Tietokoneremontointi

Eräs kaverini joka tätä blogia luki tässä taannoin kommentoi että tekstin määrästä päätellen taidan kirjoitella tänne aika paljon. Myönsin sen ja sanoin hänelle että tämä on kai yhtä paljon harrastusta kuin se on terapiaakin. Ilmaista terapiaa, vieläpä. Tosin todella kieroutuneesti kuuntelijan roolissa ovat kaikki ne jotka tätä lukevat säännöllisesti (ja teitähän on edelleen jonkin verran) tai sattumalta saapuvat tänne tasaisin väliajoin milloin mistäkin.

Lupaan kertoa pitkästä aikaa hieman jotain normaalimpaa, enkä aina vain jankata siitä kuinka vaikeaa on olla minä.

Tänään väänsin kahdeksan tuntia tätä vanhaa konettani kuntoon. Asensin siihen Windows XP:n, ja loput seitsemän tuntia sitten etsiä ajureita tämän äänikortille ja väänsin nettiyhteyksiä kuntoon. Nyt alan olla tästä lopputuloksesta ihan tyytyväinen siinä mielessä, että tämä ei enää toimi niin puuroisesti kuin ennen tuota uudelleenasennusta. Tämä "vanha kone" on oikeastaan todella miellyttävä käyttää tällä hetkellä, mutta ymmärrän kyllä että tuo uusi on tätä nopeampi ja suorituskykyisempi. Kuitenkin tässä on sentään se viimeinen edes jotenkin kunnolla toimiva Windows-käyttis, eli XP Professional. Tuo Vista on ollut aivan järkyttävää kurapaskaa siitä lähtien kun tuon uuden koneen ostin, ja täten tämän XP:n kanssa on ollut taas niin mukavaa sekoilla pitkästä aikaa. Paitsi olihan tuolla Ruotsinkin puolella käyttämässäni koneessa XP, että eipä sen puoleen.

Pitäisi varmaan lähteä nukkumaan tästä pian, sillä muussa tapauksessa minulle kehittyy hyvin piakkoin ns. "vampyyrin unirytmi", joka ei nyt kyllä tässä vaiheessa vielä saa kehittyä tavaksi. Lupaan taas piakkoin jauhaa jostain merkityksellisemmästä kunhan ehdin.

Aivan hirveätä (ja läski Elvis)

Jotenkin pelottaa ehkä eniten tässä tämänhetkisessä elämäntilanteessani se kuinka kaikki on jotenkin niin ennalta-arvattavaa ja ennakoitavissa. Jossain vaiheessa joku tulee taas kuolemaan, jossain vaiheessa on taas töitä ja jossain vaiheessa joku tulee valmistumaan jostain joksikin. Jossain vaiheessa myöskin joku tulee eroamaan tyttö- tai poikaystävästään ja jossain vaiheessa joku löytää uuden. Joka tapauksessa jotain tullaan pettämään ja jättämään. Jollekin tullaan valehtelemaan jostain oleellisesta. Rahat tulevat myös jossain vaiheessa loppumaan joltakulta.

Elämä on pohjimmiltaan ainakin tällä hetkellä menettänyt kaiken yllätyksellisyytensä ja ennalta-arvaamattomuutensa jostain syystä. Nykyään vaan juurikaan mikään ei enää yllätä ainakaan positiviisesti. Rakas internetin juoruhelvetti, onko minussa näiden faktojen toteamisen jälkeen jotain perustavanlaatuisesti vikana? Missä vaiheessa kävi sitten niin, että millään ei ollut enää mitään väliä muutenkaan? Joku kukkahattutäti kai joskus totesi, että elämästä tekee kivointa ja mielekkäintä se että kaikki siinä on niin arvaamatonta. Mitä jos kumminkin on sattumalta jo miettinyt niin monia tuhansia potentiaalisia uhkaskenaarioita ja myöskin erinäisten asteiden tapahtumia, ettei mikään voi aidosti tulla enää (positiivisena) yllätyksenä? Onko elämä pohjimmiltaan juurikin sellaista minkälaisena sen itse näet juurikin näkökannasta riippuen tai siitäkin riippumatta?

Katselin muuten tänään Google videosista Elviksen- tai siis pitäisikö sanoa että "läskin Elviksen" viimeisen keikan muistaakseni vuodelta 1977. Se oli tosiaankin hänen viimeinen taltioitu esityksensä isomman yleisön edessä ennen kuin.. hän kuoli vähän näkökannasta riippuen kai huumeisiin istuen vessanpöntöllä ja samalla mutustaen kolmatta hampurilaistaan ilotytön samalla jakaessa "suullisia palvelujaan" hänen jumalaisen kuninkaalliselle ruholleen. Tai siis näin olen ainakin itse lukenut. Olen kyllä kuullut hänen kuolleen sydänkohtaukseenkin, jonka pääasiallisena aiheuttajana olivat lääkkeet.

No kuitenkin siinä taltioinnissa on eräs aivan helvetin surrealistinen kohtaus missä tämä läski Elvis alkaa sopertamaan jotain ihan omiaan kesken jonkun kappaleen esittämisen. Ne jutut jotka tulevat hänen ammottavasta kidastaan ovat todella älyttömiä, ja suuret epäilykset ovatkin nousseet sitä kohtaan että (läski) Elvis oli vahvasti joko huumeissa tai lääkkeissä. Jotenkin juuri tuo kohta siinä konsertissa oli pelottavin siinä mielessä itselleni, että oli mielenkiintoista seurata sitä miten nämä tällaisen suuren viihdetaiteilijan viimeiset hetket olivat niin epätoivoisen sekopäiset. Monet kovat rokkitähdet sun muut muusikot ovat kuolleet hyvin samalla tavalla. Ja tulevat muuten kuolemaankin. Seuraavana varmaan joku Amy Winehouse.

En nyt oikeastaan tiedä että mitä pitäisi tähän kaikkeen sanoa. Pelkäänkö itse päätyväni läskin Elviksen tilaan ja vieläpä hahmoon? No, onnekseni voin kai todeta että en omaa montakaan samaa pahetta hänen kanssaan, mutta kyllähän tässä tavallaan on hyvin läskin Elviksen kuolemaan verrattavissa olevia useita varsin traagisia tapahtumia koettu ihmissuhdeviidakossa. Eikö muuten olekin aivan helvetin raastavaa, miten onnistun vetämään haparoivia yhteyksiä oman henkilökohtaisen elämäni kanssa suureen Elvis "the king" Presleyn kuolemaan? Tämä on varmasti eräs syy siihen miksi naiset pitävät minua ylimielisenä, mutta kannattaa muistaa että tämä on minun blogini ja täällä yhtä kuin valtio olen myös MINÄ YLIMIELISINE JUTTUINENI.

Kellohan tulee muuten jo neljä täällä. Minulla olisi tässä taas paljonkin epämääräistä ja Elviksen viimeiseen esiintymiseen rinnastettavaa sanottavaa, mutta pelkäänpä että tänäänkin on jälleen "yksi päivä muiden joukossa", ja tarvitsen unta fyysisen olemukseni ylläpitämiseksi.

Pahempaa on luvassa

LUNTA LUNTA LUNTA LUNTA! Lunta sataa eikä loppua näy.

Minulle varmaan kohta käy niin kuin sille Jack Nicholsonin esittämälle kirjailijalle siinä Stephen Kingin Hohdossa. Tarpeeksi kauan kun on lumen saartaman asuintalon sisällä jumissa, niin ennen pitkää sitä alkaa kyllä tuntemaan suunnatonta halua iskeä itsensä lävitse kylppärin ovesta halkaisukirves - vai oliko se palokirves kädessä. REDRUM,REDRUM... HEEEEEEEEREEEE'S DAAAALLYYYY!!!!! Enää minulta puuttuu täältä se ärsyttävän hiustyylin omaava pikkukakara polkuautoineen ja joskus se vaimo joka oli "hyvännäköiseksi haukuttu" joskus 1970-luvulla.

Aika häiriintynyttä meininkiä nämä postaukset ovat kyllä olleet viime päivinä. Liekö minulla on sitten kevättä rinnassa- vaiko jossain muualla - vai alanko ihan oikeasti vaan tulemaan hulluksi tämän loputtoman ja ikävän talven johdosta. Tuntuu vaan että kaikkialle minne menenkään niin valkoinen lumi seuraa perässä. Seinätkin ovat valkoiset ja kylmät.

Jos muuten haluaa halvalla ihan vielä paketissakin olevia DVD-elokuvia, niin kannattaa etsiä niitä vaikkapa Huuto.netistä. Sieltä saa tosiaan ihan hullun halvalla uusiakin DVD-leffoja käärepapereissa, jos viitsii vaan etsiä. Toinen paikka kaikille Sverigelandin asukeille on tietysti Tradera, josta itsekin huusin about kahdellakymmenelläviidellä kruunulla Ghost Dog-nimisen pätkän, mutta se saatanan levyhän saapui kuulemma perille vasta eilen! EILEN! Siinä siis kesti viikko lähettää se, joten en sitten nähnyt sitä koskaan.. Voi voi.

Totaalinen kaaos

Näissä kotiinpalaamisissa on aina se ikävä aspekti, että hienoisen Jet Lagin ohella minuun iskee sellainen suunnaton erinäisten keskeneräisten juttujen sun muiden hoidettavien asioiden paljous. Nyt tällä hetkellä hoidettavani olisi neljä asiaa, enkä totta puhuen oikein tiedä että mistä päästä tässä aloittaisi. Ongelmallisuutta on siis luvassa.

Menin eilen muistaakseni joskus puolen yhden aikoihin yöstä nukkumaan ja nukuin yhteentoista. Ateriat tänään ovat koostuneet juustosämpylöistä, Jogurtista sekä Kahvista. Vatsassa kiertää omituisesti.

Tiedättekö muuten mikä on ironista? Tällä hetkellä kun itse en omaa seurustelusuhdetta kenenkään kanssa, niin lähes jok'ikinen kaverini sellaisen omaa. Sitten taas kun itse seurustelin tässä vielä vuosi ja puolitoista sitten (tai jotain), niin yhdelläkään kaverillani ei ollut seurustelusuhteita.. eli toisin sanoen MÄ OLEN NIIN YKSIN TÄSSÄ KYLMÄSSÄ MUALIMASSA, SEND (NEKKID) WOMEN!!!!!!!

Ja tuo oli sitten vitsi.

Eipä kai tuota nyt oikeastaan niin kaipaakaan. Tai ehkä kaipaan sitä alitajuisesti ja tuollaisilla hallitsemattoman spontaaneilla vitsinpurskahduksilla asioiden todellinen laita tulee epäsuorasti julki. Vaikka toisaalta minulla on kyllä tapana laskea leikkiä melko vakavistakin asioista. Pitäisiköhän alkaa käymään jossain "singles night for the absolute losers"-tapahtumassa? Toisaalta sieltähän sitten löytyy vain tyyppejä, jotka olisivat parhaimmillaankin yhtä älyttömiä kuin minä itse. Lopputulokset saattaisivat olla aika samanlaisia kuin viimeistenkin juttujen lopputulokset.. Niih..

Voi kumpa tässä blogissa voisikaan saada avautua näistä suhdekiemuroista ja minun viimeaikaisista kokemuksistani niiden parissa. Ei kyllä sitten mitään järkeä ole ollut näissä jutuissa, mutta annetaan nyt sitten olla.

Helvettiläinen että tämä talvi muuten hajottaa tällä(kin) hetkellä. Tuntuu että viimeiset yhdeksän kuukautta on ollut talvea. Kylmää ja pimeää. Joulukin oli jossain vaiheessa. Sitten kai taas uutta vuotta pukkasi. Toistaiseksi en ole kyllä saanut aikaiseksi mitään järkevää vielä. Pitäisiköhän alkaa laatimaan jonkinlaisia viisvuotissuunnitelmia, ja pitää niistä yhtä paljon kiinnikin kuin ne keksineet tahot? Sehän olisi kyllä sitten taas toisaalta yhtä hyödyllistä kuin omalle jalalleen kusemista..

Hohhoijaa, nyt alkaa kyllä mennä juttu niin pitkälle että lähdenpä tästä nukkumaan.

Escape from Gothenburg

Vaikka usein valitankin säästä ja varsinkin huonosta säästä, niin nyt viimeisen parin päivän aikana kyllä sain taas kokea sen että oikeastaan huonosta säästä ja sen aiheuttamista ongelmista en tiedä vielä juurikaan mitään. Kokemuksia rikkaampi olen nyt kumminkin asian tiimoilta, joka vähän näkökannasta riippuen on kai hyvä tai huono asia.

Noi 48 tuntia sitten alkoi tosiaankin pyryttämään aika helvetisti tuolla "ulkomaankin" puolella, ja sitten aitoon urbaaniin tapaan niin bussi, rautatie- kuin junaliikennekin kuolivat täydellisesti. Kauppaankaan ei päässyt, kun pyrytti niin helvetisti ja kaikki tiet olivat tukossa. Joku raitiovaunukin oli kuulemma suistunut kiskoilta ja tämän ohella sitten vieläpä useita raitiovaunulinjoja oli peruutettu.

Yön aikana sitten oli sadellut vielä vähän lisää lunta, mutta neljäksi piti ehtiä kentälle jotta pääsisi takaisin tänne "Funlandin" puolelle. Menin tällä kertaa kentälle yksin, ja raitiovaunulla ajoin muutamat pysäkinvälit rautatieasemalle, jossa sitten nousin pois ja menin bussilla lentokentälle. Rautiovaunukin oli aivan helvetin täynnä, ja joku muija istutti koiransa sinne penkille viereensä toisen koiran pyrkiessä alati tekemään tuttavuutta matkalaukkuni kanssa. Oli kivaa kyllä.

Tämän jälkeen sitten pääsin jopa bussiin joka vei minut lentokentälle. Lentokentällä palloilin about puolisentoista tuntia, jonka aikana kävelin ympäriinsä, join kahvia paikallislentojen terminaalissa ja juttelin jonkun randomin Argentiinalaisen vaihto-opiskelijan kanssa. Päästyäni sitten eteenpäin huomasin turvatarkastuksen jälkeen että minulla oli vielä jonkin verran yli sata ruotsin kruunua käteistä jäljellä, mutta ajattelin että enpä ostaisi ainakaan mitään kummempaa kentältä mukaani enää siinä vaiheessa.

Juuri kun olimme nousemassa koneeseen niin ilmeisesti Sveitsiläinen mieshenkilö tuli juttelemaan minulle. Hän kysyi että miten pääsisi Helsingissä lentokentältä Tikkurilaan, sillä hänen piti mennä Tampereelle junalla. HAH HAH, JUNALLA, HYVÄ VITSI! Selitin hänelle kieltämättä aidon pahoillani että Suomessahan kaikki junamatkailu oli eilisestä lähtien ollut ihan kehitysmaatasoa, ja suuret mahdollisuudet olivat olemassa ettei Tampereellekaan menemisestä välttämättä tulisi vähään aikaan mitään. Tyyppi oli aika kauhuissaan, mutta juttelin hänen kanssaan vielä jonkin aikaa siitäkin huolimatta. Hänellä olikin oikeastaan muutama ihan hyvä pointti siitä että vaikka Sveitsissäkin on todella vuoristoista maaperää ja lunta, niin siellä ainakin osataan pitää rataliikenne kuosissa säästä huolimatta. Tämä Sveitsiläinen kuitenkin sitten soitti jollekin kaverilleen, ja he siinä sitten pohtivat pitkään että millä lähtisi Tampereelle helpoiten. Itse ehdotin äijälle joko autoa taikka bussia.

Konekaan ei ollut myöhässä kuin noin kymmenen minuuttia. Kai sekin toisaalta johtui säästä.

Nyt sitten pääsin tuossa muutamisen tuntia sitten tänne ja ajattelin mennä nukkumaan. "Talvilomani" (tai jotain sinne päin??) on nyt siis ohitse.. valitettavasti. Täällä kuitenkin kuulemma alkaa sitten joku hiihtoloma tai vastaava nyt juurikin tänään, että tavallista hiljaisempaa kai sitten pitäisi olla.

Keskivertoa

Meneekö taas tällaiseksi tyypilliseksi paskanjauhannaksi tämä paluu kotiin? Nyt puhutaan taas että juuri sopivasti hiihtolomaviikoille iskee joku lastaajien matkalaukkuongelmavyyhti ja sitten vielä puhutaan jälleen mm. bussilakosta. Great news, people.

Tämä on taas niin tyypillistä - nämä paluut minulla aina jostain johonkin ovat aina yhtä paskaa. Viimeksi kun pääsi armeijasta pois, alkoi sopivasti kaikki mahdolliset työpaikat kuolettava globaali talouslama, ja kesälläkin oli muistaakseni jotain häikkää kun tulin takaisin kotiin täältä. Nyt sitten iskee taas joku työtaisteluprobleema Helsinki-Vantaalle ja laukku kiertää Indokiinan läpi kahdessa viikossa taikka sitten se kanitetaan jonnekin lentokentän kellarien komeroihin kuukaudeksi - OR BETTER YET, KAIKKI MÄNNÖÖPI LAKKOON! Näistä tällaisista tempauksista voisi sanoa muutamankin sanasen vaikka kieltämättä pidänkin kyllä niitä toimia ihan tavallaan oikeutettuinakin, mutta olisi se joskus kiva kun tulisi sellainen lakko joka ei vaikuttaisi suorasti tai epäsuorasti mitenkään minun maalliseen vaellukseeni millään tavalla.

Ai niin - YLE:n Jugner erotettiin tai erosi.. tai jotain. Hyvä juttu, mutta sitä en ymmärrä että miksi se itkee siitä jossain Facebook-accountissaan. Jos Hitlerillä olisi ollut Facebook-acco, niin olisikohan se itkenyt viimeisinä elonhetkinään jonkun ilmoitustauluviestin kautta sitä että miksi koko maailmaa vihaa häntä niin paljon vaikka hän vain yritti parantaa kansansa elämää ja muutenkin elää palvellen kansansa parasta. Vähän samanlaisia mittasuhteita minä koen tuossa Jugnerin itkuvirressä olevan natsiviittauksista huolimatta. Jätkä oli muutenkin ainakin osittain Median antaman kuvan perusteella aika itserakas ja despoottinen jätkä, vaikka tottahan sekin on että en minä saisi varmaan edes piakkoin säädettävän lain nojalla edes käyttää noita termejä täällä kenestäkään muusta ihmisestä oman taustani huomioonottaen. Kenties eräiden "entisten" mielestä minunkin kusipäisyyteni täyttää vähintään Jugnermaiset mitat, mutta siitäkin huolimatta koen että se kaveri on ainakin lukemani perusteella ollut melkolailla huono johtaja-asemassa ja muutenkin sellaisen vanhakantaisen pakkomonopolin huipulla, että eipä tuo mielenilmaus nyt voinut puhua mitenkään erityisen hyväntahtoisesta kaverista. Oli muuten aika provosoiva juttu verrata Jugneria Hitleriin, mutta teinpä se nyt kumminkin - SEE WHAT I DID THERE?

Don't fall in the stairs because you might hurt your bum??

Katsoin tuossa eilen olympialaisia.

Miesten Curlingia sekä sitten naisten alppihiihtoa (vai onko se nyt sitten laskettelua). Aivan täysin en voi ymmärtää että miksi Curling on lopulta olympialaji, sillä minusta on aina tuntunut että se sopisi parhaiten työporukoiden ja vastaavien puulaakijoukkueiden lajiksi. Ehkä kumminkin toisaalta taas sitten noita olympialajejakin on uudistettava, ja nykyaikana nyt vaan ei kai tulla koskaan keksimään mitään erityisen mullistavaa lajia, joten tuo saanee kaiketi kelvata. Tuntuu vaan hieman hassulta lajilta, jossa yksi hemmo heittää pyöreää kiekkoa pitkin jäätä kahden toisen tyypin alkaessa hurjasti harjaamaan jäätä liikkuvan pallon tieltä päästäkseen sillä mahdollisimman pitkälle.

Tuota alppihiihtoa kun seurailin, niin välittömästi tule kyllä mieleen sellainen vuosien nakki&kilpi klassikkopeli kuin Ski or Die. Siinä on todella svengaava alkuteema musiikkina, joka oli vain yksi pieni osa sen pelin muodostamasta parhaudesta. Siinähän oli myös eräänä lajina tuo alppihiihto, ja muistin että oli aika vaikeaa saada edes ylipäätään mitään tulosta siinä aikaiseksi. Hauskaa se kumminkin oli muutaman muun pelin sisältämän lajin ohella. Toinen vähintään yhtä kova urheilupeli on tietysti NES:n Nintendo World Cup sekä Track&Field. Ei muuten tehnyt Konami tuohonkaan aikaan mitään huonoja pelejä tuon Track&Fieldin kohdalla, nimittäin.

Nyt alkoi myös sitten automaattisesti hatuttamaan se että olen myynyt aikoinani pois 8-bittisen Nintendoni. Se oli kyllä "The konsoli", ja joskus 90-luvun lopussa taisin myydä sen pois jollekin kakaralle noin 500 markalla kaikkine hyvine peleineen ja ohjaimineen jollain 500 markalla. Jos nyt omaisin aikakoneen, niin lähtisin varmaan kuristamaan itseni tuollaisten esineiden rahallisen arvon täydellisestä sivuuttamisesta ja kieltäytyisin myymästä koko vehjettä eteenpäin. Harmi että Nintendo ei ole myymässä mitään sellaisia uusvanhoja uudelleentuotantoja noiden aikojen konsoleista niin kuin Sega tässä taannoin teki.

Kyllähän toisaalta se Megadrive oli ja on ihan kiva konsoli noin nostalgisessakin mielessä, mutta jostain syystä se nyt ei vaan vedä vertoja alkuperäiselle Nintendolle kirjoissani. Ainoaksi mahdollisuudeksi jäävätkin tyyliin NES:n emulaattoripelit, jotka eivät tosiaankaan yleisestikään katsottuna koskaan vedä vertoja alkuperäisnautinnoille muilla konsoleilla. Ne ovat kuitenkin kai tyhjää parempaa nautintoa.

Strangespotting

Hohoo, kävin tänään ICA:ssa kaupassa.

Ostin Mangoja. Mangot ovat oikeastaan juurikin niitä hedelmiä joista tykkään eniten. Olisi kivaa pyydystellä Mangoja viidakkoveitsi kädessä jossain Brasilian viidakoissa Khaki-paita päällä ja sitten aina välillä haukkailla paloja siitä Mangosta. That would just rule, I think.

Siellä oli myös sellainen suunnattoman iso laari keskellä putiikkia, missä oli erinäisiä DVD-leffoja "alennuksessa". Selailin sitä tarjontaa, ja kauhukseni tajusin että olen oikeastaan hukannut elämästäni aika monia tunteja vain tuijottamalla lävitse elokuvia. Juurikin tämä oivallus iskeytyi mieleni syövereihin huomioituani sen että olin nähnyt suurinpiirtein kaikki ne leffat mitä ne myivät alennuksella - poislukien tietty ne kaikki erinäiset Ruotsalaiset pätkät. Löytyi sieltä toisaalta Trainspotting, jonka näin muistaakseni joskus teini-iässä. Muistan jutelleeni sen leffan siitä kohtauksesta erään Belgialaisen tyypin kanssa kerran missä se kuollut vauva kiipeili pitkin sitä kattoa erään tyypin rajun huumetripin aikana. Se oli varmaan suurinpiirtein ensimmäisiä näkemieni mainstream-leffojen "shokkikohtauksia", jotka jäivät kieroutuneesta luonteestaan johtuen elävästi mieleen.

Tänään tuli katsottua myös Columboa telkkarista. Columbo on kyllä kova jätkä myöskin TV-sarjojen historiassa, eikä hänen viiltävää kykyään ratkaista rikoksia kyllä voiteta ihan heti. Toinen vähintään yhtä empaattisen tehokkaasti rikoksia ja niiden taustoja murtava jätkä on Matlock, jota on tämän blogin puolella jo vähän käsiteltykin toisinaan.

Mr. Suitcase

Historiallinen juttu tälle blogille on kieltämättä tapahtunut. Olen vaihtanut tuon Blogger-avatarini/valokuvan toiseen. Oikeastaan kyseessä on kokeiluluontoinen juttu, joka johtaa kaiketi siihen että jos en tykkää siitä, niin sitten vaihdan takaisin sen muistaakseni joskus 08' (vai millon olikaan!11) otetun kuvan kun olin tulossa jostakin. En vaan muista että mistä ja miksi. Kuva puhuu puolestaan, kuitenkin - nuo peililasiset pilottilasit niinkään eivät!

Minä en ole koskaan omannut minkäänlaisia accountteja IRC-gallerioissa sun muissa, joten onhan sitä ihan mukavaa välillä omaa turpaansa esitellä näin vähän vaisummissa ympyröissä. Ja minä kuulkaa uskallan tehdä sen.. aina välillä! Ja toisaalta minusta kyllä löytyy kuvamateriaalia aivan tarpeeksi netin syövereistä jos vaan jaksaa etsiä ja olla kärsivällinen, joten sinänsä asia on vähän se ja sama tässä vaiheessa että näkeekö joku minun kuvani vaiko eikö.

Totta puhuen niin olen tykästynyt viime aikoina tuollaisiin halpoihin kuvaefekteihin. Minä kun en ole koskaan harrastanut sellaisia juurikaan ennen, niin nyt on kiva sitten harrastaa. Varmaan hubaa muutamille tämän blogin lukijoille nähdä pitkästä aikaa minusta päivitetty kuva, eiks jee? Hiukset ainakin kasvaneet ihan kiitettävästi ja ennen kaikkea nopeasti takaisin päähän sitten armeijan. Valitettavasti jättimäinen graniittileukani on yhä paikallaan, ja se vieläpä korostuu pärstässäni sitä mukaa kun elämä jatkuu. Armeijassa meistä kaikista otetussa tupakuvassa minun sanottiin kuulemma takarivissä koristavan kuvaa jonkinlaisena potrettina "kivikasvoshowsta", joka kyllä toisinaan leukaluuni huomioonottaen kyllä taitaa pitää ainakin vähän paikkansa. Muutamissa muissa ryhmäkuvissa taidan sitten istua puolestani eturivissä, muistaakseni.

Ja miksi aina aurinkolasit? No, minä olen nyt vaan sattumoisin tykästynyt niihin ja niiden jakamaan salaperäisen karismaattiseen olemukseen. Aurinkolasit ovat mielenkiintoisia, eikä minulla ole ollut niitä kuin muutamat parit toistaiseksi elämässäni. Nuo tuossa kuvassa olevat ovat toistaiseksi kalleimmat mitä olen ostanut, ja näyttääpä jopa siltä että uusia en tule aivan heti hankkimaan. Wayfarerit ne olla pitää jokaisella itseään kunnioittavalla herrasmiehellä, vai miten se olikaan? Sitä paitsi Wayfarerit ovat myös mm. aitoa Kasaria, vaikka tuo malli taisikin olla pelissä mukana jo 1960-luvulta ja jopa sitä aikaisemminkin.

Shiny happy people

Täytyy sanoa että tuo elokuva Tropa De Elite iski kyllä rankkuudellaan pitkästä aikaa. Nyt olen puolestani kiinnostunut näkemään vähän samaa aihepiiriä sivuavan pätkän nimeltä Cidade De Deus.

Tropa De Elite on elokuva Brasilian Sotilaspoliisin erikoisjoukoista, jotka kirjaimellisesti käyvät sotaa huumekauppiaita vastaan Rio De Janeiron Faveloissa, eli isoissa slummeissa. Ongelmana on vaan se että poliisi on ihan yhtä paha kuin se rosvokin, eli hyvän ja pahan raja on pysyvästi häilyväinen - jos sitä nyt koskaan on ollut olemassakaan.

Elokuva on erittäin väkivaltainen ja jotenkin täynnä erinäisiä turhautumia ja niiden purkautumisia eri tahoihin ja ihmisiin. Eräs asia jota mietin pitkään leffan katselun jälkeen oli se että muuttiko se äärimmäisen kova ja epäinhimmillinen koulutus nuo tuohon joukkoon valitut poliisit kiduttaviksi ja väkivaltaisiksi tappokoneiksi, vai olisiko se ollut sitten niin että se mitä he kokivat sen koulutuksen aikana oli vain periaatteessa katalyytti sille mitä myöhemmin sen koulutuksen jälkeen tapahtui. Oliko tuo porukka jo jotenkin valmiita sekoamaan ja tekemään noita asioita ilmankin sitä koulutusta, vai syntyikö lopullinen varmuus sitten vasta sen jälkeen?

Tavallaan haluaisin ajatella että leffassa on perimmiltään kyse siitä että eri asteittaiset pahat ihmiset tekevät erittäin pahoja asioita toisilleen. Ihmisiä suorasti tai epäsuorasti tappavat huumekauppiaat tappavat kiduttavia ja tappavia poliiseja. Välillä pari huumeriippuvaista nuorta kuolee joko välienselvittelyissä taikka sitten poliisi/huumekauppiaat tappavat jonkun. Huumekauppaa rahoittavat kuitenkin erinäiset tavalliset ihmiset, jotka pitävät sen pystyssä ostaessaan näiden välittäjien tuotteita. Aika pirullinen noidankehä.

BOPE-erikoisjoukoista jäi sellainen älytön natsipoliisin jälkimaku suuhun. He saivat tappaa, kiduttaa ja pidättää ihan kenet vaan. Varmaan tappoivat paljon vääriä tyyppejä kidutuksen ohellakin. Jotenkin tuntui siltä kaikesta että eipä niitä tuonkaan ongelmapesäkkeen pulmia ratkaistaisi kokonaisuudessaan tai pelkästään niiden huumekauppiaiden eliminoimisella, vaan tielle jäisi ja jää aivan helvetisti täysin viatontakin sakkia. Eli millä hinnalla tuolla nyt sitten lopulta soditaan "huumeita vastaan", kun kumminkaan se ei ole sota jota voidaan koskaan käytännössä voittaa?

Tosiaankin siis ajatuksia herättävä leffa tämä. Muutenkin erinomainen suoritus Brasilian elokuvateollisuudelta, joka on kuulemma aika pienten piirien juttu noin kokonaisuudessaan.

Laatua kautta aikojen

Kunnon uni tuli taas nähtyä eilen yöllä. Ryömin ilmeisesti jossain Kalaharin autiomaassa, ja siellä sitten päädyin isoon ja vehreään keitaaseen. Siellä oli kaksi Arabialaista "setää" juottamassa kameleitaan jollain lähteellä. Sitten uneni siirtyi omituisesti sellaiseen elokuvamuotoon, jossa alettiin seuraamaan sitä että mitä ne Beduiinisedät selittelivät siellä keskenään. He huomasivat minut ja nauroivat hillitysti minulle kun kompuroin pitkin sitä keidasta etsien vettä. Heräsin siihen kun sain vihdoinkin ryömittyä sille lähteelle. Siinä unessa oli myös tekstitykset niiden arabien puheille, mutta onneksi en enää muista että mitä he puhuivat ja minkä kielten teksityksiä ne olivatkaan.

Tänään oli sattunut taas joku korkeakouluammuskelu USA:n puolella. Yllättäen tekijä oli nainen. Jotenkin täytyy kyllä myöntää että koulussa murhanhimoisesti asetta heiluttava (toivottavasti) nuori nainen on ihan vähän seksikäs konsepti - lainatakseni erästä elokuvaa niin "you don't know whether to put your hands up or fall in love". Mietin usein armeijassa sellaista tilannetta kohdalleni että joutuisin sodassa jotain vihollispuolen naissotilasta vastaan sellaisessa tilanteessa missä molemmilla olisi patruunat loppu ja sitten sellaiset älyttömän kokoiset pistimet vyöllä. Antaisin varmaankin sen naisen tappaa minut, ja kuolisin sellainen erittäin euforinen leveä hymy huulillani. Tosin se nainen olisi kumminkin minun tuurillani joku älytön telaketjufeministi, joka vihaisi miehiä ihan periaatteesta eikä näkisi tilanteessa mitään muuta kuin luonnollisen koston toteutumista miessukupuolta kohtaan käytännössä. Minä olisin varmasti helppoa riistaa naispuolisille ja Aasialaisille Ninja-salamurhaajille.

Huomenna pitää mennä ostamaan muutama elokuva. Ajattelin sellaisia pätkiä kuin "Ghost Dog" sekä "Tropa De Elite". Tuo Ghost Dog on muistaakseni samalta ohjaajalta kuin eilen katsomani Broken Flowers, joka oli kyllä kaikessa vaisuudessaan melko hyvä elokuva. Näin muuten sen uudemman Star Trekinkin- joka oli pitkästä aikaa ihan kohtuullista katsottavaa sen genren edustamien elokuvien taholta. Toivon mukaan siitä kakkosleffasta tulee sitten parempi.

Ai niin- olen muuten unohtanut mainita että katsoin viikko tai pari sitten ne Ruotsin Euroviisujen karsintakisat kun ei ollut muutakaan tekemistä. Vähän huvitti siinä se että kaikki ne hyvännäköiset naisesiintyjät taustatanssijoineen eivät päässeet jatkoon ollenkaan. WTF!?

Tuntuu että olen taas sanonut vähän liikoja ja puhunut ohitse suuni näissä asioissa.

Lupaan taas poistua vähäksi aikaa tuonne jonnekin takavasemmalle..

Yegelle Tezeta (a.k.a. "Dalleereita ei tueta")

Missed me, didn't you.

On ollut (mielen)terveydelle jälleen varsin hyödyllistä pitää tämän blogin kirjoittelusta muutaman päivän taukoa. Toisaalta tuntuu että mistä tahansa enää kirjoitankaan tähän blogiin, niin se ei voi enää olla mitenkään yhtä pahaa settiä kuin mitä tämä jo omaa itsessään monien vuosien takaa sisällöltään. En oikeastaan haluaisi edes kirjoittaa tätä postausta, mutta bloggailu turhanpäivisistä asioistaan voi olla hyvinkin toisille addiktio niinkin ikävien ja harmaiden rutiinien täyttämässä maailmassa, josta ei ole näkyvää ja selvää poispääsyä. Näen oikeastaan itseni myöntämässä jollekin psykologille vielä jonakin päivänä omaavani Bloggausaddiktion, koska lopulta tässä maailmassa ei ole kovinkaan montaa muuta ihmistä jotka kuuntelisivat minun hölpötyksiäni samalla perverssillä mielenkiinnolla kuin ne harvat jotka jollain tapaa omaavat minuun jonkinlaisen kontaktin niiden muiden viiden biljoonan internettikäyttäjän ohella.

Olen tänään kuunnellut Etiopialaista jatsia. Suosittelen sitä kaikille, sillä itse heräsin sinne syvälliseen parhauteen nähtyäni leffan nimeltä Broken Flowers. Siinä Bill Murray istuu Fred Perryn verkkapuvussa paljon sohvalla ja kaikki kutsuvat häntä Don Juaniksi. Kannattaa ryhtyä kuuntelemaan artistia nimeltään Mulatu Astatke ja hänen levynsä "The Story of Ethio Jazz (1965-1975)".

Ihmissuhde-elokuvat ovat selkeästi uusi aluevalloitukseni.

Muistan hämärästi että minun piti jutella jostakin asiasta tässä blogissa, vaikka en oikeastaan halunnut edes loggautua Bloggeriin ollenkaan tänäänkään. Minulla on vielä vähän ylitse viikko jäljellä täällä, jonka jälkeen menen sitten kotiin. Siellä on kuulemma todella paljon lunta juurikin nyt ja vähintään viisitoista astetta pakkasta. Talvi siis jatkuu siellä.

Kelkat kääntyilee

Viime yönä tuli nähtyä taas häiriintyneitä unia. Kenties jopa todella humoristisessa mielessä.

Näin nimittäin yllätyksellisesti Natsiunta. Olin ilmeisesti jonkinlainen Saksalainen upseeri, ja seisoin ison hiekkakentän laidalla varmaan joskus 1940-luvulla. Siellä sitten muistan osallistuneeni jonkinlaiseen kunniamerkkien jakoon liittyvään seremoniaan, jossa minäkin kai muistaakseni sain osakseni jotakin.

Sitten unessa oli myös Hitler. Hän ei kuitenkaan ollut perinteinen Hitler, vaan jostain kumman syystä hän oli Hitleriksi pukeutunut Stephen Fry. Muistan jopa halanneeni tuota Fry-Hitleriä, ja sitten jossain vaiheessa muistaakseni yritin evakuoida porukkaa johonkin maanalaiseen bunkkeriinkin.

Uskon että tuon unen teema oli oikeastaan syyllisyys. Olin natsi siinä unessa koska tunnen syyllisyyttä oikeassa elämässäni, joka taas muuntautuu kaiken syyllisyyden perikuviksi, eli natseiksi unissani. Melkoisen hämärää toimintaa, mutta sellainenpa minä nyt vain unineni nykyään olen.

Tulin muuten myös eilen pitkällisen pohdinnan jälkeen siihen tulokseen että poliisiin ei voi luottaa. Niklas Herlin kirjoitti todella osuvan artikkelin asiasta, ja siinä aika pitkälti summataan nämä nykyiset tilanteet poliisin moraalin ohella oikein sujuvasti. En tiedä oikeastaan enää että onko se nuori mellakoitsija jossain Helsingissä tai Tampereella enää niin väärässä, kun hän huutaa pää punaisena katukivi kädessä poliisin olevan sika ja toivovan kaikkien kyttien joutuvan hirteen. Kenties jollain Smash ASEM:llakin oli omat puolensa tuossa mielessä, vaikka kieltämättä en kyllä mitenkään niiden nuorten toimia siellä tuekaan.

Otsikko (vai mikä se nyt oli)

Tuosta viime postauksesta ei ole niinkään aikaa kauheasti, mutta tulipa nyt kumminkin katseltua muutama leffa tässä kun ei ollut muutakaan tekemistä. Lupaan mennä kohta nukkumaankin näiden purkausten jälkeen.

Ensimmäisenä leffana oli sellainen kuin Hell Ride. En kai vaan ole kertonut täällä katsoneeni sitä? No, kyseessä on kuitenkin leffa mikä ei ole Tarantinon ohjaama mutta omaa kuitenkin tosi paljon samoja näyttelijöitä joita hän käyttää elokuvissaan. Tarantinon rooli tämän leffan kanssa oli vain toimia tuottajana, mutta leffassahan härskisti kopioidaan ja apinoidaan Tarantinoa vaikka millä mitalla.

En oikein osaa päättää että oliko tämä hyvä vai huono elokuva. Selkeästi kuitenkin keskitasoa. Ongelma muodostuukin siitä että onko tämä nyt sitten ylempää vai alempaa keskitasoa. Vähän huvitti myös se miten käsikirjoittajat ja ohjaaja olivat yrittäneet saada leffalle samanlaista fiilistä kuin Tarantinolla, mutta jostain syystä dialogia oraaliseksistä ei oikein hevillä saada kuulostamaan vakuuttavalta ainakaan noiden tyyppien toimesta.

Lisäksi kun katsoin tuon leffan, niin aloin olemaan melko kypsä noihin helvetin prätkähiirileffoihin muutenkin. Tätä ennen katsoin sen Nicholsonin yhden prätkäjengileffan, ja sitäkin ennen oli jollain tavalla visuaalisesti tekemisissä prätkäjengileffojen kanssa - tosin en vain muista enää että miten. No, joka tapauksessa niin olin väsynyt tämän elokuvan aihealueeseen, eikä kovinkaan moni asia tässä leffassa auttanut sitä parantumaan juurikaan mitenkään. Tiedän että Michael Madsen yritti kaikkensa, mutta se ei kuitenkaan onnistunut. Michael Madsen on muuten todella IHQU äijä, ja täytyypä sanoa että Kill Billien hahmoista juurikin tuo Bud (vai kuka se nyt oli) kyllä teki minuun vaikutuksen. Vaikka kieltämättä itse Bill olikin kovin jätkä, jota varjosti se hänen varsin lapsellinen kuolemansa.

Ja lopuksi voin kertoa, että minua surettaa se että katsoin loppuun tuon My Name is Earlin ensimmäisen kauden liian nopeasti. Eipähän siinä nyt toisaalta ollut jaksoja kuin noin kymmenen tuntia, mutta kumminkin se sarja oli/on aivan helvetin hyvä. Harmi että ne myöhemmät kaudet maksavat taas 565656453454853458 kruunua, joten niitä ei nyt vain viitsi ostella kun ei älytöntä tarvetta ole. Toivon mukaan ne kumminkin halpenevat piakkoin.

Break a neck

there was a guy
an under water guy who controlled the sea
got killed by ten million pounds of sludge
from new york and new jersey

Viime yönä näin aika epämääräisen unen jossa niskakipuni päätteeksi koko niskani oikeastaan murtui osiin. Pääni tippui maahan ja vieri jollekin nurmikolle jossa pikkupojat alkoivat sitten pelaamaan sillä jalkapalloa. Muistan että ruumiini yritti jotenkin juosta sen pallon perässä mutta kaatui jonnekin ojaan. Potkut eivät kyllä omituisesti tuntuneet missään.

Sen unen jälkeen päässäni on oikeastaan soinut se Iron Butterflyn biisi "In a Gadda da Vida". Kuuntelin sitä tänään useampaan kertaan Youtubesta, mutta en saanut sitä vieläkään pois mielestäni. Yritän uudelleen huomenna.

Parin viikon päästä pitäisi muuten lähteä täältä takaisin kotiin. All good things must come to an end, ja sitäpaitsi pitäisi kai yrittää sitten jossain vaiheessa palailla töihinkin sekä tekemään niitä kaikkia asioita joita teen silloin kun en ole täällä. Työvuoroistani en ole oikeastaan saanut vielä mitään varmuutta, mutta on vihjailtu että kevään mittaan niitä voisi taas olla tiedossa tasaisin väliajoin sun muuta.

Everything looks better in the morning (aamulla helpottaa)

Ymmärrän kyllä että viime postaus haisi aika pahasti angstailulle. Minähän olen luonnollisesti lähes melkein aina sellaisen yläpuolella, mutta toisinaan taas en. Diversiteetti on selkeästi persoonani vahvimpia puolia. Ainakin joskus. Ehkä.

No kuitenkin niin nyt minua ei taas pahemmin latista tai alista mikään henkilöhistoriani tapahtuma - eli toisin sanoen voin helvetin hyvin. Tai siis "voin erinomaisesti". Voisin melkein kuunnella sen biisin "Walking on Sunshine", joka muuten tosiaan kuuluu eräisiin lempikappaleisiini niinä toisinaan ilmenevinä hyvinä hetkinä. Minulla myös on hyviä hetkiä elämässäni - ainakin joskus.

Huomasin että televisio auttaa toisinaan kieroutuneella huumorilla minua eteenpäin. Vaikka kirjalliset teokset ja erinäiset muut jutut auttavat ikuisilla viisauksillaan porukkaa eteenpäin elämissään vastoinkäymisistä toiseen, niin myös tekee televisio omalta osaltaan. Elokuvien ja TV-sarjojen jakamat elämänviisaudet tosin ovat usein huomattavasti maallistuneempaa lajia, mutta oikeissa käsissä vähintään yhtä monimutkaisia ja laajasti ymmärrettäviä kuin vaikkapa jonkun Kungfutsen kirjoitukset. Uskokaapa pois.

Tajusin muuten kuinka erinomainen tyyppi ja oivallinen roolimalli Indiana Jones on. Hänessä on kaikkea sitä mitä minusta oikeastaan pitäisi löytyä. Ennen kaikkea kumminkin hänestä löytyy seikkailunhalua sekä arkeologista silmää erinäisten muinaisten sivilisaatioiden arvokalleuksien liberaaleille hankintametodeille. Myös naiset pitävät hänestä - ainakin pitempään kuin minusta.

Etsin tänään sellaista samanlaista hiekanväristä paitaa muutamista kaupoista Indiana Jonesin hengessä. En vielä löytänyt yhtäkään, mutta veikkaan että kenties viikonloppuna tulee tehtyä uusia hankintoja sen suuntaan. Haluan myös nyt vilpittömän spontaanisti heittää tässä hieman kiitosta niin Harrison Fordin kuin Indiana Joneksenkin suuntaan sen hahmon löytämisestä ja kehittämisestä sellaiseen suuntaan joka on varmasti omalla pettämättömällä tavallaan ihastuttanut katsojia jo vuosikymmenien ajan. Korulauseet ovat muuten hauskoja.

Ai niin! Luin muuten hyvän jutun jonkun epämääräisen Amerikkalaismiehen purkauksista, joissa hän kertoi että oli jotenkin omituisesti päätynyt jäämään Ruotsiin solmittuaan avioliiton kuulemma "seksuaalisesti vapautuneen" Ruotsalaisnaisen kanssa. Hän varoitti erityisesti angloamerikkalaisia nuorukaisia saapumasta tähän maahan, koska kuulemma Ruotsalaisnaiset ovat niin estottomia että kaikki miehet sekoavat heistä ennen pitkää. Hän oikeastaan kutsui paikallisia naisia seireeneiksi tavoiltaan, jotka kuulemma ennen pitkää taivuttavat sinut vaivihkaa jäämään tähän maahan jonka jälkeen sitten mukaudut tämän maan elämänrytmiin aivan täydellisesti.

Itse epäilen että tuo oli erään vuosisatamme ainoan vielä elävänä selvinneen Jenkki-Gigolon hätähuuto, joka pikemminkin uhkui sitä pettymystä kun vahingossa oli pamauttanut jonkun vanhoillisen Ruotsalaisnaisen paksuksi, ja oli sitten syystä taikka toisesta päätynyt menemään naimisiinkin hänen kanssaan melko varmasti täydestä pakosta.

Joka tapauksessa niin artikkeli oli siitä hauska että siitä uhkui aitoja varoituksien sanoja. Toisaalta saattoihan se olla vitsikin, mutta minä nyt vaan satun tulkitsemaan sen jonkinlaisena aitona viestinä varsinkin siinä kontekstissä jossa se julkaistiin.