.

Eilen tuli reissattua niihin osiin saarta, joissa en ole koskaan käynyt. Nämä osat menivät lähelle Espoon ja Helsingin rajaa, jolloin Lauttasaaren kärjestä alkoi löytyä kaikkea melko hämärää ihan vaan ajamalla moottorikulkuneuvon kyydissä niin pitkälle että vastaan tuli länsiväylä sekä meri.

Että joo.. Löysin mm. Meksikon suurlähetystön, Eteläisen Afrikan vastaavan sekä Egyptin suurlähettilään "residenssin" aivan suvereenisti saaren toisesta kärjestä. Sitten löysin Kaskisaaren, jossa kävin eräiden tyyppien luona ja tämän jälkeen minulle kerrottiin että he olivat jotain melko vitun rikkaita heppuja. Toisaalta sellaisen käsityksen sain jo heidän asunnostaankin. Naapurina oli kuulemma jotkut tosi kovat muotisuunnittelijat.. tai jotain.

Muttaah.. niin.

Elämä nyt on melko seesteistä taasen. Paskalta tuntuu vaikka moni asia onkin kai edelleen ihan kunnossa, mutta jotenkin tuntuu että kaiken tällaisen näennäisen hyvinvoinnin takana piilee kuitenkin oudon syvä tyytymättömyys jotain ihan hämärää kohtaan jota en edes ymmärrä.

Mulla taitaa mennä liian hyvin ettäkö mun käsityskykyni ymmärtäisi olla tyytyväinen edes jostain välillä.

Toisaalta taas se voi myös olla tämä syksykin. Se aina vähän masentaa.

Toksiinisen ananaksen kostotapaus

Ja tapahtui niinä päivänä että menin ostamaan kokonaisen, tuoreen ananaksen.

Leikkasin sen paloiksi. Söin useita paloja.

Tämä ei kuitenkaan johtanut kylläisyyden tunteeseen, vaan pikemminkin aivan vaistomaisen salamannopeasti suupieleni alkoivat vuotaa verta, ne rikkoutuivat ja olivat äärimmäisen arkoja.

Siis eli mitä vittua.. Mulla on ns. "allergiaa" jotain tuoretta ananasta kohtaan? Vai johtuuko tämä hyönteismyrkyistä?

Saatana että sattuu.

Tää on ihan kauheata.

Miksi me ja ne?

Oli kai vain ajan kysymys ennen kuin löysin nukkumiseni avuksi lihasrelaksantit. Olen niiden avulla nukkunut äärimmäisen opiaattisia öitä, sillä mm. selkäkivut ja yleinen apatia ovat alkaneet vaatia verojaan sekä siinä samalla lähentänyt minua tällaistenkin käyttömahdollisuuksien piiriin.

Eilen tuntui että Lauttasaaressa oli aivan jumalattoman synkkä ilta. Syksyinen, sateinen ja kolkko tuuli puhalsi pitkin rantoja. Baarit muistuttivat kaikki jonkinlaisia salamyhkäisiä kapakoita sekä niissä istui vain muutamia miehiä hiljaa keskenään jutustellen. Kuvittelin heidät kaikki jonkinlaisiksi alkukantaisiksi rantojen merimiehiksi, jotka hiljaa rommia ryystäen jupisivat jostain merirosvoseikkailuistaan sekä naisasioistaan kenenkään tietämättä.

Olen miettinyt jo pitkään sitä miten suomalaiset ihmiset tuntuvat usein noin niin kuin kahden eri sukupuolen osalta kohtaavan. Vaihtoehtoja on lähinnä vain kaksi, ehkä parhaimmassa tapauksessa kolme:

- Töissä
- Baareissa (usein humalassa)
- Kolmas vaihtoehto tapahtuu aivan liian harvoin

Tuntuu tosiaan usein että suomalaiset menevät baareihin, juovat itsensä perkeleenmoiseen känniin ja sen olotilan vapauttamana uskaltautuvat mm. lähestymään vastakkaista sukupuolta baareissa. Tässä maassa ei kuitenkaan näe spontaaneja lähestymisiä missään, vaan ainoastaan juomien avulla saatetussa tilassa.

Tämän mahdollisen "lähentymisen" tiimoilta suuressa kännissä sitten seurauksena baareissa on usein illan mittaan seksiä joko a)sinun luonasi tai b)baarin vessoissa taikka hänen luonaan.

Aamulla sitten heräillään krapulassa ja yritetään muistella sekä selvitellä että kuka kukin on ja mitä oikeastaan tapahtui. Näistä lähtökohdista sitten suurin osa Suomalaisista parisuhteista alkaa ja kumpuaa.

Olen keskustellut työkaverieni kanssa paljon tästä aiheesta. Tuntuu että heidänkin mielestään huomattava osa ihmisistä kohtaa baareissa ja tiedän itsekin ihmisiä jotka menevät baareihin vain ja ainoastaan seuran takia. Tuntuu kuitenkin siltä että ainakin täällä ihmiset vain ja ainoastaan kohtaavat ja osaavat avautua vain baareissa, sillä muuten ollaan sitten niin helvetin sulkeutuneita ja omissa asioissa ettei mitään rajaa.

Mielenkiintoinen pointti asiaa koskien tulee mieleen siitä kun joskus kauan aikaa sitten joku kertoi että esim. eteläisessä amerikassa kuulemma bussimatkoilla pyritään aina istumaan sen viereen joka istuu bussissa mahdollisesti yksin. Suomessahan kaikki haluavat aina istua yksin busseissa sun muissa instansseissa, eikä sitä tulkita mitenkään hyväksi jos joku random hahmo istahtaa viereen. Sitä pidetään todella tungettelevana.