Televisiosta tuli eilen kuuluisa ja korkeasti palkittu Melancholian Kolme Huonetta myöhäisillan ohjelmistona: muistan historianopettajamme kehuneen sitä mahdottoman hyväksi tekeleeksi juuri Venäjän ja Tšetšenian sodan tapahtumista.
Dokumentti koostuu kolmesta osasta: ensimmäisessä seurataan Venäjällä sijaitsevan merivoimien akatemian lapsikadetteja koulutuksessa ja vähäisellä vapaa-ajalla. Toisessa osassa kuvataan Tšetšeniaa ja sen kaduilla kuljeskelevaa humanitääristä vanhaa naista, joka pyrkii keräilemään orpoja lapsia raunioista suojiinsa. Viimeisessä osassa sitten kuvataan Tšetšenian naapurivaltion, Ingushetian välitilaa suurempien sotatoimien ollessa ohitse.
Dokumentti oli tietenkin kiintoisaa seurattavaa useammastakin syystä: siinä pyrittiin näyttämään konkreettisesti konfliktin kahden eri osapuolen kasvot ulkopuolisen näkökulmasta. Se mikä siinä kuitenkin mielestäni jäi hämäräksi, oli yksinkertaisesti se että erityisesti ensimmäinen osio lapsikadeteista oli jokseenkin omituisen taide-elokuvan ja tilannekuvauksien välimaasto: pieni merikadetti esitti aina välillä hiukan irrallisiksi jääviä otteita Venäläisestä runoudesta ja esitystä seurasi sitten pitkä ja harras lähikuva pienestä pojasta.
Saatan tietenkin näillä kommenteillani näyttää täydellisen tietämättömyyteni juuri tämän dokumentin tapaa esitellä henkilöhahmoja vastaan: mielestäni kuitenkin nämä hartaat lähikuvat ja runonlausunta jäi hieman irralliseksi muusta kokonaisuudesta. Ymmärrän kuitenkin syyn ensimmäisen osan kuvausmetodeilla: tarkoituksenahan oli saada katsoja kyseenalaistamaan lapsisotilaiden käytön eettiset puolet.
Dokumentin toinen osa oli taas hieman vahvempi sekä sisällöltään että kerronaltaankin: se alkoi tiukasti kuvilla Groznysta, Tšetšenian tuhoutuneesta pääkaupungista sekä sen vähäisestä ulkoilmaelämästä. Tämä osa dokumenttia oli mielestäni kokonaisuuden vahvinta antia juuri sen esittämän tarinan vuoksi: vanha nainen joka pyrki auttamaan unohdettuja lapsia hävityksen keskellä kieltämättä sai sympatiaa aikaiseksi katsojassa. Todellakin toivoi, että nainen saisi kerättyä tarpeeksi lapsia suojiinsa ja avustuksia jatkaakseen toimintaansa.
Kolmas osa Ingushetiasta oli myös ihan suhteellisen juokseva kerronnaltaan: siinä seurattiin rauhallisen kylän ja sen ympäristön elämää mm. Muslimien rukoushetkien sekä jälleen kerran dramaattisten lähikuvien kautta. Tässä - niin kuin muissakin osissa pääosassa olivat sopivasti juurikin lapset: uskon että se ei ole ollut missään nimessä tahatonta, vaan dokumentissa on pyritty näyttämään sodan mullistukset juuri lasten aseman näkökulmasta. Siinä se onnistuukin aivan loistavasti esitellen juuri sen miten valtiovalta ja poliittiset aatteet onnistuvat käyttämään lapsen viattomuutta omien aatteidensa ajamiseen.
Suosittelen tätä kaikille jotka ovat lasten ihmisoikeuksista sekä sodan turmelevasta vaikutuksesta kiinnostuneita: dokumentti itsessään on hyvinkin pitkä elämys juuri näiden teemojen lävitse - ehdotan kuitenkin että koet sen ihan maailman avartamisen nimissä.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment