Pitkällistä keskustelua

Katselin tässä tänään elokuvan Fahrenheit 451, joka teki minuun kyllä jonkinlaisen vaikutuksenkin. Tämä joskus 1970-luvulla valmistettu teos kertoo tulevaisuudesta, jossa kirjallisuus on kielletty, ja sen tilalle tarjotaan täysin päätöntä television roskaviihdettä. Kirjallisuutta koskevaa kieltoa valvotaan viranomaisten taholta, joihin päähenkilökin kuuluu; hänen tehtävänään on "palomiehenä" etsiä ja polttaa kirjoja, ja samalla pistää tuleen moisten "rosvojen" talot. Elokuvassa seurataankin hiljalleen päähenkilön matkaa tämän dystopisen tulevaisuuden kautta nk. "salalukijaksi", joka alkaa hiljalleen sivistämään itseään moisen tietämättömyyden keskellä.

Onhan tämä alunperinkin jo kirjallinen teos kieltämättä hiukan tulevaisuuden uhkakuvienkin johdosta hieman vanhentunut, vaan ajatusleikkinähän se toimii aivan mainiosti. Itse mietinkin, että mitähän jos tällainen maailma olisikin nimenomaan tätä hetkeä: minut tunnetaan lähipiirissäni aika huomattavana kirjallisuuden eri lajien kuluttajana, joten uskoisinpa että minua saattaisi odottaa aikamoinen kohtalo kirjahyllyjeni ohella. Uskonpa kuitenkin, että Fahrenheit 451 ei teoksena pyri olemaan varsinainen "näin tulee käymään ellette.." - varoitus esim. erilaisten modernien katastrofielokuvien tapaan, vaan pikemminkin se pyrki näyttämään ihmisille median, ja erityisesti television kasvavan vallan pääasiallisena viihteen kuin tiedonkin välineenä, olevan niin ihmisen kehitykselle kuin yleiselle ajatusmaailmallekin kuolettavaa.

Yksi kohtaus elokuvasta, joka varmasti jäi eniten mieleen, oli palomiesten löytämä suuri kirjasto vanhan naisen kellarista. Palomiehet tietysti pistivät moisen kokoelman tuleen, ja siinä samalla kirjastoa pitänyt vanha nainenkin poltettiin mukana. Hän päätti jäädä kirjojen keskelle miesten pumpatessa bensaa ympärille. Tyynesti nainen katseli murhaajiaan liekkien keskeltä.



Muita uutisia

Sain sattumalta käsiini James W. Kunetkan ja Whitley Strieberin teoksen Warday suomennoksen. Kirja oli ihan suhteellisen hyväkuntoinen teos niin sisällöltään kuin ulkonäöltäänkin, joten tilaisuuden tullen päätin sen sitten itselleni ottaa, kun kerran ilmaiseksi annettiin. Yleensä kuitenkin vaalin sitä, että kirjahyllyssäni olisi mahdollisimman hyväkuntoisia teoksia, sillä mitään en totta puhuen vihaa eniten tällä alalla, kuin nuhjuisia ja huonokuntoisia teoksia. Ne aistivat minulle sitä, että henkilöt joilla teos on ennen ollut, eivät ole piitanneet siitä tuon taivaallista. Tästä syystä kartankin mm. kirjastoista lainaamista, sillä useimmiten kyseiset teokset ovat niin huonossa kunnossa, ettei niitä viitsi edes vilkaista. Usein monet läheiseni ihmettelevätkin, että miksi minun pitää aina kuluttaa rahojani kirjojen varsinaiseen ostamiseen, kun niitä saisi heidän mukaansa lainattua kirjastosta aivan yhtä helposti. Toteankin usein, että haluan ostaa kirjani, sillä useinkaan ne eivät kirjastoissa ole edes hyväkuntoisia, ja toisekseen minusta on myös mukavaa täyttää hyllyjäni teoksilla. Lukeminen on yksi hartaammista harrastuksistani nykyisin; valitettavasti kuitenkin opiskelijan budjetilla minulla ei ole varaa kuin opintoihini liittyviin teoksiin, ja usein toivonkin yleensä erilaisina merkkipäivinä lahjaksi kirjoja, sillä niitä minä varmasti kulutan eniten. Ja vieläpä oikein mielelläni.

Palataksemme Warday:hin, voin sanoa että olen tyytyväinen saadessani lukea pitkästä aikaa kunnon Science Fiction:iä. Aikanaan lukuharrastukseni lähtikin juuri tämän aihealueen teoksista, mutta hiljalleen mukaan tuli sitten lähes kaikkea muutakin käsittelevät teokset. Warday teoksena on kieltämättä jälleen kerran hiukan vanhahtava, sillä se sijoittuu fiktiiviseen 1980-luvun lopun yhdysvaltoihin käydyn ydinsodan jälkeen. Päähenkilöinä toimivat kirjailijat itse, jotka teoksen kantavana teemana lähtevät matkalle tarkoituksenaan saada selville yhdysvaltain eri osien väestön elinoloista sekä maan yleisestä ilmapiiristä. Teos on sikäli ihan kattavaa luettavaa, että se koostuu niin erilaisista raporteista kuin molempien kirjailijoiden matkakertomuksistakin. Se mikä nyt tietysti hiukan saattaa huvittaa näin 2000-luvun alussa sen luettuani, on yhteiskunnan ja erityisesti teknologian auttamattoman vanhentuneet kuvaukset. Kyseistä teosta on kuitenkin aikanaan kehuttu suhteellisenkin realistiseksi kuvaukseksi siitä, mitä yhdysvalloissa olisi voinut tapahtua, mikäli teoksen kuvaama yhden päivän pituinen ydinsota olisi todella tapahtunut. Uskon kuitenkin, että pääpiirteiltään esim. säteilyä ja laskeumaa kuvaavat jaksot olisivat varmasti realistisuudeen huippua, kun taas mm. yhteiskunnalliset visiot kirjassa jäävät kyllä hiukan liian surrealistisiksi ollakseen edes hiukan lähellä totuutta.

Kirjaa varten on kuitenkin selvästi nähty vaivaa niin tieteelliseltä, kuin yhteiskunnalliseltakin kannalta. Tapahtumapaikkoja, tuon ajan aseteknologiaa, kansainvälisiä suhteita ja fiktiivisen sodan mukanaan tuomia sairauksia on onnistuttu kuvaamaan aivan uskottavasti. Ainoa asia mikä kuitenkin hieman särähtää korvaan, on sen suomennos: pääpiirteiltään tarina välittyy oikein mukavasti sivujen lävitse, vaan toisinaan kielikuvat ja paikoitellen jopa kirjaimelliset käännökset aiheuttavat pientä huvittuneisuutta. Itse kaipaisin teokseen hiukan soljuvampaa kieltä, sekä myös puhtaasti omia tulkintoja kääntäjältä muutamiin kohtiin kirjaimellisten käännösten sijaan.

Nyt kuitenkin olen keskustellut aivan tarpeeksi kirjallisuudesta ja suhteestani siihen tälle yölle. Huomenna varmasti sitten tulee taas seuraava postaus jostakin aiheesta, joka varmasti olisi hiukan enemmän maanläheisempi kuin kirjojen polttamiset ja uuden valtion muodostuminen yhdysvaltain keskilänteen v.1988 ydinsodan jälkeen.

Hyvää yötä.. Rankkaa työtä.